Blogi on nimensä veroinen

Viime yönä lekottelin ihanan tylsissä ja turruttavissa unissani joiden aiheet vaihtelevat niin muffinsien mättämisestä aina massamurhaamiseen saakka, kunnes sydänhirviö repi aivoni hereille. Hyödytön kapistus oli taas osoittamassa mieltään ja hakkasi raivokkaasti rintalastaani vasten. Olin kamalan väsynyt, eikä olisi vähempää voinut kiinnostaa tuhlata energiaa johonkin kuolemiseen, joten yritin hiljentää pumpun kääntymällä laiskasti vasemmalle kyljelle, mutta siitä vasta se hengittäminen vaikeutuikin. Siinä hyperventiloituani hetken alkoi lopulta koko hengittäminen tuntua turhalta hommalta. Huomasin yllätyksekseni, että annettuani asian olla en enää edes tuntenut juuri minkäänlaista tarvetta henkäillä. Makoilin siinä tunnustellen valtavaa painetta pumpussani ja mietin räjähtäisikö se sisälläni pitkin keuhkojani hyllyväksi verimössöksi. Mietin myös pitäisikö käydä laattaamassa, koska tunsin hitaasti, mutta varmasti yrjömassan nousevan kurkkuuni. Toisaalta olin melko varma, että jos nousisin taju menisi kankaalle, enkä halunnut kuolla maaten omassa yrjössäni vieläpä tissit paljaana, kun minulla nähkääs on tapana nukkua "wearing nothing but Chanel No. 5." Olisi ollut oiva loppu tälle säälittävälle sosiaalisten tilanteiden nössöilylle. Lopulta päädyin ainoastaan pohtimaan, soittaako ambulanssi vai ei. Minua oltiin neuvottu soittamaan, mikäli näin tapahtuisi, mutta päädyinkin ainoastaan fantasioimaan omasta kuolemastani. Sen lisäksi turhamaisena ihmisenä minua myös olisi hävettänyt esiintyä ensihoitajien edessä hikisenä vailla aamusuihkua. Kyllä, olen henkilö, joka mieluummin kituuttaa henkitoreissaan kuin näyttää meikittömän naamansa oven toisella puolen. En tiedä kauanko arvuuttelin siinä kuollako vai ei. Jossain vaiheessa ilmeisesti henki oli kuitenkin alkanut taas kulkea, sillä nukahdin. Aamulla herättyäni mietin hetken, olenko elossa, mutten onneksi ollut edes laatoittanut huoneeni sisustusta.

Sydänparkani ei kyllä saanut paljoa hengähdettyä, kun kaiken lisäksi törmäsin bussissa tavallaan vanhaan tuttuun. Ei mikään miellyttävä yllätys, koska vihaan enemmän kuin mitään muuta tuollaisia salakavalia puskan takaa pomppaavia sosiaalisisa tilanteita. Minusta moisiin tulee valmistautua vähintäänkin viikko stressillä ja itsensä vihaamisella. En edes tiedä, sanoinko sille mitään, koska "mmh" ei kai ole sana. Ölisin kyllä jotain käsittämätöntä hetken ennen kuin ryntäsin karkuun. Toivottavasti en näe sitä ihmistä enää koskaan. Loppupäivän opiskelua häiritsi merkittävästi se, että päässä pyöri vain ajatukset siitä, miten nolo ja kömpelö retardi olen. Olenkin vihannut itseäni sen johdosta koko päivän. Miksi on niin vaikea vain sysätä mokia mielestään ja ajatella "paskaaks tässä"?

Never explain, never complain.

Mua jokseenkin vituttaa tää naistenpäivä, koska aina tuntuu siltä, että pitäisi huomioida se jotenkin, eikä mua oikeen kiinnostaisi. Onhan se mukavaa, kun mies lähetti onnittelutekstarin, mutta muuten ajattelin ignoorata tämän turhan juhlapäivän täysin. Näin itseasiassa ajattelen joka vuosi, mutta eipä sitä oikein voi, kun kaksilahkeiset ympärillä vinkuvat vinkumistaan, ettei tämä ole sitä tasa-arvoa, kun naiseudesta onnitellaan, mutta yhyy ei miehillä ole mitään omaa päivää. Se jokavuotinen märehtimen minua lähinnä risoo. Ensinnäkin miehillä on oma miestenpäivänsä. Naistenpäivä ei ole mikään yksinomaan naisten juttu. Miestenpäivää juhlitaan kuitenkin Suomessa paljon väljemmin mittapuittein jos ollenkaan. Siksipä ei taida juuri kukaan ukko tästä tietää tai edes märinöiltään viitsiä ottaa asiasta selvää. Toiseksi juhlimisesta puhuessani tarkoitan tietenkin kauheeta mediahäslinkiä ja joka paikkaan pursuavia naistenpäivä rätti/pakkeli/terveyssidetarjouksia sun muita. Minusta kun syy naistenpäivän viettämiseen, paljon näyttävämmin kuin miesten, on kaikkien niiden hienojen puheiden alla loppujen lopuksi ihan puhtaasti kaupallinen. Naisille nyt vain on helpompi myydä kaikkea turhaa paskaa ja kun vielä rakennetaan sille tuhlaamiselle kokonaan oma päivänsä niin silloinhan tulee hyvä sauma kärrätä kauppoihin jos jonkinmoista rasvaputelia ja lärvinaamiota, kun naiset hemmottelevat itseään ja ennen kaikkea stressaavat miehet kiikuttavat kotiin lahjoja nalkutuksen pelossa.

Minusta siis näillä näkökulmin naistenpäivän vietolla ei ole juuri mitään tekemistä tasa-arvon kanssa. Omalta kontoltani tätä päivää kelatessani olen kuitenkin alkanut ajatella sitä eräänlaisena naisten muistopäivänä. Ihan sama vaikka kuinka väännettäisiin kättä siitä, kumman sukupuolen elämä on vaikeampaa, tosiasia on silti yhä, että naisen asema täällä meilläkin on alkanut turvautua vasta viime vuosisadan loppukymmeninä. Nainen on joutunut kantamaan huolta vielä länsimaisessakin yhteiskunnassa asioista, joita miehen ei ole tarvinnut edes ajatella. Naisten on ollut vaikea työllistyä ja kouluttautua, sillä oli kirjoittamaton sääntö, että mies elätti perheen. Monesti ukon potkaistua tyhjää, ei muuta vaihtoehtoa henkensä pitimiksi ollut kuin huoraaminen, mikä kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten riippuvainen nainen on ollut miehestä. Eronneita naisia katsottiin yleisesti kieroon vielä 1960-luvullakin puhumattakaan siitä, jos sattui pyöräyttämään ns "aviottoman lapsen", mikä saattoi tietää varmaa potkua perseeseen jopa omilta vanhemmiltaan. Näin ollen avioliitto oli pakollinen, eikä avioero tullut kysymykseenkään, oli suhteessa sitten millaisia ongelmia tahansa. Naisilla ei myöskään ollut juuri minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa asioihinsa ennen naisten äänioikeuden voimaan astumista vaihtelevasti 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Vielä tänä aikavälilläkään äänioikeus ei astunut voimaan läheskään kaikkiin läntisiin maihin. Maailmassa on edellen monia kulttuureja, joissa naisen henki on arvottomampi kuin joidenkin eläinten. Siksi minusta, jos naistenpäivää haluaa välttämättä ajatella jossain syvemmässä tasa-arvo kontekstissa, tulisi sitä ajatella samalla lailla kuin Vainojen uhrien muistopäivää, jonka tarkoituksena on siis muistaa kansanmurhien uhreja. Iänikuisen "byäääh, miks meil ei oo tätä ja tätä"-valituksen ja kulutusläträyken sijaan, naistenpäivänä voitaisiin muistaa naisia, jotka joutuivat elämään tasa-arvottamassa yhteiskunnassa ja ennen kaikkea niitä, jotka joutuvat sellaisessa elämään tänäpäivänäkin. Samalla voitaisiin tietenkin olla myös kiitollisia siitä, että ollaan onnistuttu syntymään näinkin sukupuolitasa-arvoiseen yhteisöön.

Niin ja muuten, toinen mistä kanssa saa kuulla aika paljon ininää on se, että kun me naiset kuulemma jaksetaan aina valittaa siitä vaivasesta palkkaerosta, mikä meillä on miehiin. Tarkkoja summia en tiedä (vaikka olenkin kuullut, ettei se ero kaikilla aloilla edes ole niin vaivanen kuin väitetään), mutta ei siis sillä ole vittuakaan väliä, vaikka se ero olisi vain yksi raihnainen sentti, kyse on periaatteesta. Miksi kenenkään pitäisi saada yhtään enempää rahaa tekemästään työstä pelkän sukupuolensa takia? Samat tahot, joiden mielestä tällä ei ole mitään väliä ovat yleensä myös heti haukkumassa üüber-feministiksi ja femakoksi, jos vastaan näissä asioissa yhtään jaksaa inttää. Semmoiset terveiset vaan teille kaikille, jotka kuulutte tähän edellä mainittuun ryhmään ja joskus ehkä eksytte tämän lukemaan, että on mullakin teille nimi, mutta sitä en hyvänmaun nimissä lausu. Tietenkin olisi paljon helpompaa, jos teille üüber-miesasioista kiihkoilijoille olisi jokin yhtä loukkaava nimi kuin "femakko", mutta eipä vain ole. Itse en edes feministi ole. Välttelen niitä sun muita fanaatikkoja kuin ruttoa.

En edes tiedä, miksi enää vaivauduin

Soitin ystävälleni kysyäkseni, miten se voi. Kaipa halusin osoittaa tukeni tai jotain. Heti ensimmäisen lauseen päästettyäni tajusin kuitenkin, ettei sitä paskaakaan kiinnostanut. Varmaan olisi sen parin viikon takaisesta angstista pitänyt päätellä, ettei se juuri välitä, olenko sen rinnalla vai en.

Se: Mä olen niin yksin!
Minä: Et oo, onhan sulla mut, tai ainakin nyt on. Jos se yhtään lohduttaa.
Se paska: No kuule olishan mulla vaikka ketä.

Tällaisia ihmisiä mun elämässä. Aloin miettimään, olisiko se nainen tukenut minua kertaakaan, kun tuskimpa olisi pystynyt mitenkään tätä vuosia kestänyttä helvettiä sisälläni edes kuvittelemaan. Kyllä se jollain tasolla ongelmistani tiesi, jos nyt silloin edes kuunteli, kun kerran niistä uskouduin, muttei vuosien aikana kertaakaan kysynyt, miten minä voin. Kuin olisi itsestäänselvyys, että minulla on kaikki hyvin ja hän on se elämän kolhima, koska pystyy ja kehtaa siitä ympäri maailmaa itkeä. Vaikka minä olen se synkistelevä masennuspotilas, lohdutukseni on niin ennalta selvää, ettei minun olemassaolostani tarvitse erikseen edes olla kiitollinen. Itse olisin helvetin iloinen, jos minulla olisi ystävä, joka kertoo, että vaikka olisin kuinka paskana, on hän aina siinä. Näköjään nämä nykypäivän pintaliitäjät, jotka kuvittelevat maailman suurimman tragedian todella olevan ero poikaystävästä, eivät toisia osaa arvostaa, vaikka ne toiset kuuntelisivat kiltisti heidän itsekeskeistä lässytystään toinen jalka haudassa.

"Mutta sähän olet aina niin iloinen."

Rytmihäiriö. Ehkä kun on halunnut kuolla näin kauan niin lopulta keho yrittää totella päätä? Siinä hiestä märkänä, peiton alla täristessä ja henkeä väkisin keuhkoihin vetäessä toivon hetken, että se sydäri todella tulisi ja kuolisin. Taisi tullakin vain paniikkikohtaus, muttei loppuun asti. Tulisi nyt edes kunnolla niin ehkä tämä menisi ohi. Mutta sydän hakkaa kuin vereni olisi bensiiniä ja henkeä voi vetää vaikka kuinka syvään tuntien silti yhä tukehtuvansa.

Höpö soittaa pahaan aikaan. Vuodatan itkien ensi kerran kaiken ahdistuksesta ja masennuksesta. Terapiat, kouluajat, kaikki. Se pelästyy, muttei vaikuta järkyttyneeltä. Puhutaan ja ahdistuksen kuristusote alkaa hellittää, kunnes se sanoo "sun masennus voi joskus vaikuttaa meidän suhteeseen, nyt mua pelottaa, että masennut johonkin mussa". Yritän selittää, etten ymmärrä, miten voisin yhtäkkiä masentua johonkin toisessa ihmisessä, kun masennun vain kaikkeen itsessäni. Tällä hetkellä olen masentunut itsessäni siihen, että edes otin koko asian puheeksi. En halunnut enää yhtään enempää pelkoa suhteeseemme, omassa siivussani sitä on jo ihan tarpeeksi. Miten sitä aina pohjimmiltaan tietääkin, että jotkut asiat kannattaa lakaista maton alle vaikka olisi kuinka paha olla? Asioista puhuminen ei aina merkitse helpotusta.

En jaksa tätä paskaa. Olen kyllästynyt kertomaan itsestäni syvästi inhoamani, mutta silti niin olennaisen osan ja vastaanotto on aina tämä. Miksi on niin helvetin vaikea tajuta? Tämä ei ole oma valintani. Kuka muka haluaisi valita elämän muiden hämmästeltävänä, että hei mikset sä vaan voi ajatella positiivisesti. Minä en rakasta vihata itseäni ja nyt myös pelätä, että rakastamani mies ei enää tunne minua kertomani jälkeen. Mä en tiedä mitä muuta tehdä kuin pelätä.

Love is like a bullet in the head

Eilen puhuin pitkästä aikaa parhaan ystäväni kanssa, johon välit eivät ole viime aikoina olleet niin parhaat. Nainen oli viimein jättänyt narsistisen Kusipäämiehensä, mistä olin hyvin ylpeä. Oli kyllä aikakin, sen verran rankkoja juttuja sain kuulla miehen touhuista. Narsisti on nykyään aika yleinen haukkumasana kiitos näennäispsykologisten perusjunttien, jotka viljelevät sitä ympäriinsä jokaisesta pikkupaskiaisesta tietämättä termin oikeasta määritelmästä juuri mitään. Todellisuudessa kyseisen persoonallisuuden omaavia ihmisiähän lienee hyvin pieni prosentti. Valitettavasti Kusipäämies oli täysin ehta pesunkestävä narsisti. Käsittämätöntä, miten joku voi olla niin julma, valehteleva, petollinen ja manipuloiva paskiainen rakkaalleen kuin Kusipäämies. Vuosien petosvyyhti sitten putosi ystäväni syliin kiitos naisen vaiston, joka sai hänet tarkastamaan muutaman faktan. Olen aina inhonnut sitä miestä ja vaistosin alunperinkin, että sen touhut ovat todennäköisesti jotain järkyttävää, mutta ystäväni oli rakastunut, eikä epäillyt miehen vilpittömyyttä, vaan antoi tämän manipuloida jopa ystävyyssuhteitaan. Nyt mies ei jätä häntä rauhaan; kyttää, seurailee kadulla ja yrittää painostaa suhteen jatkamiseen, vaikka väkisin.

"Et tiedäkään, miten kauheelta musta tuntuu." Sanat, joihin ei voi koskaan vastata, että kyllähän tiedän, vaikka oikeasti aika hyvin pystyin tunteen kuvittelemaankin. Lähes koko yön ystävääni lohdutettuani makasin lopulta loppuyön ja aamun silmät päässä seisten pystymättä nukahtamaan kauhea ahdistus kylkiluiden alla. Vaikka olenkin omalta osalta vähän ilkeä kusipää, olen myös hyvin empaattinen ihminen. Alan kantaa jättimäistä tunnetaakkaa muidenkin puolesta. Yksi syy siihen, miksi otin ystävästäni aikoinaan etäisyyttä liittyi juuri siihen, etten enää kestänyt hänen ja Kusipäämiehensä suhteen ympärilleen levittämää petosta ja pahaa oloa, joka tarttui heti minuun yliherkkien empatiasarvieni välityksellä. Nytkin viimeisiään vedellessään se suhde syövyttää myös omaa uskoani ihmisiin. Ihan kuin se uskoni ei olisi jo valmiiksi lähes puhki kulunut.

Eilen ystäväni kaatoi kaiken ahdistuksensa niskaani, mikä tietenkin oli ymmärrettävää hänen oman olonsa helpottamiseksi. Tosin minusta tuntui sen jälkeen kuin se kaikki olisi tapahtunut minulle. Miltä tuntuisi saada vuosien suhteen jälkeen tietää, että kaikki onkin ollut valhetta? Että, kun toinen on vuosia sanonut rakastavansa ja olevansa täysin rehellinen kanssasi, on hän silloinkin valehdellut päin näköä silmät kirkkaina. Ja sinä olet kaiken uskonut. Kuitenkaan ei ole ollut kyse muusta kuin kontrollista, vallankäytöstä ja sairaalloisesta riippuvuudesta toiseen saadakseen pönkitettyä omaa egoaan. Voin sanoa, että moinen olisi hyvin traumaattinen kokemus. Pelkästään ajatus sai minut hyperventiloimaan. Itse en moisesta pääsisi yli ilman pitkää sairaalajaksoa.
Mitä jos omassa suhteessani tapahtuu jotain vastaavaa? Mitä jos se on jo hiljalleen tapahtumassa selkäni takana, mutta minä en vain huomaa, koska uskon valheet? Vainoharhat nostivat rumaa päätään siinä yön tunteina ja nostavat yhä kaiken ahdistuksen keskeltä. Kuten aina aloin kuvitella kaikkia pieniä muka selittämättömiä asioita ja yhtäkkiä kaikessa muka olikin järkeä, vaikkei sitä missään ollutkaan, ja päädyin lopputulokseen, jota olin koko ajan etsinytkin. Pelkään sekoavani.

"Milloin tää helvetti oikein loppuu?" Kysymys, jonka olen itse kysynyt monesti ja jälleen myös lause, johon en osaa sanoa mitään. Olen itse elänyt omaa masennus- ja pelkohelvettiäni jo monta vuotta, eikä sille näy loppua. Joskus se helpottaa muuttuakseen jälleen vain pahemmaksi, mutta niinä helpotuksen hetkinä pitää yrittää nauttia siitä, mistä voi vielä nauttia. Olen yrittänyt oppia räpiköimään eteenpäin ajattelematta helvetin loppumista tai sitä, että omakin rakkaani voi yhtä hyvin iskeä veitsen jo valmiiksi arpiseen, luisevaan selkäriekaleeseeni. Minun ja ystäväni välillä oli tuon lauseen jälkeen hyvin pitkä vaivautunut hiljaisuus.

En keksi

Fiilis on ollut tänään kuin perseeseen ammutulla karhulla. Taisinpa saada tuossa lumipöperössä ylämäkeä kiivetessänikin noin kahden kilometrin tuntivauhdilla jonkin teatraalisen teiniraivarin ja paiskoa laukkuparkaani ympäri kotiin päästyäni vain mennäkseni kolmen sekunnin päästä tarkistamaan, oliko se kunnossa. Onneksi ei ole ollut mitenkään erityisen ahdistunut olo tänään, jollei lasketa sitä, että suutahdin myös ihan pikkiriikkisen syystäkin ja nyt minulla on huono omatunto. Miksi nykyään tulee aina niin huono omatunto kaikista negatiivisista tunteista? Kuin jotenkin alitajuisesti uskoisin, ettei minulla ole oikeutta niihin, vaikka tiedän muiden käyttäytyvän paljon huonommin ja vieläpä ilman kunnon syytä. Silti paisuttelen omaa käytöstäni mielessäni, kunnes alan tuntea oloni todella huonoksi ihmiseksi.

En kyllä yhtään tykkää talvesta. Ei edes vituta se kylmyys, pimeys ja metrin paksuinen lumikerros yhtä paljon kuin tämä yksipuolinen pukeutuminen. Joka päivä saa lyllertää mennä samassa toppatakissa, alla samat kolme villapaitaa ja jalassa samat pitkät karvasaappaat. Hiuksia on edes turha yrittää mitenkään laittaa, kun ne kuitenkin menevät takaisin yhtä lätyksi hupun alla. Tunnen oloni läskiksi ja rumaksi, ja hikoilen kuin sika heti, kun joudun kävelemään kolmekin porrasta. Olen tuntenut itseni jo jonkin aikaa epämiellyttävän näköiseksi. Viime vuosina olen sentään jollain tavalla kasvanut hyväksymään ulkonäköni. Olen pitänyt itseäni jopa nättinä. Olo alkaa kuitenkin taas olla kuin sillä finninaamaisella koulukiusatulla useita vuosia sitten. On typerää, miten vaikea sitä on pitää itsestään, kun yhdessä vietetään kuitenkin 24 tuntia vuorokaudesta niin kauan kuin eletään.

Aika paljon oma kauneuden tunteeni riippuu räteistä päälläni. En tajua, miksi sitä pitäisi pukeutua kuin jokin hiirulainen vain siksi, että jotkut lyhytkatseiset ovat sitä mieltä, että hiljaisen ihmisen täytyy näyttää tylsältä. Tosin luulen sen johtuvan siitä, että monet pitävät hiljaista automaattisesti tylsänä ja kun jokin ei vastaakaan odotuksia on seurauksena närkästystä. Itse pukeudun monesti silkaksi ilokseni, enkä niinkään toisten vuoksi. Tykkään yhdistellä vähän erikoisempiakin vaatteita, josta tosin on sellainen ikävä seuraus, että porukka alkaa möllöttää kadulla, joten ujona ihmisenä en sitä juurikaan enää tee. Täällä kun erikoista on jo sellainen, mikä ei pistäisi Lontoossa tai New Yorkissa edes silmään. Kaipa suomalaiseen kulttuuriin kuuluu sellainen outo vaatimattomuus, että jos näkyy niin sen täytyy johtua siitä, että on huomionkipeä ämmä, eikä siitä, että vain sattuu tykkäämään.

Telephobia

Siis mikä siinä puhelimella soittamisessa ahdistaa niin paljon? On jostain syystä paljon korkeampi kynnys soittaa kauppaan ja kysyä, onko se tilaamani kirja jo tullut kuin mennä paikan päälle nykäisemään myyjää hihasta. En sitäkään toki mielelläni tee, mutta miksi pystyn tuohon, kun taas puhelimen äärellä kituutan ties kuinka monta tuntia yrittäen kerätä rohkeutta ja viimein sen tehtyäni annan soida ehkä kolme kertaa ennen kuin valehtelen itselleni, että ei siellä kukaan olisi kuitenkaan vastannut.

Tosi luuseri olo, kun Höpö ei koskaan halua tilata meille pizzaa, kun suomi ei ole hänen varsinainen äidinkielensä (vaikka mielestäni virheettömästi hän sitä puhuukin), joten soittaminen lankeaa minun vastuulleni, jota sitten yritän kaikin tavoin viimeiseen asti vältellä. En edes kehtaa sanoa, että soittaminen ahdistaa minua, vaan selitän aina, etten pidä siitä, koska nolottaa, kun en ikinä saa selvää, mitä pizzapaikan mamut sanovat. Ei tosin täysi valhe sekään.

Kaiken logiikan mukaan pelkän äänen avulla kommunikoinnin pitäisi olla vähemmän pelottavaa kuin lätytysten löpiseminen. Logiikka tosin tästä murehtimisesta katosi ajat sitten. Kai siinä sitten on se, että puhelinta käytetään puhumiseen, enkä minä sellaista osaa. Kasvokkain voin sentään teeskennellä sosiaalista levittämällä naamani väkinäisen herttaiseen hymyyn, mutta puhelimessa täytyy aina olla vastaamassa sanallisesti. Eikä joota, niintä ja mmhtä saa käyttää kuin max kolme kertaa peräkkäin. Läheisen ihmisen kanssa voi sentään olla välillä hiljaakin ilman, että se muuttuu siksi kiusalliseksi hiljaisuudeksi, mutta ei puhelimessa. Jos hiljaisuus venyy liian pitkäksi, on pakko sanoa jotain, oli se kuinka väkinäistä tahansa. Muuten puhelun voisi yhtä hyvin lopettaa, enkä minä halua sitä. En vain keksi mitään sanottavaa.

Pitäisi nytkin suoritutua eräästä tärkeästä puhelusta, mutta miten. Taidankin vain lähettää sähköpostia.

If something can go wrong, it will

Enää ei ole niin itkuherkkäfiilis. Toissailtana nukkumaan mennessä onnistuin hieman tsemppaamaan itseni negatiivisista ajatuksista ja eilen ei itkettänyt edes yöllä. Olen pystynyt jopa papattamaan kaikkea turhaa paskaa. Pari päivää sitten olisi vielä kiinnostanut, mitä muut ajattelevat paskapuheestani.

Onkin sitten luonnollista, että tämä koko päivä on ollut oikea Murphyn lain irvikuva. Aamulla oli ihan hyvä olo. Kuitenkin hitaasti, mutta varmasti alkoi kaikki mennä pieleen. Se alkoi vähäpätöisellä bussista myöhästymisellä ja päättyi psykoositilaan vajoamisella ja julkisesti itkemiseen. Hävettää millainen olen ja miten saankin kaikesta kehitettyä ongelman ja syyn harkita vakavasti hissikuiluun heittäytymistä. Päästessäni viimein kirjastoon ja istahdettuani tuolilleni erehdyin nimittäin katsomaan pahaa aavistamatta viereeni ja siinä se oli: blondi muija, jolla oli tiukka päältä nuoltu "kirjoitin pelkkiä älliä" ponihäntä, vihko täynnä muistiinpanoja sekä naaman edessä sama kirja kuin minulla. Kaikki kaamealla vaivalla itselle valehtelemani rakentamani positiivinen ajattelu siitä, että "ei sinne nyt tänä vuonna ole varmaan sen enempää hakijoita kuin viimeksikään" ja "hei, kyllä tällasellakin vajakilla on mahdollisuus päästä yliopistoon" valui kankkulan kaivoon". Onko sinne nyt tänä vuonna yhtäkkiä ihan saatanasti hakijoita? Vai onko pelkästään lähikirjastooni sattunut peräti kolme samoihin kokeisiin lukevaa ihmistä, vaikkei tuo edes ole suosituimpia aloja? Oli miten oli niin vitun paska tuuri.

Epävarmuus, pettymys ja yleinen paskamainen olo purkautui sitten itkuna ja lukusalista ulos liihottamisella pari metriä maan yläpuolella pöhnäisessä mielentilassa. Onnistuin sitten siinä muutaman kyyneleen tirauttamiseen jälkeen olemaan sen verran sekaisin, että olin vakuuttunut kaikkien nyt näkevän ajatukseni siitä, etten tippaakaan usko itseeni, joten riuhdoin vahingossa uudesta kalliista laukustani vetskarin irti. Ihan kuin sen kuuluisi lähteä noin helposti. Laatu laukku my ass.

Tämän jälkeen olin jo sen verran täynnä sitä systemaattista katastrofipäivää, että päädyin lohtusyömään mäkkiruokaa, joka myöhemmin osoittautuikin virheeksi, sillä palattuani viimein lukemaan, podin koko ajan hirveetä laiska läski tunnetta, sillä ponihäntämuija ei syönyt kuin vaivaisen banaanin koko lukutaakkansa aikana. Kaiken lisäksi mokoma luki ainakin kahdeksan tuntia ihan silkaksi alemmuuskompleksikseni, sillä itse en pysty lukemaan kuin max kuusi tuntia. Vittu, että inhoan kaikkea kilpailua ja sitä, että opiskelupaikan saamisestakin on tullut jonkinlainen kilpailu. Joku kusipää voisi tähän lisätä, että inhoan kilpailua siksi, etten koskaan voita, mikä tosin myöskin pitää paikkaansa. Ahdistaa ja vituttaa, ja ennen kaikkea tuollaiset ihmiset, jotka pystyvät keskittymään ja olemaan hermostumatta ja eivät anna periksi ja ovat ahkerampia ja muutenkin kaikin tavoin parempia kuin minä.

Onko mulla oikeesti jotenkin muita huonompi tuuri vai kuvittelenko vain?

Haparointia

tkukausi meneillään. Itkin viime yönä taas itseni uneen ja sain tänään luettua herätelukemisena lainaamani sarjakuvan Clumsy, joten olen valuttanut naamaani sille. Viimeksi itkin näin luettuani kirpparilta löytämäni kirjan Punainen Lohikäärme, jota varmaan ei edes itkukirjaksi voi luokitella. Eipä tämä kyllä mitenkään poikkeavaa ole, sillä minulle parkuminen kirjan tai elokuvan aikana taitaa olla jo jonkinmoinen tapa. Lähes kaikki suosikkiteokseni vetoavat jollain tavalla omaan ahdistukseeni, jolleivat sitä lisää. Minulle kirjojen ja elokuvien kautta on vain helpompi käsitellä masennusta. Pystyn kerrankin itkemään ja puhdistamaan siten päästäni edes osan pahasta olosta. Muuten pidän vain kaiken sisälläni ja itkeskelen öisin tyynyyn. Saan niistä katarsiksen tunteen, joka olisi pitänyt saada terapiasta. Sen sijaan lähdin sieltä usein monin kerroin ahdistuneempana, kun ongelmat oli kaivettu pinnalle, mutta jätetty sitten lillumaan sen enempää niitä käsittelemättä.

len käynyt yhdessä Tupun kanssa lukemassa pääsykokeisiin. Viimeisen viikon olen kuitenkin käynyt yksin, sillä mokoma on jäänyt kotiin lukukerroilta, enkä ole mitään kuullut. En enää edes viitsi tekstata ja kysyä, miksei ole näkynyt, kun taitaa olla aika yleinen ilmiö tämä, ettei mulle mitään ilmoitella. Eikö kukaan koskaan ajattele, että ehkä minuakin vituttaa ne, vaikken sitä usein näytäkään. Tuntuu kuin minua ei edes olisi olemassa. Toisinaan olemassaoloni onkin pelkän hiuskarvan varassa. Menen näköjään tänäänkin nukkumaan parkuen.

itäs minä muuta kuin pidän taas valtavaa ahdistusmöykkyä rinnassani. Tuntuu, että joka toinen yö itken itseni uneen, välillä menneitä muistellen, välillä tulevaisuutta peläten. Viimeksi kaksi yötä sitten itkeskelin nukkuvan Höpön kylkeen. Teen sitä aika usein, enkä edes vietä viikosta montaa päivää sen vieressä. Minulla on kaksi puolta, se iloinen, kiltti ja järkevä ja se, joka sairastaa masennusta, pelkää ihmisiä ja vihaa kaikkea, erityisesti itseään. Olen yhtä aikaa helpottunut ja surullinen siitä, ettei Höpö juuri tunne tätä toista puoltani. Tätä, joka on täynnä inhoa, itsesääliä ja oksennusta. Tuntuu, että olen salaillut niin kauan, ettei Höpö edes uskoisi, jos kertoisin. Monta kertaa olen halunnut kertoa siinä määrin, että olen melkein lipsauttanut ihan vain keskustelun lomassa lääkäreistä, jotka eivät minua auttaneet tai sillasta, jolta harkitsin hyppääväni. Mutta aina olen loppujen lopuksi pitänyt suuni kiinni. Mikä edes muuttuisi, jos kertoisin Höpölle. Ei tätä loputtoman raskasta paskaa halua kaataa päästään kenenkään rakkaan niskaan. Sitä varten on porukka, joka siitä ottaa rahaa, vaikkeivat nekään keksineet, miten minua voisi tsempata. Joten jatkan näin, päivisin iloisena, öisin nukkuvan kyljessä surullisena, ja toivon, että joskus tämä pelko ja paha olo katoaisi, eikä tulisi ikinä takaisin. Ihan kuin se koskaan niin tekisi.

elkään yhä hyvin paljon menettäväni Höpön. On tuntunut aina siltä, että minun on täytynyt piiskata itseäni tuplasti enemmän saadakseni elämääni asioita, jotka toisille ovat itsestään selviä. Ystäviä, työpaikan, kumppanin, opiskelupaikan. Se on saanut minut tuntemaan itseni heikommaksi, vaikka mitä muutakaan sosiaalisen fobian kanssa elämiseltä voi odottaa kuin heikkoutta sosiaalisessa kanssakäymisessä. Silti olen aina katkera ja vihainen itselleni, ja katson muita kateellisena miettien, miksi minä en voi saada mitään tuosta.