14 kesäinen minä

7.1

Sanoin äsken äidille etten haluaisi käydä yläastetta vielä puoltoista vuotta, koska minulla ei ole kavereita. Äiti alkoi huutamaan etten saa jättää koulua kesken. Se ei tietenkään tajunnut että yritin kertoa kuinka kauheaa minulla on koulussa ja kuinka yksinäinen olen. Sitäpaitsi enhän minä edes voisi jättää yläastetta kesken vaikka haluaisin. Sanoin ettei minulla todellakaan ole kavereita. Äidin vastaus siihen oli "No sitten hankit kavereita". 

Kukaan ei pidä minusta. Kaikki katsovat halveksuen ujoa olemustani. Kukaan ei vain halua olla kanssani. Ei minua voi käskeä hankkimaan kavereita. Olen oppinut että vain minä voin ymmärtää itseäni.

12.2

Miksi yhtäkkiä sattuu näin paljon ihmisten inho minua kohtaan. Ehkä kaikki patoutunut tuska tulee yhdellä kertaa odottamatta niinkuin nytten.

Koulussa on nykyään paljon vittumaisempaa kuin vuosi sitten. Joka päivä koulussa minua satutetaan henkisesti yhä uudestaan ja noita joiden inho, joka on syntynyt minulle tuntemattomasta syystä, on niin monenlaisia ja joka paikassa, että välillä kliseisesti tunnen koko maailman vihaavan minua.

Ei enää yhtään hymyä taikka kaunista sanaa ja olen yhä eristäytynyt ja aivan yksin juuttuneena samaan paikkaan. En ole vieläkään onnistunut saamaan yhtä ainuttakaan kaveria ja en voi enää edes kuvitella itseäni jonkun muun kuin angstisen mieleni kanssa.

Tänään minua sattui niin paljon ihmisten ilkeys ja inho minua kohtaan. Meinasin purskahtaa itkuun. Olisin pystynyt siihen. Olisin halunnut vain itkeä ja tuntea sen jälkeen helpotusta, mutten voinut koska olin koulussa ja siellä en voisi ikinä itkeä.

Odotin vain, että pääsisin kotiin ja itkemään itseni uuvuksiin, mutta kotona en tietenkään pystynyt enää itkemään, vaikka minuun sattui vielä enemmän. Haluaisin taas vain pystyä itkemään. Nytkin tuntuu siltä, että voisin itkeä, niin paljon sattuu, mutta kyyneleitä ei tule vaikka kuinka haluaisin. Henkinen itkeminen sattuu kaikista eniten.

Crybaby

Heräsin jo yhdeksältä aamulla itkemään nähtyäni jotain sekavia ahdistavia unia koko yön puolivalveilla. Piti kai käyttää tämä aika lukemiseen, mutta mites luet, kun silmät on poraamisesta niin sameat, että hyvä, kun näkee miten päin se kirja on kädessä. Kävin myös kaivelemassa keittiönlaatikoita pitkästä aikaa. En tiedä auttoiko yhtään. Hetkeksi taisi tulla parempi olo, mutta nyt taas itken. Olo on todella sairas. Kuin olisi jokin karsea räkätauti tulossa, mutta ilman mitään räkätaudin oireita. Tämäkin päivä on siis mennyt pilalle masennuksen takia, mutta myös siksi, että olen muistellut paljon peruskouluaikojani. Ihmetyttää, miten paljon paskaa ja surkeita sattumia lyhyeen ajanjaksoon voikaan mahtua. Nyt on ne taas vieläpä ihan tuoreina mielessä. Mua on aina kuvottanut, miten ne tietyt ihmiset tekivät kaikkensa tuhotakseen mielenterveyteni, mutta itse porskuttavat kukin missäkin vailla huolen häivää. Se taitaa olla pääsyy siihen, miksen usko karmaan. Tuntuu nimittäin siltä, että ainoa ketä elämä on rankaissut kaikesta on minä. Lähinnä se on rankaissut minua heikkoudestani ja siitä, että olen aina ollut hyvin huonolla tavalla erilainen.

Lähettelin mailia kurssiopettajani kanssa, joka vaikutti minusta hyvin lannistavalta. Kuin mutsini olisi seisonut siellä luokan edessä. Maikka vastasi pahoitellen ja että semmoinen negatio yleensä toimii käänteisesti niin, että porukka alkaa näkemään enemmän vaivaa, kun tietää lopputuloksen olevan lähes saavuttamattomissa. Nyt turpa kii oikeesti. Saako joku muka lisäpontta yrittämiselle siitä, että luetellaan kaikki todennäköisyydet, millä hän ei onnistu, ja missä kymmenissä asioissa hän voi mokata, eikä mitään siitä, miten hän voikin ylittää itsensä ja onnistua. Enpä kyllä tosin normi-ihmisten järjenjuoksua ole koskaan täysin ymmärtänyt, joten ehkä vastaus onkin kyllä. Mutta minun kohdallani löpinä oli kuin suoraan äitini rikkimenneeltä levyltä. Tekisi mieli pamauttaa tuota naista sähköpostilla siitä, miten aloin itkemään heti, kun pääsin kotiin, enkä löydä nyt mistään enää motivaatiota toteuttaa unelmiani (jotka tähän mennessä ovat olleet ainoa syy siihen, miksi vielä hengitän) kun maailmankaikkeudella kaikkien numeroiden mukaan on selvästi jotain sitä vastaan. Vielä toissapäivänä mulla oli niin hyvä vaihde päällä, mutta ei vittu sitten. Tosin en jaksa alkaa avautua tuollaisille aivopieruja päästeleville ventovieraille, kun kokemuksesta voin sanoa, etteivät ne ymmärrä, vaan korkeintaan loukkaantuvat, ja riskinä on sekin, että helvetti repeää luokkahuoneessa.

Kylläpä itseään voikin inhota paljon.

Fear and self-loathing

Kuka on tuo mies? Miksi se haluaa suunnitella yhteistä elämää kanssani? Minun kanssani. Se meni kihloihin, nyt se haluaa yhteisen kämpän, kaksi kissaa, myöhemmin naimisiin ja vauvoja. Miksi joku haluaisi siirtää surkeita geenejäni eteenpäin, kun minäkään en sitä toivoisi? En edes pidä lapsista ja olisin varmaan huono äiti, mutta se sanoo, että olisin erinomainen äiti. Miksi kukaan alunperinkään haluaisi jakaa elämänsä kanssani? Se menee yli ymmärrykseni. Tuntuu epätodelliselta. Kuin kaikki olisikin pelkkä haave, jota toisinaan unelmoin. Miksi kukaan oikeasti rakastaisi tai haluaisi minua? Minähän olen ruma ja kaikin puolin epämiellyttävä otus rotanhampaineni ja isoine nenineni, kuten koulukaverit sanoivat. Minähän olen tyhmä, epäonnistuja ja siitä elämä rankaisee minua, kuten isä sanoi. Minähän olen heikko, haavoittuva kuin saippuakupla, jonka ihmiset silkkaa ilkeyttään haluavat puhkaista, jos alan koskaan elämään, kuten äiti sanoi. Minähän en ole millään tarpeeksi hyvä, kuten entiset sanoivat. Minähän en ole edes ystävilleni ollut koskaan arvokas. Mutta se miettii tapettien väriä ja haluaa kanssani ison telkkarin. Se pitää sylissä, kun itken öisin siksi, että vihaan itseäni. Miksi? Täytyy hyödyttää sitä jotenkin, vaikken vielä tiedäkään miten, sanoo masi.

Elämässäni kaikki on aina mennyt järjestelmällisesti pieleen. Ehkä siksikin, että saatan hakea tarkoituksella epätoivoisia tilanteita, sellaisia, jotka saavat minut vihaamaan itseäni ymmärtämättä itsekään kunnolla miksi. Yksi asia minulla kuitenkin on. Masi kutsuisi sitä esteeksi, nimittäin esteeksi itsensä tappamiselle ja toisinaan myös harmittelee sitä siksi. Mutta se on myös parasta, mitä minulla on koskaan ollut, enkä pysty uskomaan sen kestävän, koska ajattelen, etten ansaitse tai voi olla elämässäni koskaan onnellinen. Mutta minä haluan olla onnellinen ja jossain mielessäni on vielä vähän uskoa siihen, että vielä olisinkin. En tosin tiedä, kuinka kauan. Viime aikoina on ollut taantumista siihen, mitä oli niinkin kauan kuin seitsemän vuotta sitten.

En näe, että minulla olisi juuri minkäänlaista tulevaisuutta ja olen toisaalta jo hyväksynyt sen. Suunnitelmakin on jo lähtöä varten tehty. Se mikä estää on mies ja sietämätön laiskuus ja saamattomuus. Ennen itsensä tappamista pitäisi varmaan siivota, hävittää kaikki liian nolo aineisto sukulaisten post-mortemisti nuuskivien nenien alta, laatia jäähyväiskirje, päättää jätetäänkö päiväkirjat luettaviksi vai ei ja keksiä, miten hankkia välineet, joilla päästää ilmat pihalle tästä kehosta. Mä en nyt vain jaksaisi, ei huvita. Huvittaa vain kuolla, ei tehdä mitään rationaalista ajattelua vaativia järjestelyitä sen eteen. Enpä siis taidakaan kuolla ihan lähiaikoina. Siihen ei sitä paitsi löydy tilaa aikataulusta. Mitä hyötyä lukemisestakaan on, kun en enää tippaakaan usko opiskelemaan pääseväni, koskaan. En ole tarpeeksi hyvä, olen tyhmä ja epäonnistuja. Ainoa tosin, joka koskaan on uskonut minun onnistuvan on se sama. Se sanoo, että kyllä sä pääset söppänä. Ja teeskentelen, että uskon, kuten aina. Enhän osaa valehdella itselleni, jollei se satuta minua. Olen kiitollinen, mutten vain pysty uskomaan, vaikka yrittäisin. Se ei iskostu päähäni samalla tavalla kuin epäusko.

Voi olla muuten, että nolottaa huomenna, jos onkin jäänyt jotain kirjoitusvirheitä, vaikka parhaani mukaan niitä tässä olenkin korjaillut. Olen nimittäin hieman huppelissa. Itseinho hiljeni jo yhden (ison) lasillisen valkkaria jälkeen, vaikka nyt hävettääkin, kun jupottelen yksin kotona taas. Mun pelko on, että päädyn vielä kortistoon niiden kymmenientuhansien masennuksen takia syrjäytyneiden nuorten listan jatkeeksi. Se kyllä tässä näyttäisi olevan pikku hiljaa edessä. Tai sitten minusta tulee ihan perinteinen kassialma. Alkoholillahan tätä on hyvä hoitaa, kun se ei sentään sano "en mä sua osaa auttaa", kuten lekuri.

I'm not stalking, it's called 'fluffy harmless observation time'

On tosi surullista, että olen tässä tavallaan "tavannut" yhden ihmisen, jonka kanssa voisin kuvitella olevani jopa ystävä. Meillä on paljon samanlaisia kokemuksia ja kiinnostuksenkohteita. Siis ihan oikeasti sellaisia, jotka saavat kelaamaan, että onko mulla joku kadonnut kaksoissisarus. Erona tosin, että tämä tapaus on erittäin fiksu monin tavoin. Luulen, että hän voisi ymmärtää tätä masennusta, vihaa ja muuta paskaa, jota olen käynyt ja käyn koko ajan läpi. Mutta tietenkään minulla ei ole mitään keinoja lähestyä tätä ihmistä kiitos erään sosiaalisen fobian. Asiaa ei yhtään helpota se, ettei hän edes tiedä olemassaolostani. Tosi tuskallista, kun päässä pyörii kaikkea hienoa, mitä voisi just tälle sanoa ja tietää kuitenkin samalla, ettei oikein voi tehdä mitään tähän ihmiseen tutustuakseen. Tai ei ainakaan mitään, minkä pelko, nolous ja jatkuva vittu mä oon paska -ajattelu sallisi.

Eipä tämä tilanne minulle kyllä mikään uusikaan ole. Yläasteella tiesin yhden tytön, jonka kanssa minulla oli paljon yhteistä ja joka oli teiniminäni mielestä ihan vitun khuul tietenkin. En tosin koskaan uskaltanut puhua hänen kanssaan irl. Ruudun edessä juttua kyllä riitti ja (yhä) suureksi ihmetyksekseni olin jopa ihan mielenkiintoinen persoona sen toisenkin mielestä. Ainoa oikeasti kiintoisa asia minussa tosin taisi olla äkkipiiloutuminen sillä sekunnilla, kun hänet sattumalta kadulla näin. Itsehäpeäni oli valtava ja on edelleen, vaikkei tuo tyttö minua huomannutkaan.

Ujouden lisäksi olen muutenkin kaikin puolin todella huono saamaan kavereita. Lukiossa heräsin kuitenkin jossain määrin huomaamaan oman arvoni (vain nyt myöhemmin vetääkseni sen taas alas vessanpöntöstä) ja opinkin luomaan arkisia sosiaalisia suhteita eli toisin sanoen hankkimaan tuttuja. Mutten edelleenkään osaa siirtyä siitä tuttuvaiheesta kaverivaiheeseen. En vain tiedä, miten sen pitäisi tapahtua. Ehkä syy on myös jossain niin yksinkertaisessa kuin "henkilökemia". Omat kemiani eivät paria poikkeusta lukuunottamatta ole koskaan matsanneet kenenkään kanssa varmaankin siksi, että toisaalta olen ihan liian ujo ja "hissukka", toisaalta ihan liian ronski ja värikäs. Harva taitaa pitää kummastakin puolestani.

Tutustumisessa ihmiseen, jota pitää tosi viisaana, vahvana ja ihailtavana, kuten minä tätä tyyppiä, on sekin ongelma, että paineet olla edustava kasvaa asteikolla nollasta kymmeneen seitsemäänkymmeneenkuuteen. Jos tällainen ihminen antaa hylkäyksensä pitää kertoa hylkäyksen seurauksena koetut fiilikset sadalla ja tässä minun tapauksessa tuhannella, kun itsetunto on jo valmiiksi naarmuilla. Nyt ei olekaan aliarvostanut vain joku idiootti, jolla verkkarit roikkuu fyysisesti tai henkisesti puolessa välissä persettä tai naama kilon paksuisen mössön peittämänä paakkuisine silmäripsineen, vaan joku, joka on oikeasti parempi. Sellaista ei voi nauraa ja pilkata edes syvällä mielessään, vaikka sitten pohjimmiltaan tietäisikin vain valehtelevansa itselleen.

Harkitsin ihan vain sähköpostin kirjoittamista, jossa teeskentelen rentoa ja reipasta, mutta kuten arvata voi siitä tulikin vain semmoinen nolon ujo ja fanityttömäinen. Miten oikeasti ihmiset ilman tällaisia ongelmia hoitavat näitä tutustumisasioita? Jos joku sosialisoimisguru tänne törmää niin heitäpä pari vinkkiä. Mä en oikeasti tiedä.

Ehkä pitäisikin taas vain tyytyä tähän tunteeseen, kun kerrankin elämää siivittää perhoset mahassa ja jonkinmoinen toiveikkuus, eikä aina pelkkä se epätoivo. Ainahan sitä voi haaveilla, että saisi joskus jonkun kanssa puhua näistä asioista, joista kukaan muu ei koskaan edes halua kuulla minun puhuvan, koska he eivät ymmärrä ja tulevat vain surullisiksi. En runkkaa sille, että muut ahdistuvat ja hämmentyvät pahasta olostani, haluaisin vain edes joskus päästellä höyryjä ja olla sellainen paska, joka myös olen, halusivat muut minut kuinka iloisena ja pullantuoksuisena tahansa. Kun joutuu aina sensuroimaan negatiivisia tunteitaan tässä määrin ne alkavat patoutua, ja sitten vasta täytyykin hammasta purra, ettei oma tai jonkun pikku paskiaisen pää putoa koriin.

Vihaan itseäni.

Kaikesta saa ongelman

Vittuku tää viikko on taas menossa ihan harakoille. En ole tehnyt mitään hyödyllistä, vaikka yritystä on ollut. Ei vain nyt millään riitä keskittymiskyky muuhun kuin murhaamishimoon itseään tai satunnaisia mulliturpia kohtaan. Mulla on ollut taas pitkästä aikaa todella väkivaltaisia fantasioita kanssaihmisistä. Tai no pitkästä ja pitkästä, kyllähän sitä töissä tuli haudottua vaikka mitä niistä mässyttävistä penninvenyttäjistä. Ehkä tässä vielä vanhoilla päivillä pimahtaa sen verran, että päätyy joksikin massamurhaajaksi. Mutta prkl, kun en millään jaksa ihmisiä. Vähiten itseäni. Olen tässä yrittänyt koko viikon pakottaa itseni kirjastoon, mutta olen ilmeisesti leipomassa itselleni jotain fobiaa lukuhuonetta kohtaan. Pelkkä sen lasisen pöntön ajattelukin saa hien pintaan puhumattakaan lärveistä, joita en enää koskaan haluaisi nähdä, mutta jotka kuitenkin paistattelevat päivittäin siellä kupolin toisella puolen.

Tänään sain viimeinkin pakotettua itseni lähtemään, mutta kas kummaa, olin onnistunut pakkaamaan mukaan muistiinpanovälineet ja kaiken oleellisen niin hyperventilointipussista aina pari vuotta sitten vanhentuneihin buranoihin, mutten itse kirjaa. Tulikin sitten täys U-käännös takaisin ja päätös jatkaa opintoja kotona. Arvata vaan voi jatkoinko. Sen sijaan olen tyytynyt vain vihaamaan itseäni koko loppu päivän. Vihaan itseäni, koska unohdin kirjan kotiin. Vihaan itseäni, koska en pysty keskittymään. Vihaan itseäni, koska olen hukannut kallisarvoista aikaa. Vihaan itseäni, koska vihaan itseäni ja vihaan itseäni, koska en itseni vihaamiselta saa mitään aikaiseksi ja luisun koko ajan yhä kauemmaksi aikataulusta. Jännää, miten elämäni kaikessa tylsyydessään voikin olla näin hankalaa.

Mutta ahdistaa kyllä nyt ihan vitusti tuo lukuaikataulu. Tuntuu, että joka sekunti, kun olen lukematta kaikki päähän hakkaamani info haalistuu haalistumistaan, mutta olen liian ahdistunut tästä ajatuksesta tehdäkseni asialle mitään. Olen laiska, tyhmä ja saamaton ahdistunut paska, enkä osaa pakottaa itseäni keskittymään muuhun kuin olemaan laiska, tyhmä ja saamaton ahdistunut paska. Nyt mietin, miten rankaisen itseäni tästä hyvästä. Fyysisesti vai henkisesti?

Who's the most disturbed of them all

Huono olla. Päässä jyskyttää ja muutenkin pöhöttynyt ja turvonnut olo. En ole punninnut itseäni varmaan vuoteen, joten siinä kaikkea järkevää pakollista tekemistä vältellessäni päätin tuonkin asian hoitaa pois mielestä. Huomasin vaa'an oksentavan isomman numeron kuin mitä odotin. Turha kapistus tosin, sillä en ole lihomistani huomannut juuri mitenkään, vaikka itsekriittinen paskiainen olenkin. Vähän paha mieli tuli kuitenkin. En edes ymmärrä, mitä järkeä koko puntarissa on, kun se vain pilasi iloisen illuusioni hoikkuudestani. Peiliä sitä pitäisi uskoa, eikä jotain kiloja ja grammoja. Sitä joka asiasta on eri mieltä puntarilla päähän.
Täytyy puolustaa itseään itseltään (tai sitten vain valehdella itselleen). Minulta se tällä kertaa kävi aika helposti, sillä suureksi harmikseni bongasin hiljattain Google katukuvasta lukioikäisen itseni ja ensireaktio oli, että hyi vittu toi muija näyttää ihan jätkältä legginseissä. Niin muodoton mato olin. Hyvä jos nyt on sentään tissit vähän kasvaneet.

Yritin myöhemmin kuvata turpakirjaan uutta kampaustani, mutta päädyin näyttämään joka kuvassa nelikymppiseltä narkkarilta. Katsoin vanhoja kuviani, joissa olen ihan siedettävän näköinen ja aloin miettiä, olenko alkanut rupsahtamaan. Sitten panikoinkin jo. Näytän perseeltä. Naamakin alkoi jotenkin näyttää epämuodostuneelta kuin olisin tullut mukiloiduksi ja inhosin joka senttiä siitä. Ensimmäiset rypytkin kuulemma tulee jo parikymppisenä, joten ehkä olen näiden parin vuoden aikana oikeasti muuttunut sellaiseksi vanhaksi ämmäksi, jonka viidestäkymmenestä naamakuvasta onnistuu vain yksi. Tosin naamakuvieni onnistumisprosentti on aina ollut noin yksi sadasta. Itsensä kuvaaminen on muuten tosi vittumaista puuhaa. Jotenkin siinä niitä kuvia perstuntumalla näppäiltyä ja jälkeenpäin niitä katsoessa saa nähdä, miten huonolta sitä voikaan näyttää ja vieläpä monesta eri kuvakulmasta. Seurauksena itsetunto pohjalukemissa. Mutta jos joku muu kuvaa niin olen taas niin paska jäykkänä, että näytän joka otoksessa seipään nielleeltä huonoryhtiseltä hiirulaiselta, joka on säälittävästi yrittänyt peittää huonoa itsetuntoaan hienoilla vaatteilla. Tai sitten vain tuntuu siltä.

Olen tosin huomannut sellaisenkin ihmeellisen asian, että vuosia sitten lipaston laatikkoon piiloon sulvottuja rumia kuvia itsestäni katsoessani, huomaankin olleeni jopa nätti tuolloin. Kaipa se on sitä liiallista itsekritiikkiä. Itsensä pystyy näkemään hikisenä norsuna, jos vain tarpeeksi yrittää. Ehkä pitäisi laittaa muutama narkkari-kotiäiti kuva itsestäni muhimaan tuonne taika-lipastooni, niin tulisivat sitten vuosien päästä ulos sieltä kauniina ja hehkeinä ollessani taas astetta rumempi ja kulahtaneempi.

Let no one think I gave in.

Seitsemänvuotiaasta aina kuuteentoista ikävuoteen. Oli ahdistavat kotiolot ja kiusaamista koulussa. Suljin kerran ulko-oven, enkä pahemmin sitä enää avannut. Pelkäsin muita ihmisiä. Oli masennus niskassa, mutta en sitä silloin tiennyt. Ajattelin itsekin, että jatkuva halu kuolla oli sitä normaalia teiniangstia. Ajattelin myös usein, että huono olo menisi pois, jos vain asiat parantuisivat. Jos saisin taas kavereita, ehkä sen poikaystävänkin ja pääsisin edes vähän eroon ujoudesta. Lukiossa sitten pääsinkin ja löysin bestiksenkin vuosien tauon jälkeen. Masi ei vain ottanut lähteäkseen. Ajattelin, että pääsisin pahasta olosta kyllä eroon, kun nyt vain ostaisin itselleni vielä yhden laukun ja nämä kengät. Ei se auta vieläkään vaikka kaapit on jo ihan väärällään.

Vasta hiljattain olen alkanut antaa periksi ajatukselle, että olen henkisesti sairas. Ennen olin niin tottunut vähättelyyn, että vähättelin itsekin oloani. Jollei tämä enää teiniangstia voi olla niin sitten täytyy vain olla jotain nuoruuden hämmennystä. Mutta aivan sama, miten paljon kaikkitietävät eivät mistään tietäjät hokevat minulle masennuksesta pelkkänä mielentilana ja että "lakkaa nyt murjottamasta", en silti osaa päästä tästä eroon yhtään sen helpommin. Jätän yhä asiat monesti puolitiehen, koska kesken kaiken en enää tunne niissä olevan mitään mieltä. Monesti saatan innoissani suunnitella sisustusta ja raahaan vaikka mitä hienoa paskaa kaupasta, kunnes yhtäkkiä tajuan, että mitä vitun väliä millään on. Ja jätän kaiken lojumaan. Makaamaan siihen ympärille muistuttaman minua siitä, etten pysty edes ripustamaan taulua seinälle. En tunne enää mitään iloa edes siitä, vaikka olisikin kuinka hieno.

Parempina päivinä teen niin pieniä kuin suuriakin tulevaisuuden suunnitelmia. Lukiossa tein niitä hyvin paljon. Tunsin ihan oikeasti pystyväni mihin tahansa, kun vain tarpeeksi yrittäisin. Odotin koulutuskirjojen pläräystä, yhteishakua ja jopa pääsykoekirjoja. Kun se kaikki lopulta tuli, en tuntenut enää mitään intoa tulevaisuudesta. En nähnyt pystyväni mihinkään tai saavuttavani muuta kuin hirsipuun. Nyt olen tässä vailla mitään päätöksiä. En usko, että palat tulevat koskaan loksahtamaan paikoilleen elämässäni, enkä koe mitään tulevaisuudenkuvaa itselleni realistisena ja sopivana. Monesti ajattelen, ettei minua ole tarkoitettu elämään.

Poden usein valtavaa häpeää ja huonoa omatuntoa ujoudestani ja masennuksestani. Minusta asiat eivät ole elämässäni tarpeeksi huonosti, jotta olisin oikeutettu voimaan pahoin. Silti jostain syystä minä vain voin. Ajattelen usein, etten voi mennä terapiaan tai mankumaan psykolle, koska se veisi apupaikan henkilöltä, jolla on oikeita ongelmia. En ole tarpeeksi itsetuhoinen, sairas tai harhainen ansaitakseni apua. Vaikka sitten olisinkin jo linnoittautunut kotiini lihaveitsen kanssa. Joskus menen jo lääkäriin, mutta valehtelen sielläkin, että kaikki on hyvin. Hymyilen ja vähättelen oireitani ja ahdistustani. En tiedä, miksi teen niin. Ehkä olen niin tottunut, että se käy jo luonnostaan. Toisinaan olen surullinen siitä, että läheiseni eivät tiedä, miten paha olo minulla on. Siitä saan toki syyttää itseäni ja teatteriani, mutta eivät hekään koskaan ole ottaneet näkemäänsä tosissaan. Olenhan aina niin iloinen. Silloin, kun sanoin, että voisin yhtä hyvin olla kuollut, niin enhän millään voinut olla tosissani. Ei vaikka miten olisin apua huutanut. Luulen, että he uskovat minun olevan nykyään jo ihan kunnossa. Onhan minulla nyt hyvä mies, teinivuodet takana ja tulevaisuus vielä edessä. Joskus minäkin luulin, että edellytykset onnellisuuteen saatuani paha olo menisi pois. Mutta eipä se ole mennyt ja tulevaisuus näyttää näissä sumeissa ja vääristyneissä silmissä yhä mustemmalta. Se 14-vuotias teinityttö on yhä sisälläni viiltämässä vatsansa paksuille arville.

Blogi on nimensä veroinen

Viime yönä lekottelin ihanan tylsissä ja turruttavissa unissani joiden aiheet vaihtelevat niin muffinsien mättämisestä aina massamurhaamiseen saakka, kunnes sydänhirviö repi aivoni hereille. Hyödytön kapistus oli taas osoittamassa mieltään ja hakkasi raivokkaasti rintalastaani vasten. Olin kamalan väsynyt, eikä olisi vähempää voinut kiinnostaa tuhlata energiaa johonkin kuolemiseen, joten yritin hiljentää pumpun kääntymällä laiskasti vasemmalle kyljelle, mutta siitä vasta se hengittäminen vaikeutuikin. Siinä hyperventiloituani hetken alkoi lopulta koko hengittäminen tuntua turhalta hommalta. Huomasin yllätyksekseni, että annettuani asian olla en enää edes tuntenut juuri minkäänlaista tarvetta henkäillä. Makoilin siinä tunnustellen valtavaa painetta pumpussani ja mietin räjähtäisikö se sisälläni pitkin keuhkojani hyllyväksi verimössöksi. Mietin myös pitäisikö käydä laattaamassa, koska tunsin hitaasti, mutta varmasti yrjömassan nousevan kurkkuuni. Toisaalta olin melko varma, että jos nousisin taju menisi kankaalle, enkä halunnut kuolla maaten omassa yrjössäni vieläpä tissit paljaana, kun minulla nähkääs on tapana nukkua "wearing nothing but Chanel No. 5." Olisi ollut oiva loppu tälle säälittävälle sosiaalisten tilanteiden nössöilylle. Lopulta päädyin ainoastaan pohtimaan, soittaako ambulanssi vai ei. Minua oltiin neuvottu soittamaan, mikäli näin tapahtuisi, mutta päädyinkin ainoastaan fantasioimaan omasta kuolemastani. Sen lisäksi turhamaisena ihmisenä minua myös olisi hävettänyt esiintyä ensihoitajien edessä hikisenä vailla aamusuihkua. Kyllä, olen henkilö, joka mieluummin kituuttaa henkitoreissaan kuin näyttää meikittömän naamansa oven toisella puolen. En tiedä kauanko arvuuttelin siinä kuollako vai ei. Jossain vaiheessa ilmeisesti henki oli kuitenkin alkanut taas kulkea, sillä nukahdin. Aamulla herättyäni mietin hetken, olenko elossa, mutten onneksi ollut edes laatoittanut huoneeni sisustusta.

Sydänparkani ei kyllä saanut paljoa hengähdettyä, kun kaiken lisäksi törmäsin bussissa tavallaan vanhaan tuttuun. Ei mikään miellyttävä yllätys, koska vihaan enemmän kuin mitään muuta tuollaisia salakavalia puskan takaa pomppaavia sosiaalisisa tilanteita. Minusta moisiin tulee valmistautua vähintäänkin viikko stressillä ja itsensä vihaamisella. En edes tiedä, sanoinko sille mitään, koska "mmh" ei kai ole sana. Ölisin kyllä jotain käsittämätöntä hetken ennen kuin ryntäsin karkuun. Toivottavasti en näe sitä ihmistä enää koskaan. Loppupäivän opiskelua häiritsi merkittävästi se, että päässä pyöri vain ajatukset siitä, miten nolo ja kömpelö retardi olen. Olenkin vihannut itseäni sen johdosta koko päivän. Miksi on niin vaikea vain sysätä mokia mielestään ja ajatella "paskaaks tässä"?

Never explain, never complain.

Mua jokseenkin vituttaa tää naistenpäivä, koska aina tuntuu siltä, että pitäisi huomioida se jotenkin, eikä mua oikeen kiinnostaisi. Onhan se mukavaa, kun mies lähetti onnittelutekstarin, mutta muuten ajattelin ignoorata tämän turhan juhlapäivän täysin. Näin itseasiassa ajattelen joka vuosi, mutta eipä sitä oikein voi, kun kaksilahkeiset ympärillä vinkuvat vinkumistaan, ettei tämä ole sitä tasa-arvoa, kun naiseudesta onnitellaan, mutta yhyy ei miehillä ole mitään omaa päivää. Se jokavuotinen märehtimen minua lähinnä risoo. Ensinnäkin miehillä on oma miestenpäivänsä. Naistenpäivä ei ole mikään yksinomaan naisten juttu. Miestenpäivää juhlitaan kuitenkin Suomessa paljon väljemmin mittapuittein jos ollenkaan. Siksipä ei taida juuri kukaan ukko tästä tietää tai edes märinöiltään viitsiä ottaa asiasta selvää. Toiseksi juhlimisesta puhuessani tarkoitan tietenkin kauheeta mediahäslinkiä ja joka paikkaan pursuavia naistenpäivä rätti/pakkeli/terveyssidetarjouksia sun muita. Minusta kun syy naistenpäivän viettämiseen, paljon näyttävämmin kuin miesten, on kaikkien niiden hienojen puheiden alla loppujen lopuksi ihan puhtaasti kaupallinen. Naisille nyt vain on helpompi myydä kaikkea turhaa paskaa ja kun vielä rakennetaan sille tuhlaamiselle kokonaan oma päivänsä niin silloinhan tulee hyvä sauma kärrätä kauppoihin jos jonkinmoista rasvaputelia ja lärvinaamiota, kun naiset hemmottelevat itseään ja ennen kaikkea stressaavat miehet kiikuttavat kotiin lahjoja nalkutuksen pelossa.

Minusta siis näillä näkökulmin naistenpäivän vietolla ei ole juuri mitään tekemistä tasa-arvon kanssa. Omalta kontoltani tätä päivää kelatessani olen kuitenkin alkanut ajatella sitä eräänlaisena naisten muistopäivänä. Ihan sama vaikka kuinka väännettäisiin kättä siitä, kumman sukupuolen elämä on vaikeampaa, tosiasia on silti yhä, että naisen asema täällä meilläkin on alkanut turvautua vasta viime vuosisadan loppukymmeninä. Nainen on joutunut kantamaan huolta vielä länsimaisessakin yhteiskunnassa asioista, joita miehen ei ole tarvinnut edes ajatella. Naisten on ollut vaikea työllistyä ja kouluttautua, sillä oli kirjoittamaton sääntö, että mies elätti perheen. Monesti ukon potkaistua tyhjää, ei muuta vaihtoehtoa henkensä pitimiksi ollut kuin huoraaminen, mikä kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten riippuvainen nainen on ollut miehestä. Eronneita naisia katsottiin yleisesti kieroon vielä 1960-luvullakin puhumattakaan siitä, jos sattui pyöräyttämään ns "aviottoman lapsen", mikä saattoi tietää varmaa potkua perseeseen jopa omilta vanhemmiltaan. Näin ollen avioliitto oli pakollinen, eikä avioero tullut kysymykseenkään, oli suhteessa sitten millaisia ongelmia tahansa. Naisilla ei myöskään ollut juuri minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa asioihinsa ennen naisten äänioikeuden voimaan astumista vaihtelevasti 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Vielä tänä aikavälilläkään äänioikeus ei astunut voimaan läheskään kaikkiin läntisiin maihin. Maailmassa on edellen monia kulttuureja, joissa naisen henki on arvottomampi kuin joidenkin eläinten. Siksi minusta, jos naistenpäivää haluaa välttämättä ajatella jossain syvemmässä tasa-arvo kontekstissa, tulisi sitä ajatella samalla lailla kuin Vainojen uhrien muistopäivää, jonka tarkoituksena on siis muistaa kansanmurhien uhreja. Iänikuisen "byäääh, miks meil ei oo tätä ja tätä"-valituksen ja kulutusläträyken sijaan, naistenpäivänä voitaisiin muistaa naisia, jotka joutuivat elämään tasa-arvottamassa yhteiskunnassa ja ennen kaikkea niitä, jotka joutuvat sellaisessa elämään tänäpäivänäkin. Samalla voitaisiin tietenkin olla myös kiitollisia siitä, että ollaan onnistuttu syntymään näinkin sukupuolitasa-arvoiseen yhteisöön.

Niin ja muuten, toinen mistä kanssa saa kuulla aika paljon ininää on se, että kun me naiset kuulemma jaksetaan aina valittaa siitä vaivasesta palkkaerosta, mikä meillä on miehiin. Tarkkoja summia en tiedä (vaikka olenkin kuullut, ettei se ero kaikilla aloilla edes ole niin vaivanen kuin väitetään), mutta ei siis sillä ole vittuakaan väliä, vaikka se ero olisi vain yksi raihnainen sentti, kyse on periaatteesta. Miksi kenenkään pitäisi saada yhtään enempää rahaa tekemästään työstä pelkän sukupuolensa takia? Samat tahot, joiden mielestä tällä ei ole mitään väliä ovat yleensä myös heti haukkumassa üüber-feministiksi ja femakoksi, jos vastaan näissä asioissa yhtään jaksaa inttää. Semmoiset terveiset vaan teille kaikille, jotka kuulutte tähän edellä mainittuun ryhmään ja joskus ehkä eksytte tämän lukemaan, että on mullakin teille nimi, mutta sitä en hyvänmaun nimissä lausu. Tietenkin olisi paljon helpompaa, jos teille üüber-miesasioista kiihkoilijoille olisi jokin yhtä loukkaava nimi kuin "femakko", mutta eipä vain ole. Itse en edes feministi ole. Välttelen niitä sun muita fanaatikkoja kuin ruttoa.

En edes tiedä, miksi enää vaivauduin

Soitin ystävälleni kysyäkseni, miten se voi. Kaipa halusin osoittaa tukeni tai jotain. Heti ensimmäisen lauseen päästettyäni tajusin kuitenkin, ettei sitä paskaakaan kiinnostanut. Varmaan olisi sen parin viikon takaisesta angstista pitänyt päätellä, ettei se juuri välitä, olenko sen rinnalla vai en.

Se: Mä olen niin yksin!
Minä: Et oo, onhan sulla mut, tai ainakin nyt on. Jos se yhtään lohduttaa.
Se paska: No kuule olishan mulla vaikka ketä.

Tällaisia ihmisiä mun elämässä. Aloin miettimään, olisiko se nainen tukenut minua kertaakaan, kun tuskimpa olisi pystynyt mitenkään tätä vuosia kestänyttä helvettiä sisälläni edes kuvittelemaan. Kyllä se jollain tasolla ongelmistani tiesi, jos nyt silloin edes kuunteli, kun kerran niistä uskouduin, muttei vuosien aikana kertaakaan kysynyt, miten minä voin. Kuin olisi itsestäänselvyys, että minulla on kaikki hyvin ja hän on se elämän kolhima, koska pystyy ja kehtaa siitä ympäri maailmaa itkeä. Vaikka minä olen se synkistelevä masennuspotilas, lohdutukseni on niin ennalta selvää, ettei minun olemassaolostani tarvitse erikseen edes olla kiitollinen. Itse olisin helvetin iloinen, jos minulla olisi ystävä, joka kertoo, että vaikka olisin kuinka paskana, on hän aina siinä. Näköjään nämä nykypäivän pintaliitäjät, jotka kuvittelevat maailman suurimman tragedian todella olevan ero poikaystävästä, eivät toisia osaa arvostaa, vaikka ne toiset kuuntelisivat kiltisti heidän itsekeskeistä lässytystään toinen jalka haudassa.