L'esprit de l'escalier

Mulla on ollut viimeiset viikot tosi paha olla. Toivon, että tämän voi laittaa jonkinlaisen syysmasennuksen piikkiin niin ehkä loppuisikin joskus. Lähinnä taitaa kuitenkin johtua vittumaisesta työpaikastani. En ole ollut siellä kuin kolme kuukautta ja olen halunnut joka päivä heittäytyä alas ikkunasta. Tai vaihtoehtoisesti heittää sieltä jonkun seipään-nielleen asiakkaan tai nokkavan esiteini-ikään jämähtäneen työkaverin. Nyt kuitenkin ihmettelette, missä mahdan työskennellä, joten päätinkin tavoistani poiketan paljastaa sen verran, että työskentelen eräässä pikaruokaravintolassa. Yrityksen tarkempaa nimeä on tarpeetonta kertoa, sillä ne kaikki ovat aivan samanlaisia paskaläjiä. Sellaisissahan kaltaiseni persaukiset vailla suhteita ja opiskelupaikkaa joutuvat työskentelemään kunnes pää tai perse repeää.

Jostain kumman syystä pahimmassakin läävässä, jossa työ on kauheeta raatamista minimipalkalla ja kiittämättömien paskantärkeiden ihmisten passaamista, on silti kanssaihmisiä, jotka oikeasti vahtivat ja kyttäävät henkeen ja vereen, onko joku vitun servetti millilleen suorassa ja ovat valmiita tunkemaan rasvaisen nokkansa joka asiaan kaivaakseen lisää tekosyitä pätemiselleen. Jumalauta. Ei siitä mitään mitallia saa, että mussuttaa perse pitkänä siitä missä asennossa lusikkaa pidetään sillä bakteerejä kuhisevalla läskiruokatarjottimella. Harmi vain, että hiljaisena, kömpelönä ja hermostuneena ihmisenä olen oikea namupala tällaisille egoaan pönkittäville paskiaisille, jotka oikein änkeävät lähelleni tihkumaan negatiivisuutta ja "ei millään pahalla, mutta..." -kommentteja. Tietenkään omille kavereille ei sanota mitään, vaikka vääntäisivät tarjottimelle tortun jostain muualta kuin kylmäkaapista.

 Jep, tiedän. Pitäisi vain yrittää olla välittämättä, mutta kun en osaa. Yleensä menen lukkoon, enkä ymmärrä sanoa mitään takaisin ja jälkeenpäin käyn vittuuntuneena päässäni keskusteluja siitä, mitä kaikkea piikittelevää olisinkaan voinut sanoa. Silloin harvoin, kun osaan näpäyttää takaisin ihmiset nolostuvat siitä, että ovat tehneet arviointivirheen suhteeni, mutta kostavat sopivan paikan tullen. Enkä jaksa mitään toistuvia loukkauksia ja stressiä niihin vastaamisesta. Joten viimeksikin aloin vain itkeä. Ensimmäisen kerran töissä. Ainahan siellä tuntuu pahalta, mutta nyt tavallista pahemmalta, kun on vielä tämä helvetinmoinen syysmasennus niskassa ja muutenkin itsetunto rapakunnossa. Onneksi pato murtui vasta päästyäni turvallisesti suljetun oven taakse. Harmittaa silti moinen säälittävä itseskely ja sen jälkeen töihin palaaminen naama turvoksissa kielien kalkattaessa selän takana. Vuodatin kaiken Höpölle ja ulvoin, miten haluaisin kiivetä kuudenteen kerrokseen ja hypätä, jotta kaikki ahdistus päässäni loppuisi kertaheitolla. Myöhemmin alkoikin taas hävettää ja tuli paha mieli Höpön puolesta.

Tuntuu, etten sopeudu mihinkään. Kaikkialla on aina paha olla. Enhän osaa edes pinota mukeja ilman, että joku löytää siitäkin jotain nipotettavaa. Tosin paskat sellaisesta, kun en aio elämääni päästäa niin surkeaan jamaan, että työskentelisin vuosia moisessa paskaduunissa teeskennellen itselleni, että teen jotain tärkeääkin. Sitä paitsi leivoin toissapäivänä tosi hyvää pannukakkua. Minä, joka ei koskaan leivo ja muutenkin kartan kaikkea ruuanlaittoa. Syöminen on enemmän mun juttu, mutta näköjään en silti siinä leipomisessakaan ihan toivoton tapaus ole. Tosin ensin siitä lätystä tuli liian ohut ja kuiva, mutta jatkoin silti pannarin leipomista vain fyysisesti.

Sitä samaa

Ginger: Oot onnekas, kun sulla on niin monta hyvää kaveria.
Höpö: Mmh. Mua harmittaa, kun sulla on niin huonoja kavereita.
Ginger: Mmmh. Niin muakin......
Ginger: Mut kyllä mä saan uusia kavereita, kun vaan pääsen opiskelemaan.
Höpö: Niih, kyl sä saatkin <3

Taisin sanoa tuon viimeisen enemmän itselleni kuin Höpölle. Olisi varmaan pitänyt rohkaistua, mutta koko lause tuntui vain valehtelulta. Mitä tässä enää yrittää esittää, kun tietää jo vallan hyvin, että ihmisiin tutustuminen on niin vaikeaa, ettei muuta saakaan kuin huonoja kavereita. Yleensä ne ensimmäiset päivät uuden koulun alkaessa ihmiset tutustuvat toisiinsa, eivätkä juuri sen jälkeen. Itse sen sijaan näytän dorkalta ja ulkopuoliselta, sillä pelkästään uusien ihmisten läsnäolo hermostuttaa. Sitten, kun alan rohkaistua kaikki kaveriryhmät on jo muodostettu ja niihin ei ole enää änkeminen näillä sosiaalisilla taidoilla. Niinhän se on mennyt jo vaikka kuinka monta kertaa.
Tunnen syyllisyyttä itselleni antamista turhista lupauksista. Lupasin olla vielä joskus onnellinen ja sosiaalinen. Lupasin matkustavani paljon ja pääseväni yliopistoon, mutta tuntuu siltä, etten koskaan tule saavuttamaan mitään niistä. Kaipa pitäisi opetella tyytymään siihen, mitä näillä ongelmilla saa. Ehkä pitäisi opetella elämään masennushirviön kanssa.

En enää tiedä, mikä minusta teki tällaisen. Tuliko minusta liian ujo ilkeilyn seurauksena vai sainko kaiken paskan niskaani nimenomaan siksi, että olen liian ujo? Tuntuu, että olen aika turta uskomaan, että kaikki voisi yhtäkkiä järjestyä. Tuntuu todennäköisemmältä, että kaikki loputkin hyvät asiat muuttuvat vielä huonoiksi. En haluaisi edes ajatella sitä. Mutta silti ajattelen, vaikkei se oikeasti ole mikään syy-seuraus suhde. Ei se, että kaikki menee pieleen yhtä henkireikää lukuunottamatta tarkoita sitä, että senkin pitäisi mennä.

Pitäisikin vain keskittyä siihen, mistä on juuri nyt onnellinen, eikä koko ajan märehtiä sen menettämistä. Sen lisäksi olisi tietenkin ihan hyvä keskittyä saamaan se opiskelupaikkakin, jottei ikuisesti kaikki menisi päin vittua paitsi muna.

Yöllistä itsekidutusta

On sellaisia asioita, joita ei halua nähdä. Tai pikemminkin asioita, joiden näkemisestä ei seuraa mitään hyvää, mutta silti on liian utelias ollakseen "vilkaisematta" ja lopulta alkaa aina kaduttaa. Vähän niin kuin se video, jossa muijat syövät toistensa paskaa kiposta. Minulle paskaa syövien muijien näkemistä vastaa lähinnä googlehaku "miten sinua on kiusattu ja miten menee nyt". Onpa taas ahdistuspaukama rinnassa. Olen yrittänyt hokea itselleni, etten ole tuomittu olemaan koko elämäni ahdistunut ja yksinäinen. Että persoonallisuus kehittyy vielä pitkään ja vaikka alku olisikin ollut pelkkää paskamyrskyä, paistaa se päivä vielä risukasaankin, kun vain saan lisää ikää ja sitä kuuluisaa itseluottamusta. Nytpä menin lukemaan keskustelua aiheesta, jossa suurinta osaa vastanneista ovat seuranneet itsetunto-ongelmat ja ujous läpi elämän. Monia on myös kiusattu sen takia, että ovat hiljaisia. Jotakuta oli kiusaaminen seurannut vielä aikuisiälläkin työpaikasta toiseen edelleen siksi, että on hiljainen. Aika masentavaa, miten köyhää vielä aikuisten ihmistenkin suhtautuminen voi olla ujouteen, mutta totta on, että yllättävän monet paskiaiset elävät kuplassa, jossa pystyvät pokkana pitämään itseään hyvinä ja fiksuina ihmisinä levittäen samalla suvaitsemattomuutta ja mielipahaa ympärilleen. On kuin porukka päästelisi tyytyväisenä valtavia pierujaan ihmisten keskuuteen poistuen sitten itse huoneesta teeskentelemään, että ovat vitun häveliäitä ja täydellisiä.

Minusta on ikävää, että nössö nälvijät käyttävät hyväkseen sitä, että joku on niin vitun ujo "nössö", ettei kuitenkaan uskalla/osaa sanoa mitään takaisin tai ei halua joutua kiven sisään otettuaan nälvijästä niskalenkin ja paiskattuaan tämän ulos ikkunasta, vaikka mieli tekisikin. Minusta on ikävää, että luettuani noita stooreja olen aivan varma, että minusta tulee se, jota aina sorsitaan ja joka saa pitää roolinsa hiljaisena kärsijänä koko loppu elämänsä. En taaskaan ollut näkevinäänkään stooreja, joissa oli onnellinen loppu, vaikka olisin voinut imeä aivan yhtä hyvin ne itseeni.  
En kai vain sitten millään näe itselläni onnellista loppua.
Kaduttaa taas, kun piti mennä lukemaan, vaikka linkkiä avatessakin tuli automaattisesti mieleen "varmana ahdistun tästä". Kaipa tässä vaiheessa olisi pitänyt jo oppia karsimaan noita turhia ahdistuksenlähteitä ja keskittyä hokemaan itselleen positiivisesta tulevaisuudesta, vaikka se sitten olisikin bullshittiä. Olen myös ihan vain huvin vuoksi googlettanut "mistä tietää pettääkö kumppani" ja nyt minulla on ollut viimeiset kaksi viikkoa aivan tajuttomat vainoharhat. Eipä tietenkään siinäkään mitään järkeä ole. Vittu tää ämmä mun pään sisällä on sekaisin kuin seinäkello.

Se tunne, kun...

...töissä on kauan odotettu kahvitauko, jonka aikana voi viimein ankkuroida perseensä taukohuoneen telkkarin eteen ja tukkia aivonsa 16 and pregnanteilla sun muilla MTVn laatusarjoilla, mutta sen sijaan päätyykiin kymmeneksi minuutiksi seisomaan pimeän pukuhuoneen nurkkaan, koska samalla tauolla on joku kiva ihminen, joka mitä todennäköisemmin kaipaisi juttuseuraa. Kopperossa seistessäni muka hiuksia laittamassa kelasin kyllä, että vittu ettäs yhtään häpeä. Kyllähän mä häpesin. Tosin vasta jälkeenpäin. Silloin olin vain helpottunut siitä, ettei kukaan tullut vaihtamaan vaatteita juuri sillä hetkellä, eikä minulla nyt siis ole mainetta työpaikan salakähmäisenä lesborakastajana, joka lymyää pimeässä naisten pukkarissa odottamassa hikisiä kanssasisariaan. Säälittävämpi näky olisi vain aikuinen nainen piileskelemässä ystävällisiä ihmisiä ja jotain niin jokapäiväistä asiaa kuin ihmisten kohtaamista.

En voi sille mitään, että minulle sosialisoiminen aiheuttaa tarpeetonta stressiä. Tai kyllähän voin. Voisin saada lisää varmuutta menemällä rohkeasti juttelemaan, vaikka kuvittelemalla olevani joku ihan toinen. Joku, jolla ei ole tällaisia vammaisia ongelmia. Mutta eipä sillä hetkellä mieltä painanut muu kuin se, että jäi teinimammat näkemättä. Puolustuksekseni voin sanoa, että paskaduunini imee minusta kaikki mehut, joten olen niin väsynyt, etten jaksaisi enää kiusata itseäni töissä vielä ihmisilläkin. Enkä koskaan edes osaa sanoa mitään rakentavaa, joten tyydyn vain hymyilemään kuin Hangon keksi ja kelaamaan samalla, miten tyhmältä se väkinäinen irvistys naamallani näyttää. Puhun vähän, mutta hymyilen paljon. Hymyilen, vaikka ei ole mitään hymyiltävää. Minusta tuntuu, että ihmiset pitävät minua jotenkin hidasälyisenä sen takia. Tai sitten sillä tosiasialla, että haistelen yksin sukkamehua pimeässä pukkarissa voi olla jotain tekemistä moisen johtopäätöksen kanssa.

Olen yrittänyt miettiä, mikä saisi itsetuntoni sellaiseen kuntoon, että sitä voisi edes kutsua itsetunnoksi. Tajusin, että olen valitettavasti aika pinnallinen ihminen. Oloni on itsevarmoin, kun olen verhonnut itseni hiuslakalla, huulipunalla, kauniilla vaatteilla ja korkkareilla. Siksi varmaan töissä on niin epävarma olo, kun on rumat likaiset haisevat työvaatteet ja hikoilen kuin sika. Töissä on ollut asiakkaana muutaman kerran minulle tuttuja ihmisiä. Siinä ne ovat seisseet ja katsoneet minua päin lärviä, eivätkä ole tunnistaneet, jollen ole itse alkanut mainostaa olemassaoloani nolona Hangon keksi taas naamalla. Sitten olen pahoittanut mieleni ja ajatellut, että olen niin merkityksetön ihminen, että katoan muiden mielistä jo parin kuukauden jälkeen. Olen näkymätön. Kuin minua ei olisikaan.

Jos olisin itselleni armollinen, voisin aivan yhtä hyvin ajatella, ettei minua tunnisteta ilman sitä hiuslakkaa, huulipunaa, kauniita vaatteita ja korkkareita. Että olen niin kuuma kisu, ettei minua tunnista sellaisessa kunnossa sellaisessa läävässä. Minusta tuntuu, että niin ne ihmiset ajattelevat, joilla on hyvä itsetunto.
Mutta ne ihmiset, joilla on hyvä itsetunto, eivät mittaa itseään hienoilla vaatteilla ja ulkonäöllä kuten minä. Ne ihmiset ovat sinut itsensä kanssa ilman mitään tilpehöörejä. Minä ajattelen, etteivät muut näe minussa mitään muuta kuin vaatteet ja kengät. Olen näkymätön, joten minun täytyy koristella harmaa ja tylsä sisimpänä, jotta kelpaisin. Silloin voin huijata itseäni edes hetken ja saan leikkiä rohkeaa, itsevarmaa ja kaunista naista. Naista, joka todella jossain hyvin syvällä sisimmässäni myös on, mutta on vain liian ujo näyttäytyäkseen useammin kuin kerran tuhannessa vuodessa.

Tämän päivän on ollut rinnassa taas tarpeeton ahdistusmöykky puristamassa sydäntä. Toivon, että se on siinä vain, koska olen niin väsynyt.

(Don't)

Välillä mietin, miksi taaskaan aloin kirjoittaa koko tätä blogia. Ainiin. Koska halusin avautua jonnekin turhasta vaivastani jospa se vaikka auttaisi jotain toista, jolla on näitä samoja turhia vaivoja. En kuitenkaan osaa avautua tänne läheskään niin usein kuin pitäisi. Kaipa häpeän kaikille harvoille näkymättömille ja näkyville lukijoilleni sitä, että minua vaivaa jokin näin turha asia. En osaa edes selittää, mikä oikeastaan on ongelmani. En vain osaa elää elämän perusasioita kuten muut. En osaa olla tyytyväinen itseeni. En osaa luottaa muihin. En osaa hankkia ystäviä. En osaa uskoa itseeni. En vain osaa olla onnellinen. Yleensä vasta, kun menetän tärkeän asian tajuan, että minun olisi pitänyt olla siitä paljon paljon onnellisempi.

Pelkään koko ajan menettäväni ja pelkään menettäväni, jollen pelkää menettäväni. Ajattelen aina, että jos olen liian onnellinen tai uskon tulevaisuuteen liiaksi kaikki menee vituilleen ja minuun vain sattuu enemmän. Ajattelen, että jos olen onnellinen minua vielä rangaistaan siitä. En pysty antamaan itselleni lupaa olla onnellinen. Kai en ole mielestäni sen arvoinen. Olen liian epävarma, ruma, vaikea ja säälittävä ansaitakseni olla onnellinen. Siispä ajattelen pessimistisesti. Ei minusta koskaan mitään tule. Ei kukaan koskaan pysy kanssani. En koskaan tule olemaan onnellinen. Sitten olen onneton, koska uskon siihen, mitä ajattelen. Silti sisimmässäni uskon myös hitusen siihen, että vielä joskus kaikki tulee olemaan hyvin. Siksi tämä pessimistikin pettyy joka kerta, kun ei ole mitään, kun kukaan ei huoli, kun ei ole onnellinen. Oikeasti sillä ei ole mitään väliä, kuinka paljon pelkää kaiken vielä päättyvän huonosti tai kuinka paljon sitä ei pelkää. Oikeasti tulevaisuus ei muutu sen paremmaksi tai huonommaksi, vaikka kuinka pelkäisi. Ainoa, mitä kannattaa pelätä on se, ettei ehkä koskaan pääse eroon tyhmistä ajatusmalleistaan ja ala todella nauttia elämästään.

Olen myös nähnyt tyhmiä painajaisia. Niitä perinteisiä, joissa rakkaat ihmiset hylkäävät minut. Nykyään kyllä eniten Höpöstä. Viime yönä se oli ollut naimisissa vuosia samaan aikaa, kun seurustellaan, eikä suostunut jättämään vaimoaan, koska minä olinkin ollut koko ajan pelkkä lelu. Lähes sama juonikuvio kuin niin kutsutun exäni kanssa vain salkkarihenkisellä kolmiodraamalla höystettynä. Painajaisessani Höpö oli kuin hän; kylmä, ilkeä ja itsekäs. Ei ollenkaan sellainen kuin Höpö oikeasti on. Pelkään varmaan, että Höpö onkin pohjimmiltaan samanlainen kuin hän, ja se paljastuu minulle ennemmin tai myöhemmin. Ja sitten minuun taas sattuu. Eihän minunlaisellani koskaan voisi olla ketään, joka aidosti välittäisi.

Tämmöiset ahdistukset tällä viikolla, viime viikolla sellaiset, että löysin viimein unelmieni opiskelupaikan, mutta en voi päästä sinne, koska haluan sitä liian paljon.

Tältä musta tuntuu

Juuri tolta. Siltä, ettei minussa ole mitään muutakaan, jollen ole sosiaalinen. Ei väliä, vaikka olisi hauska, nätti, luotettava, empaattinen ja vaikka mitä. Jollei ole sosiaalinen, ei ole koskaan mitään muutakaan niin paljon, ettei epävarmuus muita haittaisi. En ole mitään tarpeeksi. Minua hävetään. Vanhempani, ystäväni... mieheni, kaikki häpeävät minua. En kestä enää vihata itseäni ja pelätä, etten enää kelpaakaan, kun tapaan kaverit, vanhemmat tai kenet tahansa, joka arvioi. Koska mä en vain pysty olemaan oma itseni vieraiden ihmisten kanssa. Ihmiset ovat niin julmia. Ne luulevat, että olen tällainen, koska haluan olla vaikea ja tuottaa häpeää. Ei ne edes yritä ymmärtää, ettei tämä ole minullekaan helppoa. Että heidän häpeänsä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä minä tunnen itseäni kohtaan kaiken tämän takia.

Mulla on ollut viimeiset viikot sellainen tunne, että kaikki luhistuu käsiin. Tai pikemminkin, että minä ja elämäni luhistuu takaisin siihen, mitä oli pari vuotta sitten. Ei tulevaisuutta, ei ystäviä, eikä minkäänlaista itsevarmuutta. Vain yksinäisyys, ahdistus ja alituinen masennus yksinäisyydestä ja ahdistuksesta. Paitsi nyt minulla on Höpö. Kuinkahan kauan hänkin vielä on. Tuntuu loogiselta, että kun menettää kolme peräkkäin, niin kyllä se neljäskin pian lähtee. Pelottaa.
Tänään Höpö ei vastannut viesteihini tai puheluuni. Joten aloin itkeä. Sitten Höpö hermostui, koska luulin, että hän oli tehnyt niin tahallaan. "Miks mä tekisin niin?" Ajattelin vastata jotain tosi tyhjentävää, mutta en keksinyt mitään. Niin, miksi? Ei mistään muusta syystä kuin siitä, että minulla on jokin sairaalloinen pakkomielle pahoinpidellä itseäni näillä mielikuvilla.

Very Crappy Birthday to You

Taas tuli vanhennuttua vuodella. Syntymäpäivät eivät ole kivoja sen jälkeen, kun on täyttänyt 18. Sen jälkeen niistä katoaa kaikki hohto ja alkaa ajatella vain, että vittu mä oon vanha. Syy kuitenkin, miksi minä niitä vihaan on pääsääntöisesti se, että syntymäpäivä on päivä, jolloin mitataan ihmisten arvostus sinua kohtaan. Päivä, jolloin minunlaiseni näkymätön ihminen herää aamulla ahdistuneena siihen, muistaako kukaan niistä harvoista, joiden hän uskoo edes vähän välittävän, lähettää niitä onnitteluja tai jopa ostaa lahjan. Toisin sanoen syntymäpäivä on vähän samanlainen kuin joulu; se on jokavuotinen muistutus yksinäiselle ihmiselle siitä, miten yksin hän onkaan. Siinä istut yksin tietäen, että sinulla on syntymäpäivä, muttei kukaan muu sitä muista. Kuitenkaan et voi sanoa mitään, koska silloin paljastaisit kaikille olevasi heikko, kun välität jostain loppujen lopuksi niin vähäpätöisestä asiasta. Eiku ainiin, sellainenhan onkin vain minä.

Oikeasti maailman turhin vakava asia, josta silti stressaan on turpakirja. Vittu mikä tribuutti ihmisen pinnallisuudelle koko sivusto. "Sosiaalinen media" on nimensä veroinen. Koko idea on teeskennellä olevansa mahdollisimman sosiaalinen ja suosittu keräämällä kaiken maailman puolituttuja kaverilistalleen, ja sitten kuitenkin kaverien kesken mussutetaan siitä, miten typerää se oikeasti on, kun eihän niitä oikeastaan edes tunne. Silti jos on alle sata kaveria, se on vähän kummallista. Silti, jos jollakin on syntymäpäivä, eikä saa onnitteluja edes yhtä kokonaista sivua, se on vähän kummallista. On vähän kummallista, etten uskaltanut käydä kyseisellä sivustolla kahteen päivään (kyllä, tämä on minulle pitkä aika olla erossa stalkkaamisesta), koska pelkäsin, ettei kukaan ole onnitellut minua. Naurakaa vain. Oli minua sitten onnitellut muutama ihminen. Kummallisena henkilönä pahoitin vähän mieleni siitä, etteivät tuttavani, joita olen aina onnitellut muistaneet minua ollenkaan. Sitten aloinkin hävetä sitä, että pahoitin mieleni. Ystäväni tai ex-ystäväni, en ole vielä täysin varma määritelmästä, oli myöskin onnitellut, mikä tosin on hänen kulisseiltaan persoonaltaan ihan odotettavissa. Eipä ole sen enempää hänestä kuulunut. Hän se oli, joka lakkasi vastaamasta viesteihini, joten katson, että pallo on hänen kentällään, ja pidän tästä lähin leipäläpeni ummessa. Olen liian ylpeä matelemaan hänen edessään varsinkin, kun ei minulla siihen mitään aihetta ole. Toivon, että mokomaan käytökseen on syy edes se, että häpeää, vaikka minusta tuntuu, ettei hän mitään häpeä. On vain onnistunut valehtelemaan itselleen, etteivät muut kuin hän ole oikeutettuja loukkaantumiseen. Niin ne ihmiset yleensä tekevät. Taidanpa silti kaivata tuota k-päätä, kun eipä minulla paljon muitakaan ole. Ehkä olen kuitenkin mieluummin ilman kuin silmät märkinä pompoteltavana.

Onneksi en kuitenkaan ollut ihan yksin nyt. Höpö oli kanssani koko tyhmän vanhentumisviikonlopun. Höpö osti minulle hienoimman lahjan, jonka olen koskaan saanut. Käytiin syömässä lempiruokaani. Mulla oli hyvä olla. Äiti sanoi, että Höpö on minulle oikea luojan lykky. Inhoan sitä, kun mutsi sanoo jotain tuollaista kuraa ja uskokaa pois, kukaan ei rakasta dramaattisia yliampuvia ällöromanttisia lausahduksia niin paljon. Minulle on siunaantunut muutama noita luojan lykkyjä. Ihmisiä, jotka ovat ensin taivaanlahjoja päästen siksi myöhemmin repimään syvät haavat. Höpö on parasta, mitä minulla on koskaan ollut. Haluan uskoa, että Höpö ei satuta ja hylkää minua, mutta niin ovat uskoneet muutkin. Ei kai kukaan ole koskaan kiintynyt ajattelematta toisen olevan sen arvoinen. Silti niin moni ei ole. Joskus se käy ilmi jo vuoden, joskus kahden, kolmen tai kymmenen jälkeen. Joten märehdinpä tässä pahaa oloa, joka minulla saattaa olla vuosien päästä, enkä osaa nauttia nykyhetkestä. Märehdin, vaikka se saattaa pilata nykyhetkeltäni kaikki mahdollisuudet muuttua tulevaksi. Märehdin, vaikka Höpöä loukkaa ne kerrat, kun minulla on vaikeuksia luottaa häneen, eikä mistään muusta syystä kuin siitä, että pääni on taottu umpiluusta. Se ei osaa muuttaa tapaansa ajatella. Ei vaikka tietääkin, että kaikki olisi silloin niin paljon helpompaa. Jatkan pelkäämistä ja pienimmänkin negatiivisen eleen tulkitsemista siksi, että minuun ollaan kyllästytty, petytty ja aikeissa hylätä. Jonain päivänä jokin niistä pienistä negatiivisista eleistä osuu oikeaan. Siksi kaikki alituinen epäily onkin niin turvallista, luotettavaa ja vitun järjetöntä.

Takapakkia aina vain taaemmas

Tänään näin Höpön kanssa paria hänen kaveriaan, jotka ovat mielestäni itse asiassa jopa mukavia ihmisiä. Silti olin vaivautunut hermostunut epäsosiaalinen syrjäänvetäytyvä kummajainen kuten aina. Ei ole kiva seistä siinä ja katsoa omaa kömpelöä käytöstään ja tietää samalla, että pitäisi yrittää sanoa jotain normaalia. Jotain sellaista, mitä ihmiset sanovat tavatessaan uusia tuttavuuksia. Jotain sellaista, millä voisi päästä tämän(kin) hetken ohi kunnialla teeskentelemällä olevansa normaali ihminen. Mutta kuitenkaan ei tiedä yhtään, mitä sellaista voisi sanoa.
Höpö oli koko tämän päivän tosi hermostunut ja vähän töykeäkin iltaan saakka, mikä ei ole hänen tapaistaan. Sanoi olevansa tosi väsynyt, mutta ajattelen hänen olevan vihainen siitä, että vasta lähes yhdeksän kuukauden seurustelun jälkeen hän on viimein ymmärtänyt, millainen onneton vajakki olenkaan sosiaalisella rintamalla. En siis ollenkaan rakastamisen arvoinen. Mitä jos Höpö suunnittelee jättävänsä minut?
Olen todella pettynyt itseeni, vaikken muuta tämän päivän sosiaalisten tilanteiden lopputuloksilta odottanutkaan. Rangaistukseksi katsoin "exäni" kuvia. Miehen, joka sanoi välittävänsä, mutta vain hyväksikäytti minua ja minä osittain annoin sen tapahtua, koska olen tällainen. Teen, mitä vain, jos saan tuntea edes hetken olevani tärkeä jollekin. Kidutin itseäni palauttamalla hänen aiheuttamansa ahdistuksen, pettymyksen ja kaiken muun pahan olon mieleeni ja ajattelin, että olin ansainnut sen, mitä hän teki minulle. Että se oli omaa syytäni.
Kerran lähes deittailin erästä läskiä kusipäätä, jolla ei kanssa ollut kaikki inkkarit kanootissa ja jonka vonkumista, märinää ja vittuilua kuuntelin aina, kun jotain muutakin kuin kolesterolia pullalla oli sydämellään. Sitten kerran uskalsin uskoutua tavastani rangaista itseäni pahoilla muistoilla ja lohduttava olkapää oli: "Ei pahalla, mutta kuulostat aika pimeeltä. En oo varma, haluaisinko seurustella sellaisen naisen kanssa."
Ihmiset on paskaa.

Joka paikkaa särkee. Ehkä kehoni on alkanut reagoida henkiseen pahaan oloon myös fyysisellä pahalla ololla. Tai sitten särky johtuu siitä, etten ole saanut nukuttua paljoakaan viime öinä, mikä johtuu taas siitä, että pääni ei ole antanut.

Mitä sitä tekisi elämällään?

On oikeastaan vitun tyhmä kysymys. Parempi olisi varmaan kysyä, mitä sitä tekisi elämässään. Ei elämällä mitään tehdä. Sitä vain eletään ja jos tekee elämässään huonoja tekoja kuten kiduttaa itseään pahoilla ajatuksilla, ainaisella pessimismillä, yksinäisyydellä, ruualla tai ruuattomuudella, niin kuolee joko fyysisesti tai sitten vain henkisesti. Jokainen hullu tyylillään. Oma tyylini on syventää kotikasvatuksessa päähäni taottuja tunnelukkoja. On niin helppo syyttää vanhempia, jotka ovat velvollisesti pitäneet huolen siitä, että heidän loputkin paskuutensa, jotka eivät geeneissä periytyneet, siirtyvät sitten ympäristön kautta. Silti minusta tuntuu, etten itse menestyisi vanhempana yhtään sen paremmin, ja se tuntuu pahalta. Minusta ihmisten, jotka eivät pysty kasvattamaan onnellisia ihmisiä, ei pitäisi lisääntyä ollenkaan. Olen varmaan nyt itse vanha Vihtahousu kaikkien varajeesusten mielestä, jotka tykkäävät lähetellä syyllistäviä kiertoviestejä, joissa mussutetaan paskaa nyt jumalan sylissä istuvasta "vauvasta", joka pystyykin muutaman viikon kehityksen jälkeen täysin rationaaliseen ajatteluun, jotta jokaisella aborttiin päätyneellä naisella olisi varmasti todella paska olo itsestään.

Minulla on paska olo itsestäni, koska haluaisin ystäviä, mutta en kykene hankkiutumaan kontakteihin toisten ihmisten kanssa kuin väen väkisin. Haluaisin olla oma kupliva itseni, mutta en pysty. Koska en pysty, en saa muita ystäviä kuin kuningattaria, naisia, jotka ovat itsekkäitä, lapsellisia, mustavalkoisia, epäempaattisia ja pohjimmiltaan silti epävarmoja. Tiedän, ettei minussa ole oikeasti kuin yksi vika ja se on korvieni välissä. Ajattelen väärin. Luulen, etten ansaitse oikeita ystäviä tai miestä, joka todella rakastaisi minua. Luulen, että minun tulee olla täydellinen saadakseni sellaisia ihmissuhteita ja koska en ole, luulen, että toisen täytyy jotenkin merkittävästi hyötyä minusta, jotta saan olla hänen ystävänsä tai rakastettunsa. Siksi tutustun vain ihmisiin, jotka antavat takaisin paljon vähemmän kuin vaativat itselleen. Jotka hyväksikäyttävät ja hylkäävät, kun toisen inhimilliset puolet paljastuvat. Tiedostan, millainen olen ja mikä aina menee vikaan. Silti en pysty muuttumaan, vaan hakeudun kerta toisensa jälkeen samanlaisiin tilanteisiin, vaikka sitten ajatellen samalla ei vittu taas käy näin. Olen vain saanut sen ohjelmoitua päähäni vuosien paskassa kieriskelemisellä. 
Voisin tietenkin repäistä itseni irti juuri sillälailla väen väkisin ja muuttaa kaiken. Jos muuttuisin en enää saisi kokemuksia, jotka vahvistavat pelkoani tulla hylätyksi, jotka vahvistavat sosiaalisiin tilanteisiin kohdistuvaa pelkoani, jotka vahvistavat masennustani, joka vahvistaa sosiaalisiin tilanteisiin kohdistuvaa pelkoani, joka vahvistaa pelkoani tulla hylätyksi. Harmi vain, että tämä on kuin nälkäinen laiska ihminen makaamassa sohvalla tietäen, että jollei nouse ja kävele jääkaapille, tulee aina vain pahempi nälkä, mutta silti ei saa aikaiseksi sitä raskainta, mutta merkittävintä ponnistusta noustakseen ylös sohvalta, vaan lykkää sitä aina vain edemmäs.
Joten sen sijaan, että yrittäisin päästä tunnelukoistani eroon makaan vain tulessa säälittelemässä, miten paskaa elämäni on ja voi kun tuolla aidan toiselle puolella terveiden ihmisten joukossa ruoho tosiaan olisi vihreämpään.

Joten mitäpä tässä elämässäni tekisin? Voisin alkaa taas joogata joka viikko. Voisin hankkia viimein ne uudet pankkitunnukset ja shopata siinä nettikaupassa, jota olen jo kauan katsellut. Voisin alkaa opetella käyttämään ompelukonetta ja suunnitella itse omat vaatteeni. Voisin mennä valmennuskurssille ja päntätä itseni jonnekin hienoon paikkaan opiskelemaan. Voisin etsiä uuden ja paremman terapeutin. Voisin alkaa kouluttaa itseäni pois pahasta olosta. Voisin hankkia oikeita ystäviä. Voisin lähteä heidän kanssaan ulkomaille. Voisin nukkua yöni, enkä käyttää niitä tänne avautumiseen
Elämässä voisi siis tehdä vaikka mitä hienoa, suurta ja pientä. Silti ainoa, mitä teen on näistä haaveilu omassa turvallisessa pikku päässäni. Onko se pelkästä haaveilusta saatu mielihyvä tosiaan sen arvoista, että sen takia kannattaa luopua oikeiden asioiden tuomasta mielihyvästä vain siksi, että niissä on riski polttaa näppinsä?

Ole kiltti, ei taas...

Voisin avautua tähän kurjasta olostani ja siten helpottaa sitä, mutta olen ihan liian väsynyt. Tänään on ollut kuolettavan tylsä päivä. Työtkin peruuntuivat ja huomaan ihmetyksekseni toivovani, että olisin joutunut töihin, vaikka vapaapäivästä luulinkin ilahtuvani. Olo on tylsistynyt, väsynyt ja turta. Juuri sellainen kuin pari vuotta sitten. Harmaa ja raskas mörkö nimeltä Masennus on palannut pitkältä lomaltaan. Ensitöikseen se sai minut taas pelkäämään tulevaisuutta. Tulevaisuudessa sitä, ettei tämä ikinä mene pois, vaan pilaa kaikki loputkin asiat, jotka eivät vielä ole pilalle menneet. Höpö ei ole ikinä nähnyt minua tällaisena. Höpö ei tuntenut minua vielä silloin, kun olin pelkkä haamu, eikä hän varmaan edes ymmärtäisi, mitä masennus minulle tarkoittaa. Ehkä hän ei jaksaisi tai pystyisi seisomaan tukenani. Ehkä hän hylkäisi minut. Ehkä minun pitäisi yrittää piilottaa mörköni, jotta en menettäisi Höpöäkin. Ei olisi oikein, jos Höpö joutuu kärsimään minun pääni takia. En vain jaksaisi taas teeskennellä. En jaksaisi aloittaa taas terapiaa. En jaksaisi aloittaa taas kaikkea alusta. Luulin jo, että kaikki työ on tehty, mutta nyt vasta huomaan, että olinkin koko ajan vasta puolitiessä pois Helvetistä. Nyt olen taas varmaan jo Helvetin esikartanossa. Haluaisin lyödä pääni kirveellä irti ja viskata sen ulos ikkunasta. Vitun tyhmä pää, kun et osaa parantua. Vitun tyhmä pää, kun aina pilaat kaiken.

Olen taas yksin tämän kanssa. Ja sekin johtuu taas ihan jonkun muun itsekkyydestä.