Sosiaaliset ihmiset ovat hulluja

Onko jotkut ihmiset olemassa vain saadakseen muut tuntemaan äkkinäistä ja vastustamatonta halua hankkia murhasyyte? Kurssillani on henkilö, jonka olemassaololle ei tunnu olevan mitään rationaalista syytä, mutta ärsyttävyyden taso hipoo sellaisia lukemia, että pelkästä ajattelustakin tulee elohiiri silmään. Koko ihminen on pelkkä ammottava reikä naamassa, eikä se reikä pysy ummessa hetkeäkään. Tämä henkilö luulee, että muita kiinnostaa aivan ketusti, miten hän oppi sisällysluettelon ulkoa vain yhdellä vilkaisulla, miten hänen perheessään kaikilla on akateeminen koulutus ja kuinka ihana poikaystävä hänellä on. Tunti on tietenkin keskeytettävä joka välissä, jotta saisi rivien välistä nostettua itseään muiden yläpuolelle milloin mistäkin. Reikä naamassa on niitä ihmisiä, jotka eivät tunnu hakeutuvan muiden seuraan muista syistä kuin päteäkseen ja pilaakseen loppu porukan opiskelun. Siinä hän onnistuukin. Joka väliin kälkätykseltä ei ehditä tunnilla edetä paljon paskaakaan. Tämä ihmisryhmä on niitä helvetin äänekkäitä ja sosiaalisia, mutta tyhmiä kuin saappaat ja omalta lätinältään on vaikea keskittyä kuuntelemaan muita. Siksi tuo raivostuttava otus takertuukin koko ajan täysin epäolennaisiin ja jo läpikäytyihin asioihin, joita sitten pakottaa koko muunkin ryhmän vatvomaan minuuttikaupalla. Välissä muistaa tietenkin mainita, miten hyvä on englannissa, vaikkei tämä kohta luistanutkaan. Korkeasta älykkyysosamäärästään huolimatta reikä naamassa luulee Venäjän olevan yhä kommunistinen ja Italiassa vallitsevan Pohjois-Korean kaltainen diktatuuri. Onneksi hän kuitenkin muistaa paikata puuttuvan yleissivistyksensä huomauttamalla Rupert -nimen virheellisesti lausumisesta ("No mut sehän lausutaan Rupert ei Ropert!").

Tällaisistako ihmisistä pidetään? Opettaja näyttää ainakin pitävän. Tänäänkin totesi; "no reikä naamassa sulla on varmaan mielipide, kun oot niin rohkea". Rohkea? Millä tavoin? Mistä lähtien raivostuttava kusipäisyys on ollut rohkeutta? Minä olen rohkea joka päivä, kun astun ulos ulko-ovestani, avaan suuni tunnilla silloin, kun sitä vaaditaan ja sosialisoin muiden kanssa, vaikka se saakin aivot leipomaan pannaria. Eipä siitä kyllä koskaan kehuja satele. Päinvastoin, aina olen silti liian ujo, hiljainen ja hermostunut. Aina kouluaikoinakin pamahti kokeen arvosteluun punakynällä lause; "Enemmän tuntiaktiivisuutta!", häiritsemään ikävästi siihen numeron viereen. Kuin edes se ysi tai kymppi ei olisi ollut tarpeeksi hyvä. Enpä tainut itsekään olla koskaan tarpeeksi hyvä niille muottiin tunkijoille.

Aktiivisuudesta kehuja saivat ihmiset, jotka mölysivät luokassa kuuntelematta juuri koskaan mitään, mutta jotka uskalsivat huudella vastauksia silloin, kun jotain tiesivät. Usein he häiritsivät opiskelua monin tavoin, mutta mitä siitä, hehän olivat vain aktiivisia. Samoin oltuaan yhden tunnin viisi minuuttia hiljaa saivat he heti papukaijamerkkejä ja paapomista. Kun minä sen sijaan uskaltauduin viittaamaan pari kertaa, punakynä jatkoi samaa raapustustaan. Koulu koki voivansa sakottaa lapsia ujoudesta, erotteli oppilaat aktiivisiin ja passiivisiin ja kohteli "passiivisia" kuin tunnilla kuolaavia aivokuolleita, joita ei kiinnostanut mikään, vaikka koemenestys ja tehdyt läksyt muuta kertoivatkin. Kiinnostus ja kuunteleminen eivät olleet tarpeeksi, jollei ollut sosiaalinen. Piti mölytä tyhjästä ja esittää, että ryhmätyöt oikeiden kuolaavien aivokuolleiden kanssa olivat mukavia. Vielä lukiossakin muistan yhden opettajan kieltäytyneen antamasta minulle kymppiä, joka minulle koenumeron perusteella olisi kuulunut, koska en ollut tarpeeksi tuntiaktiivinen. En siis vaikka aine oli niin suosikkini, että olin joka tunti paikalla ja sain pelkkiä kiitettäviä ja erinomaisia.

Kaipa ujous on joku synonyymi persoonattomuudelle, eivät sellaiset ihmiset ainakaan älykkäitä voi olla. Turha edes kysyä, jos heillä olisikin jokin mielipide johonkin. Pikemminkin he ovat lahjattomia ulkoaopettelijoita, jotka vievät mahdollisuuksia äänekkäämmiltä ja persoonallisemmilta lapsiressukoilta, jotka nyt vain sattuvat olemaan väärinymmärrettyjä.

Se tunne, kun...

...joku tulee tutustumaan sinuun ja tunnet miten yhtäkkiä olet märkä hiestä, sydän lyö ylikierroksilla ja mikään muu ajatus ei kulje paitsi "voivittuvoivittuperkeleampukaajokumutnytäkkiä". Puhutaan asioista, joihin pitäisi osata reagoida muullakin kuin änkytyksellä ja okeilla, mutta et keksi mitään sanottavaa. Päädyt hymyilemaan typerästi joka vastaukseen stressaten samalla haisetko tai onko ruokaa jäänyt hampaan koloon. Kyllä sitä haluaisi olla ystävällinen. Näyttää, että tavallaan sitä arvostaa, kun joku huomaa sinutkin, vaikka yritätkin sulautua seinään aina, kun joku avaa suunsa lähelläsi. Alat harkita pitäisikö kuluttaa päivästä selviämiseen tarvitsemasi energia ollaksesi mukava tälle ihmiselle. Voisi pakottaa itsensä vastaamaan jopa neljän sanan lauseilla jatkaen tätä helvetinmoista kidutusta peläten samalla, että ne väkinäiset sanat saavat sinut näyttämään vielä enemmän vajakilta. Toisaalta voi olla ylittämättä itseään, jotta se ahdistus päättyisi mahdollisimman pian. Antaa ajatusten pysyä tukossa, antaa itsestään vasten tahtoaan helvetin tympeä ja lyhytsanainen kuva. Ja niin yksipuolisen keskustelun toinen osapuoli alkaa vaivautua sinusta, ei keksi enää mitään sanottavaa ja pitää itseään typeränä ja sinua koppavana tai hulluna. Viimein hän kääntyy pois ja hoet mantraa, jottei hän enää ikinä kääntyisi puhumaan sinulle. Olet helpottunut. Hetken kuluttua hän virittää keskustelun jonkun toisen kanssa, jonkun joka osaa puhua. Kohta olet varma, että pian he nauravat yhdessä, millainen kummajainen sinä olet. Ahdistus vaihtuu itseinhoon.

Voi kumpa sä jättäisit mut niin mä voisin tappaa itteni

Ajattelin, että tekisi mieli kirjoittaa tänne, muttei ole mitään kirjoitettavaa. Sitten samantien jo olikin. Kauhea paniikkikohtaus nimittäin. Pitäisi varoa, mitä toivoo. Joskus pelkkä kadonnut lappunen on tarpeeksi saadakseen aikaan sen, että kaikki stressi ja pelko räjähtää pitkin seiniä.

En edes osaa pukea sanoiksi tuntemuksiani tällä hetkellä, mutta paskat ovat. Ajatus ei yhtään kulje kuin päässä olisi jokin putki tukossa. Edes yksinkertaiset lätinät eivät millään meinaa tulla ulos sieltä. Ehkä olen lukenut ja stressannut liikaa. Miksi sitten koko ajan tuntuu, että olen lukenut ja stressannut ihan liian vähän? Jokainen hetki, kun olen lukematta ja viivästyn aikataulusta (mikä vahvasti johtuu siitä, että olen stressistä liian uupunut) tuntuu synniltä ja omatunto kälättää koko ajan korvaan. Tänäänkin oli tarkoitus lukea, mutta kiitos postin, liian lyhyen varoitusajan ja sen stressin, päätin suoda itselleni vapaapäivän. Kyllä mulla oikeasti olisi tää yksi päivä varaa joustaa, mutta enköhän kaiva kohta kirjan esille ihan vain rankaisumielessä.

Kaikki elämässäni on tällä hetkellä kyseenalaista. Onko tämä varmasti, mitä haluan. Onko tämä kaiken arvoista. Onko tämä minulle edes mahdollista. Valitsinko taas väärin. Mitä jos hukkaan vain aikaani. Mitä jos menetän sen ja sen. Mitä jos menetän hänet. Mitä jos joudun katumaan. Mitä jos minusta ei tule mitään, koskaan. Mitä jos joudun myöntämään itselleni sen. Mitä jos tapan itseni. Ahdistuneella porskuttamisella, jota myös elämäkseni kutsutaan, ei ole suuntaa, eikä tarkoitusta, ei mitään varmuutta. Ahdistaa ja pelottaa.

Itkeminen aurinkolasit silmillä on niin klisee. Mietin, etten voi edes kuvitella itseäni mihinkään muuhun kuin tämänhetkiseen elämään. Kotoonta poistumisen pelkäämiseen, saksilla leikkimiseen ja itsevihaan. Miksi mikään ikinä muuttuisi, kun olen tähänkin mennessä aina palannut lähtöruutuun. En jaksa uskoa onnistuvani, mutta kun en usko pelkään, etten siksi onnistu. Välillä tuntuu, että olisi helpompaa raivata ne harvat esteet tieltään, jotka estävät itsemurhan, kuin raivata ne monet, jotka estävät paremman elämän. Olen liian heikko jaksaakseni siirtää niitä. Ajattelen usein, etten ansaitse Höpöä. Kun mietin asiaa järjellä, en löydä yhtäkään hyvää syytä, miksen ansaitsisi. Se ajatus on kuitenkin syvällä ja vaikea kaivaa kokonaan pois. En ansaitse mitään, vaikkei kukaan tiedäkään miksi.

14 kesäinen minä

7.1

Sanoin äsken äidille etten haluaisi käydä yläastetta vielä puoltoista vuotta, koska minulla ei ole kavereita. Äiti alkoi huutamaan etten saa jättää koulua kesken. Se ei tietenkään tajunnut että yritin kertoa kuinka kauheaa minulla on koulussa ja kuinka yksinäinen olen. Sitäpaitsi enhän minä edes voisi jättää yläastetta kesken vaikka haluaisin. Sanoin ettei minulla todellakaan ole kavereita. Äidin vastaus siihen oli "No sitten hankit kavereita". 

Kukaan ei pidä minusta. Kaikki katsovat halveksuen ujoa olemustani. Kukaan ei vain halua olla kanssani. Ei minua voi käskeä hankkimaan kavereita. Olen oppinut että vain minä voin ymmärtää itseäni.

12.2

Miksi yhtäkkiä sattuu näin paljon ihmisten inho minua kohtaan. Ehkä kaikki patoutunut tuska tulee yhdellä kertaa odottamatta niinkuin nytten.

Koulussa on nykyään paljon vittumaisempaa kuin vuosi sitten. Joka päivä koulussa minua satutetaan henkisesti yhä uudestaan ja noita joiden inho, joka on syntynyt minulle tuntemattomasta syystä, on niin monenlaisia ja joka paikassa, että välillä kliseisesti tunnen koko maailman vihaavan minua.

Ei enää yhtään hymyä taikka kaunista sanaa ja olen yhä eristäytynyt ja aivan yksin juuttuneena samaan paikkaan. En ole vieläkään onnistunut saamaan yhtä ainuttakaan kaveria ja en voi enää edes kuvitella itseäni jonkun muun kuin angstisen mieleni kanssa.

Tänään minua sattui niin paljon ihmisten ilkeys ja inho minua kohtaan. Meinasin purskahtaa itkuun. Olisin pystynyt siihen. Olisin halunnut vain itkeä ja tuntea sen jälkeen helpotusta, mutten voinut koska olin koulussa ja siellä en voisi ikinä itkeä.

Odotin vain, että pääsisin kotiin ja itkemään itseni uuvuksiin, mutta kotona en tietenkään pystynyt enää itkemään, vaikka minuun sattui vielä enemmän. Haluaisin taas vain pystyä itkemään. Nytkin tuntuu siltä, että voisin itkeä, niin paljon sattuu, mutta kyyneleitä ei tule vaikka kuinka haluaisin. Henkinen itkeminen sattuu kaikista eniten.

Crybaby

Heräsin jo yhdeksältä aamulla itkemään nähtyäni jotain sekavia ahdistavia unia koko yön puolivalveilla. Piti kai käyttää tämä aika lukemiseen, mutta mites luet, kun silmät on poraamisesta niin sameat, että hyvä, kun näkee miten päin se kirja on kädessä. Kävin myös kaivelemassa keittiönlaatikoita pitkästä aikaa. En tiedä auttoiko yhtään. Hetkeksi taisi tulla parempi olo, mutta nyt taas itken. Olo on todella sairas. Kuin olisi jokin karsea räkätauti tulossa, mutta ilman mitään räkätaudin oireita. Tämäkin päivä on siis mennyt pilalle masennuksen takia, mutta myös siksi, että olen muistellut paljon peruskouluaikojani. Ihmetyttää, miten paljon paskaa ja surkeita sattumia lyhyeen ajanjaksoon voikaan mahtua. Nyt on ne taas vieläpä ihan tuoreina mielessä. Mua on aina kuvottanut, miten ne tietyt ihmiset tekivät kaikkensa tuhotakseen mielenterveyteni, mutta itse porskuttavat kukin missäkin vailla huolen häivää. Se taitaa olla pääsyy siihen, miksen usko karmaan. Tuntuu nimittäin siltä, että ainoa ketä elämä on rankaissut kaikesta on minä. Lähinnä se on rankaissut minua heikkoudestani ja siitä, että olen aina ollut hyvin huonolla tavalla erilainen.

Lähettelin mailia kurssiopettajani kanssa, joka vaikutti minusta hyvin lannistavalta. Kuin mutsini olisi seisonut siellä luokan edessä. Maikka vastasi pahoitellen ja että semmoinen negatio yleensä toimii käänteisesti niin, että porukka alkaa näkemään enemmän vaivaa, kun tietää lopputuloksen olevan lähes saavuttamattomissa. Nyt turpa kii oikeesti. Saako joku muka lisäpontta yrittämiselle siitä, että luetellaan kaikki todennäköisyydet, millä hän ei onnistu, ja missä kymmenissä asioissa hän voi mokata, eikä mitään siitä, miten hän voikin ylittää itsensä ja onnistua. Enpä kyllä tosin normi-ihmisten järjenjuoksua ole koskaan täysin ymmärtänyt, joten ehkä vastaus onkin kyllä. Mutta minun kohdallani löpinä oli kuin suoraan äitini rikkimenneeltä levyltä. Tekisi mieli pamauttaa tuota naista sähköpostilla siitä, miten aloin itkemään heti, kun pääsin kotiin, enkä löydä nyt mistään enää motivaatiota toteuttaa unelmiani (jotka tähän mennessä ovat olleet ainoa syy siihen, miksi vielä hengitän) kun maailmankaikkeudella kaikkien numeroiden mukaan on selvästi jotain sitä vastaan. Vielä toissapäivänä mulla oli niin hyvä vaihde päällä, mutta ei vittu sitten. Tosin en jaksa alkaa avautua tuollaisille aivopieruja päästeleville ventovieraille, kun kokemuksesta voin sanoa, etteivät ne ymmärrä, vaan korkeintaan loukkaantuvat, ja riskinä on sekin, että helvetti repeää luokkahuoneessa.

Kylläpä itseään voikin inhota paljon.

Fear and self-loathing

Kuka on tuo mies? Miksi se haluaa suunnitella yhteistä elämää kanssani? Minun kanssani. Se meni kihloihin, nyt se haluaa yhteisen kämpän, kaksi kissaa, myöhemmin naimisiin ja vauvoja. Miksi joku haluaisi siirtää surkeita geenejäni eteenpäin, kun minäkään en sitä toivoisi? En edes pidä lapsista ja olisin varmaan huono äiti, mutta se sanoo, että olisin erinomainen äiti. Miksi kukaan alunperinkään haluaisi jakaa elämänsä kanssani? Se menee yli ymmärrykseni. Tuntuu epätodelliselta. Kuin kaikki olisikin pelkkä haave, jota toisinaan unelmoin. Miksi kukaan oikeasti rakastaisi tai haluaisi minua? Minähän olen ruma ja kaikin puolin epämiellyttävä otus rotanhampaineni ja isoine nenineni, kuten koulukaverit sanoivat. Minähän olen tyhmä, epäonnistuja ja siitä elämä rankaisee minua, kuten isä sanoi. Minähän olen heikko, haavoittuva kuin saippuakupla, jonka ihmiset silkkaa ilkeyttään haluavat puhkaista, jos alan koskaan elämään, kuten äiti sanoi. Minähän en ole millään tarpeeksi hyvä, kuten entiset sanoivat. Minähän en ole edes ystävilleni ollut koskaan arvokas. Mutta se miettii tapettien väriä ja haluaa kanssani ison telkkarin. Se pitää sylissä, kun itken öisin siksi, että vihaan itseäni. Miksi? Täytyy hyödyttää sitä jotenkin, vaikken vielä tiedäkään miten, sanoo masi.

Elämässäni kaikki on aina mennyt järjestelmällisesti pieleen. Ehkä siksikin, että saatan hakea tarkoituksella epätoivoisia tilanteita, sellaisia, jotka saavat minut vihaamaan itseäni ymmärtämättä itsekään kunnolla miksi. Yksi asia minulla kuitenkin on. Masi kutsuisi sitä esteeksi, nimittäin esteeksi itsensä tappamiselle ja toisinaan myös harmittelee sitä siksi. Mutta se on myös parasta, mitä minulla on koskaan ollut, enkä pysty uskomaan sen kestävän, koska ajattelen, etten ansaitse tai voi olla elämässäni koskaan onnellinen. Mutta minä haluan olla onnellinen ja jossain mielessäni on vielä vähän uskoa siihen, että vielä olisinkin. En tosin tiedä, kuinka kauan. Viime aikoina on ollut taantumista siihen, mitä oli niinkin kauan kuin seitsemän vuotta sitten.

En näe, että minulla olisi juuri minkäänlaista tulevaisuutta ja olen toisaalta jo hyväksynyt sen. Suunnitelmakin on jo lähtöä varten tehty. Se mikä estää on mies ja sietämätön laiskuus ja saamattomuus. Ennen itsensä tappamista pitäisi varmaan siivota, hävittää kaikki liian nolo aineisto sukulaisten post-mortemisti nuuskivien nenien alta, laatia jäähyväiskirje, päättää jätetäänkö päiväkirjat luettaviksi vai ei ja keksiä, miten hankkia välineet, joilla päästää ilmat pihalle tästä kehosta. Mä en nyt vain jaksaisi, ei huvita. Huvittaa vain kuolla, ei tehdä mitään rationaalista ajattelua vaativia järjestelyitä sen eteen. Enpä siis taidakaan kuolla ihan lähiaikoina. Siihen ei sitä paitsi löydy tilaa aikataulusta. Mitä hyötyä lukemisestakaan on, kun en enää tippaakaan usko opiskelemaan pääseväni, koskaan. En ole tarpeeksi hyvä, olen tyhmä ja epäonnistuja. Ainoa tosin, joka koskaan on uskonut minun onnistuvan on se sama. Se sanoo, että kyllä sä pääset söppänä. Ja teeskentelen, että uskon, kuten aina. Enhän osaa valehdella itselleni, jollei se satuta minua. Olen kiitollinen, mutten vain pysty uskomaan, vaikka yrittäisin. Se ei iskostu päähäni samalla tavalla kuin epäusko.

Voi olla muuten, että nolottaa huomenna, jos onkin jäänyt jotain kirjoitusvirheitä, vaikka parhaani mukaan niitä tässä olenkin korjaillut. Olen nimittäin hieman huppelissa. Itseinho hiljeni jo yhden (ison) lasillisen valkkaria jälkeen, vaikka nyt hävettääkin, kun jupottelen yksin kotona taas. Mun pelko on, että päädyn vielä kortistoon niiden kymmenientuhansien masennuksen takia syrjäytyneiden nuorten listan jatkeeksi. Se kyllä tässä näyttäisi olevan pikku hiljaa edessä. Tai sitten minusta tulee ihan perinteinen kassialma. Alkoholillahan tätä on hyvä hoitaa, kun se ei sentään sano "en mä sua osaa auttaa", kuten lekuri.

I'm not stalking, it's called 'fluffy harmless observation time'

On tosi surullista, että olen tässä tavallaan "tavannut" yhden ihmisen, jonka kanssa voisin kuvitella olevani jopa ystävä. Meillä on paljon samanlaisia kokemuksia ja kiinnostuksenkohteita. Siis ihan oikeasti sellaisia, jotka saavat kelaamaan, että onko mulla joku kadonnut kaksoissisarus. Erona tosin, että tämä tapaus on erittäin fiksu monin tavoin. Luulen, että hän voisi ymmärtää tätä masennusta, vihaa ja muuta paskaa, jota olen käynyt ja käyn koko ajan läpi. Mutta tietenkään minulla ei ole mitään keinoja lähestyä tätä ihmistä kiitos erään sosiaalisen fobian. Asiaa ei yhtään helpota se, ettei hän edes tiedä olemassaolostani. Tosi tuskallista, kun päässä pyörii kaikkea hienoa, mitä voisi just tälle sanoa ja tietää kuitenkin samalla, ettei oikein voi tehdä mitään tähän ihmiseen tutustuakseen. Tai ei ainakaan mitään, minkä pelko, nolous ja jatkuva vittu mä oon paska -ajattelu sallisi.

Eipä tämä tilanne minulle kyllä mikään uusikaan ole. Yläasteella tiesin yhden tytön, jonka kanssa minulla oli paljon yhteistä ja joka oli teiniminäni mielestä ihan vitun khuul tietenkin. En tosin koskaan uskaltanut puhua hänen kanssaan irl. Ruudun edessä juttua kyllä riitti ja (yhä) suureksi ihmetyksekseni olin jopa ihan mielenkiintoinen persoona sen toisenkin mielestä. Ainoa oikeasti kiintoisa asia minussa tosin taisi olla äkkipiiloutuminen sillä sekunnilla, kun hänet sattumalta kadulla näin. Itsehäpeäni oli valtava ja on edelleen, vaikkei tuo tyttö minua huomannutkaan.

Ujouden lisäksi olen muutenkin kaikin puolin todella huono saamaan kavereita. Lukiossa heräsin kuitenkin jossain määrin huomaamaan oman arvoni (vain nyt myöhemmin vetääkseni sen taas alas vessanpöntöstä) ja opinkin luomaan arkisia sosiaalisia suhteita eli toisin sanoen hankkimaan tuttuja. Mutten edelleenkään osaa siirtyä siitä tuttuvaiheesta kaverivaiheeseen. En vain tiedä, miten sen pitäisi tapahtua. Ehkä syy on myös jossain niin yksinkertaisessa kuin "henkilökemia". Omat kemiani eivät paria poikkeusta lukuunottamatta ole koskaan matsanneet kenenkään kanssa varmaankin siksi, että toisaalta olen ihan liian ujo ja "hissukka", toisaalta ihan liian ronski ja värikäs. Harva taitaa pitää kummastakin puolestani.

Tutustumisessa ihmiseen, jota pitää tosi viisaana, vahvana ja ihailtavana, kuten minä tätä tyyppiä, on sekin ongelma, että paineet olla edustava kasvaa asteikolla nollasta kymmeneen seitsemäänkymmeneenkuuteen. Jos tällainen ihminen antaa hylkäyksensä pitää kertoa hylkäyksen seurauksena koetut fiilikset sadalla ja tässä minun tapauksessa tuhannella, kun itsetunto on jo valmiiksi naarmuilla. Nyt ei olekaan aliarvostanut vain joku idiootti, jolla verkkarit roikkuu fyysisesti tai henkisesti puolessa välissä persettä tai naama kilon paksuisen mössön peittämänä paakkuisine silmäripsineen, vaan joku, joka on oikeasti parempi. Sellaista ei voi nauraa ja pilkata edes syvällä mielessään, vaikka sitten pohjimmiltaan tietäisikin vain valehtelevansa itselleen.

Harkitsin ihan vain sähköpostin kirjoittamista, jossa teeskentelen rentoa ja reipasta, mutta kuten arvata voi siitä tulikin vain semmoinen nolon ujo ja fanityttömäinen. Miten oikeasti ihmiset ilman tällaisia ongelmia hoitavat näitä tutustumisasioita? Jos joku sosialisoimisguru tänne törmää niin heitäpä pari vinkkiä. Mä en oikeasti tiedä.

Ehkä pitäisikin taas vain tyytyä tähän tunteeseen, kun kerrankin elämää siivittää perhoset mahassa ja jonkinmoinen toiveikkuus, eikä aina pelkkä se epätoivo. Ainahan sitä voi haaveilla, että saisi joskus jonkun kanssa puhua näistä asioista, joista kukaan muu ei koskaan edes halua kuulla minun puhuvan, koska he eivät ymmärrä ja tulevat vain surullisiksi. En runkkaa sille, että muut ahdistuvat ja hämmentyvät pahasta olostani, haluaisin vain edes joskus päästellä höyryjä ja olla sellainen paska, joka myös olen, halusivat muut minut kuinka iloisena ja pullantuoksuisena tahansa. Kun joutuu aina sensuroimaan negatiivisia tunteitaan tässä määrin ne alkavat patoutua, ja sitten vasta täytyykin hammasta purra, ettei oma tai jonkun pikku paskiaisen pää putoa koriin.

Vihaan itseäni.

Kaikesta saa ongelman

Vittuku tää viikko on taas menossa ihan harakoille. En ole tehnyt mitään hyödyllistä, vaikka yritystä on ollut. Ei vain nyt millään riitä keskittymiskyky muuhun kuin murhaamishimoon itseään tai satunnaisia mulliturpia kohtaan. Mulla on ollut taas pitkästä aikaa todella väkivaltaisia fantasioita kanssaihmisistä. Tai no pitkästä ja pitkästä, kyllähän sitä töissä tuli haudottua vaikka mitä niistä mässyttävistä penninvenyttäjistä. Ehkä tässä vielä vanhoilla päivillä pimahtaa sen verran, että päätyy joksikin massamurhaajaksi. Mutta prkl, kun en millään jaksa ihmisiä. Vähiten itseäni. Olen tässä yrittänyt koko viikon pakottaa itseni kirjastoon, mutta olen ilmeisesti leipomassa itselleni jotain fobiaa lukuhuonetta kohtaan. Pelkkä sen lasisen pöntön ajattelukin saa hien pintaan puhumattakaan lärveistä, joita en enää koskaan haluaisi nähdä, mutta jotka kuitenkin paistattelevat päivittäin siellä kupolin toisella puolen.

Tänään sain viimeinkin pakotettua itseni lähtemään, mutta kas kummaa, olin onnistunut pakkaamaan mukaan muistiinpanovälineet ja kaiken oleellisen niin hyperventilointipussista aina pari vuotta sitten vanhentuneihin buranoihin, mutten itse kirjaa. Tulikin sitten täys U-käännös takaisin ja päätös jatkaa opintoja kotona. Arvata vaan voi jatkoinko. Sen sijaan olen tyytynyt vain vihaamaan itseäni koko loppu päivän. Vihaan itseäni, koska unohdin kirjan kotiin. Vihaan itseäni, koska en pysty keskittymään. Vihaan itseäni, koska olen hukannut kallisarvoista aikaa. Vihaan itseäni, koska vihaan itseäni ja vihaan itseäni, koska en itseni vihaamiselta saa mitään aikaiseksi ja luisun koko ajan yhä kauemmaksi aikataulusta. Jännää, miten elämäni kaikessa tylsyydessään voikin olla näin hankalaa.

Mutta ahdistaa kyllä nyt ihan vitusti tuo lukuaikataulu. Tuntuu, että joka sekunti, kun olen lukematta kaikki päähän hakkaamani info haalistuu haalistumistaan, mutta olen liian ahdistunut tästä ajatuksesta tehdäkseni asialle mitään. Olen laiska, tyhmä ja saamaton ahdistunut paska, enkä osaa pakottaa itseäni keskittymään muuhun kuin olemaan laiska, tyhmä ja saamaton ahdistunut paska. Nyt mietin, miten rankaisen itseäni tästä hyvästä. Fyysisesti vai henkisesti?

Who's the most disturbed of them all

Huono olla. Päässä jyskyttää ja muutenkin pöhöttynyt ja turvonnut olo. En ole punninnut itseäni varmaan vuoteen, joten siinä kaikkea järkevää pakollista tekemistä vältellessäni päätin tuonkin asian hoitaa pois mielestä. Huomasin vaa'an oksentavan isomman numeron kuin mitä odotin. Turha kapistus tosin, sillä en ole lihomistani huomannut juuri mitenkään, vaikka itsekriittinen paskiainen olenkin. Vähän paha mieli tuli kuitenkin. En edes ymmärrä, mitä järkeä koko puntarissa on, kun se vain pilasi iloisen illuusioni hoikkuudestani. Peiliä sitä pitäisi uskoa, eikä jotain kiloja ja grammoja. Sitä joka asiasta on eri mieltä puntarilla päähän.
Täytyy puolustaa itseään itseltään (tai sitten vain valehdella itselleen). Minulta se tällä kertaa kävi aika helposti, sillä suureksi harmikseni bongasin hiljattain Google katukuvasta lukioikäisen itseni ja ensireaktio oli, että hyi vittu toi muija näyttää ihan jätkältä legginseissä. Niin muodoton mato olin. Hyvä jos nyt on sentään tissit vähän kasvaneet.

Yritin myöhemmin kuvata turpakirjaan uutta kampaustani, mutta päädyin näyttämään joka kuvassa nelikymppiseltä narkkarilta. Katsoin vanhoja kuviani, joissa olen ihan siedettävän näköinen ja aloin miettiä, olenko alkanut rupsahtamaan. Sitten panikoinkin jo. Näytän perseeltä. Naamakin alkoi jotenkin näyttää epämuodostuneelta kuin olisin tullut mukiloiduksi ja inhosin joka senttiä siitä. Ensimmäiset rypytkin kuulemma tulee jo parikymppisenä, joten ehkä olen näiden parin vuoden aikana oikeasti muuttunut sellaiseksi vanhaksi ämmäksi, jonka viidestäkymmenestä naamakuvasta onnistuu vain yksi. Tosin naamakuvieni onnistumisprosentti on aina ollut noin yksi sadasta. Itsensä kuvaaminen on muuten tosi vittumaista puuhaa. Jotenkin siinä niitä kuvia perstuntumalla näppäiltyä ja jälkeenpäin niitä katsoessa saa nähdä, miten huonolta sitä voikaan näyttää ja vieläpä monesta eri kuvakulmasta. Seurauksena itsetunto pohjalukemissa. Mutta jos joku muu kuvaa niin olen taas niin paska jäykkänä, että näytän joka otoksessa seipään nielleeltä huonoryhtiseltä hiirulaiselta, joka on säälittävästi yrittänyt peittää huonoa itsetuntoaan hienoilla vaatteilla. Tai sitten vain tuntuu siltä.

Olen tosin huomannut sellaisenkin ihmeellisen asian, että vuosia sitten lipaston laatikkoon piiloon sulvottuja rumia kuvia itsestäni katsoessani, huomaankin olleeni jopa nätti tuolloin. Kaipa se on sitä liiallista itsekritiikkiä. Itsensä pystyy näkemään hikisenä norsuna, jos vain tarpeeksi yrittää. Ehkä pitäisi laittaa muutama narkkari-kotiäiti kuva itsestäni muhimaan tuonne taika-lipastooni, niin tulisivat sitten vuosien päästä ulos sieltä kauniina ja hehkeinä ollessani taas astetta rumempi ja kulahtaneempi.

Let no one think I gave in.

Seitsemänvuotiaasta aina kuuteentoista ikävuoteen. Oli ahdistavat kotiolot ja kiusaamista koulussa. Suljin kerran ulko-oven, enkä pahemmin sitä enää avannut. Pelkäsin muita ihmisiä. Oli masennus niskassa, mutta en sitä silloin tiennyt. Ajattelin itsekin, että jatkuva halu kuolla oli sitä normaalia teiniangstia. Ajattelin myös usein, että huono olo menisi pois, jos vain asiat parantuisivat. Jos saisin taas kavereita, ehkä sen poikaystävänkin ja pääsisin edes vähän eroon ujoudesta. Lukiossa sitten pääsinkin ja löysin bestiksenkin vuosien tauon jälkeen. Masi ei vain ottanut lähteäkseen. Ajattelin, että pääsisin pahasta olosta kyllä eroon, kun nyt vain ostaisin itselleni vielä yhden laukun ja nämä kengät. Ei se auta vieläkään vaikka kaapit on jo ihan väärällään.

Vasta hiljattain olen alkanut antaa periksi ajatukselle, että olen henkisesti sairas. Ennen olin niin tottunut vähättelyyn, että vähättelin itsekin oloani. Jollei tämä enää teiniangstia voi olla niin sitten täytyy vain olla jotain nuoruuden hämmennystä. Mutta aivan sama, miten paljon kaikkitietävät eivät mistään tietäjät hokevat minulle masennuksesta pelkkänä mielentilana ja että "lakkaa nyt murjottamasta", en silti osaa päästä tästä eroon yhtään sen helpommin. Jätän yhä asiat monesti puolitiehen, koska kesken kaiken en enää tunne niissä olevan mitään mieltä. Monesti saatan innoissani suunnitella sisustusta ja raahaan vaikka mitä hienoa paskaa kaupasta, kunnes yhtäkkiä tajuan, että mitä vitun väliä millään on. Ja jätän kaiken lojumaan. Makaamaan siihen ympärille muistuttaman minua siitä, etten pysty edes ripustamaan taulua seinälle. En tunne enää mitään iloa edes siitä, vaikka olisikin kuinka hieno.

Parempina päivinä teen niin pieniä kuin suuriakin tulevaisuuden suunnitelmia. Lukiossa tein niitä hyvin paljon. Tunsin ihan oikeasti pystyväni mihin tahansa, kun vain tarpeeksi yrittäisin. Odotin koulutuskirjojen pläräystä, yhteishakua ja jopa pääsykoekirjoja. Kun se kaikki lopulta tuli, en tuntenut enää mitään intoa tulevaisuudesta. En nähnyt pystyväni mihinkään tai saavuttavani muuta kuin hirsipuun. Nyt olen tässä vailla mitään päätöksiä. En usko, että palat tulevat koskaan loksahtamaan paikoilleen elämässäni, enkä koe mitään tulevaisuudenkuvaa itselleni realistisena ja sopivana. Monesti ajattelen, ettei minua ole tarkoitettu elämään.

Poden usein valtavaa häpeää ja huonoa omatuntoa ujoudestani ja masennuksestani. Minusta asiat eivät ole elämässäni tarpeeksi huonosti, jotta olisin oikeutettu voimaan pahoin. Silti jostain syystä minä vain voin. Ajattelen usein, etten voi mennä terapiaan tai mankumaan psykolle, koska se veisi apupaikan henkilöltä, jolla on oikeita ongelmia. En ole tarpeeksi itsetuhoinen, sairas tai harhainen ansaitakseni apua. Vaikka sitten olisinkin jo linnoittautunut kotiini lihaveitsen kanssa. Joskus menen jo lääkäriin, mutta valehtelen sielläkin, että kaikki on hyvin. Hymyilen ja vähättelen oireitani ja ahdistustani. En tiedä, miksi teen niin. Ehkä olen niin tottunut, että se käy jo luonnostaan. Toisinaan olen surullinen siitä, että läheiseni eivät tiedä, miten paha olo minulla on. Siitä saan toki syyttää itseäni ja teatteriani, mutta eivät hekään koskaan ole ottaneet näkemäänsä tosissaan. Olenhan aina niin iloinen. Silloin, kun sanoin, että voisin yhtä hyvin olla kuollut, niin enhän millään voinut olla tosissani. Ei vaikka miten olisin apua huutanut. Luulen, että he uskovat minun olevan nykyään jo ihan kunnossa. Onhan minulla nyt hyvä mies, teinivuodet takana ja tulevaisuus vielä edessä. Joskus minäkin luulin, että edellytykset onnellisuuteen saatuani paha olo menisi pois. Mutta eipä se ole mennyt ja tulevaisuus näyttää näissä sumeissa ja vääristyneissä silmissä yhä mustemmalta. Se 14-vuotias teinityttö on yhä sisälläni viiltämässä vatsansa paksuille arville.