Itkuiikka

Masennus elää taas itkuvaihettaan. Tänään itkin heti herättyäni, kun katsoin viimeiset 20 minuuttia Uljas Musta elokuvasta, joka kyllä onkin aika surullinen. Nolotti se hanojen aukeaminen varsinkin, kun en pystynyt lopettamaan vollottamista, enkä antamaan mitään järkevää syytä sille, vaan sopersin ihmettelevälle osapuolelle jotain räkäistä "tää on niin surullinen elokuva" pihinää.

Eilen koitin tietokoneella uuden pelin pelaamista, joka on hyvä, mutta todella hankala ja strateginen Civilization V. Onkin selvää, että jäin heti muista pelaajista tuhat vuotta jälkeen ja mies, jonka piti auttaa tiuski kuin tyhmälle, kun en heti muistanut kaikkia näppäimiä tai mitä milloinkin piti tehdä. Jossain vaiheessa sitten tietokoneohjelmoitu vastapuolen pelaaja ilmestyi ruutuun haukkumaan ja kutsumaan minua säälittäväksi. Eipä mennyt kauan sen jälkeen, kun lopetin pelaamisen ja menin makkariin itkemään. Onneksi sitä ei sentään nähty ja sain syynkin valehdeltua.

Tässä tulee loukkaannutttua siitäkin, mitä tietokone sanoo. Mitenköhän sitä töissä tulee taas kestettyä ilman, että hanat aukeavat. Mikään ei ole pahempaa kuin itkun mahdoton pidättely paikassa, jossa tietää, että ei saa itkeä, vaikka mikä olisi. Mutta eiköhän masennus taas ajallaan valu siihen vaiheeseensa, jossa ei tunne mitään ja itkeminen on mahdotonta, vaikka kuinka sitä haluaisi.

Se kuuluisa ryppy rakkaudessa

Huoh. Tapellaan jatkuvasti, mistä seuraa aina tunne kuin keuhkojen päällä olisi paritonninen kivi. Jokin minussa on muuttunut. En enää välitä tippaakaan, mitä tuo minusta ajattelee. En enää yritä sensuroida temperamenttiani, masennustani tai mitä suustani päästän. Sanon suoraan, kun vituttaa. Matkin toisen ääntä rasittavana kimityksenä. Sanon sitä idiootiksi. En ole tainut käyttäytyä niin kenenkään muun paitsi äidin seurassa teininä. Minua ei kiinnosta enää mikään tai kukaan. Ihan sama, että tämä suhde kariutuu. Ihan sama, mitä tässä tulee tapahtumaan, sillä vaikka tässä suhteessa menisikin hyvin, olisi minulla silti paha olla.

Unettomuus ja väsymys vaivaa taas. Olen työpaikalla töykeä ja mahdollisimman hapan töykeille ja happamille asiakkaille siinä toivossa, että ne valittaisivat ja saisin potkut. Minullehan tehtiin jo työkkärin puolelta selväksi, ettei mitään tukia tipu, ellen sitten niitä potkuja saa.

Olen yrittänyt ottaa päikkäreitä yhdeltä saakka, mutta kaikilla muilla tässä taloudessa tuntuu olevan jotain sitä vastaan. Olin juuri nukahtanut, kun heräsin vierestäni kantautuvaan pahaenteiseen rapsutukseen. Kissaperkele oli vääntänyt paskat viereeni sänkyyn. Oli siinäkin mukava herätys, kun siivosin sotkua oksennus suussa. En tiedä vituttiko sitä, että ei saanut huomiota vai oliko vessan ovi jäänyt kiinni, mutta vituttaa kyllä jos tämä tulee tavaksi.

Toisen kerran onnistuin nukahtamaan sohvalle, kun tuo sitten päättikin herättää minut ripustamaan kissanpaskaisia lakanoita, kun ei muka itse voi tehdä mitään. Luulin pääseväni jo takaisin nukkumaan, mutta sitten olikin vuorossa jokin munaton siivousrumba, joka koostuu minun komentelemisestani, että nyt tällä sekunilla pitää laittaa koneet käyntiin ja kerätä kaikki mahdollinen irtotavara ja pinota ne tiukkapipoisesti kaappiin, vaikka niitä kohta tarvitsisikin. Siispä riideltiin taas ja se ei millään tajunnut, miksi minua vitutti, että taas piti herättää minut jonkin oman uusavuttomuuden ja laiskuuden takia. Vituttaa myös, että ostin meille herkkuja, mutta eivät ne sitä kiinnosta. Valitti vain, kun suklaakroisanttipussi oli ruokapöydälle odottamassa (=tiellä). Eipä siitä välitetä, kun teen jotain kivaa, mutta kaikesta muusta ollaankin mussuttamassa. Aina se puhuu minulle kuin tyhmälle, jollen heti osaa tai ymmärrä jotain sen monimutkaisia selityksiä. Kaikki aina suhtautuvat minuun kuin tyhmään. Ehkä minä sitten olenkin tyhmä.

Viimeiset kuukaudet olen toivonut joka päivä, etten olisi koskaan syntynyt. Enhän minä edes halunnut tätä elämää. On epäreilua, että joku minut tänne silti päätti väkisin saattaa. Äidinhän oli pakko saada lapsi, vaikka kasvattajaksi täysin sopimaton olikin ja vieläpä miehen kanssa, joka ei alkuunkaan mitään lasta halunnut. Vaikka olenkin kaukana niin joka ilta jaksetaan piinata puhelinsoitolla, joka käsittelee sitä, miten minulla ei oikeasti ole paha olo, miten minusta ei koskaan tule mitään ja miten huono ihminen olen, kun en saanut edes perunalaatikkoa syötyä ennen kuin se vanheni. Sekin jo auttaisi, jos joku edes uskoisi, että minulla on paha olo, kun siitä kerron. Olen niin voimaton ja kaikki on mennyt totaalisen pilalle. Haluan vain kuolla.

Tilastot

Muun muassa näillä hakusanoilla blogissani on käyty vuoden 2012 lopussa. Hyvää aikaista uutta vuotta vaan!

Täytyy kyllä myöntää, että vähän hämmästyttää, että peräti kaksi henkilöä on löytänyt blogini kurkulla nainnin toivossa. Millaisia juttuja täällä onkaan tullut kirjoiteltua? Ja hei oikeesti, eikö ole aika normaalia, että alkaa ruuan jälkeen pentuakin paskattaa? Lähteehän siinä suoli toimimaan varmaan yhdellä sun toisella. Jos et siis blogistani vastausta mietteillesi löytänyt niin nytpä ainakin löydät.

Vain minä

Peruskoulussa olin aina todella masentunut ja ahdistunut siitä, ettei minulla ollut kavereita. Opin inhoamaan sukulaisia, lääkäreitä, opettejia, vanhempia, terveydenhoitajia ja ties keitä, joille piti taukoamatta valehdella, että on kavereita. Koulussa kyllä yleensä huomattiin, ettei minulla kavereita ollut, mutta sitten alettiinkin vain painostaa, että "ala puhumaan" ja "mene vaan rohkeasti tutustumaan toisiin". Silloin tuli ajateltua, että tuleeko aikuisena (varsinkin opettajantyöhön hakeutuvista) ihmisistä täysiä törppöjä, jotka eivät enää alkuunkaan muista, millaista on olla teini. Minä olin koulun hierarkiassa likatahran tasolla, joten eivät nekään, jotka eivät minua kiusanneet, halunneet olla kavereitani. Lopulta olin sairastunut jo siinä määrin, etten osannut edes koulun ulkopuolelta hankkia kavereita, en vaikka kuinka olisin halunnut.

Nyt on viime vuosina alkanut puolestaan tuntua, ettei niistä kavereista suurimmaksi osaksi ole kuin harmia. Olen aina ollut suorastaan alistuva niiden parin kaverini edessä, jotka minulla on ollut, sillä ihmissuhteet ovat olleet minulle jotain harvinaista ja korvaamatonta. Ja kyllähän tässä kaikki tietävät, että alistuville ihmisille tallotaan saappaan kuva naamaan. Kaverit ovat niin monesti saaneet minut kiehumaan vihasta osoittamalla täydellistä ymmärryksen puutetta siitä, miten tärkeitä he minulle ovat. Parisuhteessa voi sentään tapella ja huutaa toiselle päin naamaa, jollei jokin mene kaaliin, mutta kaverisuhteissa niin ei voi tehdä. Täytyy lähettää jotain telepaattisia viestejä ja esittää, etteivät epäkohdat häiritse tai laiminlyönnit vituta. Minulla taisi olla viimeksi päiväkodissa kaveri, jonka seurassa pystyi itkemään ja sanomaan asiat suoraan.

Näissä tilanteissa yksinäisyys kuitenkin vituttaa eniten. Haluaisin nimittäin mennä katsomaan Hobitti elokuvan, eikä minulla ole ketään, joka lähtisi kanssani. Yksin en mene, koska täällä joku työkaveri kuitenkin pamahtaisi samaan saliin säälimään ja juoruilemaan. On niin rasittavaa, että vielä 2000-luvullakin on muka jotenkin outoa, jos joku käy yksin elokuvissa. Ainakin kotipuolesta on sellaisia muistoja, että muut (yleensä pariskunnat ja kaveriporukat) heittelivät ennen saliin menoa sellaisia "voi tuota reppanaa yksinäistä tyttöä" -katseita. Helvetti, eikö riitä, että olen yksinäinen, vaan pitääkö saada se elokuvailtakin pilattua? Pyysin jo miestäkin mukaan, mutta eihän se maksa mistään "täydestä paskasta" melkein kymmentä euroa. En ymmärrä, miten joku voi pitää Tolkienin tuotantoa paskana. Kyseessä on sentään fantasian isä, jonka teoksista on jalostettu lähes kaikki muut vastaavat kirjat, pelit ja elokuvat. Itse olen ollut lapsesta asti hulluna Taru Sormusten Herrasta kirjoihin ja elokuviin (vaikka nämä kirjoihin verrattuna melkoisia pannukakkuja ovatkin). Ne ovat ihanan huoliteltuja ja yksityiskohtaisia sekä täynnä symboliikkaa, mutta kuitenkin jännittäviä ja nopeatempoisia. En kuitenkaan pidä Tolkienin kirjoissa siitä, että hahmot ovat aina joko läpeensä pahoja tai täydellisiä, rohkeita ja puhtoisia. Itse samaistuinkin aina enemmän säälittävään, juonittelevaan, mielipuoliseen Klonkkuun, jolla kuitenkin oli myös hyvät puolensa, kuin kehenkään muuhun.

Jostain syystä tätä kuvaa aina raastaa katsoa.

Lässähdys

Pannarintäyteistä ahdistusjoulua kaikille!

Tänään on taas käyty läpi se perinteinen jouluriita. Tällä kertaa aiheesta, että minä onnistuin sytyttämään kinkun tuleen. Aivan. Oli lähellä, ettei koko talo palanut. Tein sen virheen, että päätin leikkiä kotivaimoa, vaikka henkiseltä puolelta olenkin maailman epänaisellisin nainen, jossa ei ole tippaakaan vaimomateriaalia. Typerää oli myös leikkiä, että kaupan helvetin paha valmiskinkku ja pari hikistä laatikkoa tekisivät fiilikseni jotenkin jouluisaksi. Suurin virhe oli kuitenkin änkeä kinkku aivan uunin katonrajaan, jolloin se rasvoineen ja leivinpapereineen roihahti kuin soihtu. Jostain syystä en alkanutkaan kirkua kuten naiset leffoissa tai edes mennyt sen syvempään paniikkiin, vaan kylmän rauhallisesti siirsiin joulukokon tiskialtaaseen ja jotenkin hyväksyin sen, että "tähän me nyt kuollaan". Eipä kuoltu kuitenkaan, sillä laskin kylmää vettä kinkun päälle.

Miksi joulu tuntee aina kusevan silmille? Jouluna sattuu aina kaikkia vittumaisia kommelluksia ja riitoja. Koko pyhä tuntuu olevan kuin suoraan jostain typerästä katastrofielokuvasta. Meilläkin on seisonut joulukuusi ties kuinka monta viikkoa kissojen terrorisoitavana ja tänä aamuna huomasin muoviläjän kärsineen yön aikana sen verran, ettei kumpikaan meistä enää jaksa nostella sen osia lattialta ja koota uudestaan. Kuusi lähti siis aattona takaisin varastoon.

Sain myös jotenkin maailman ironisimman ja lässähtävimmän joululahjan. Onnekkaan kaverini antamasta kuoresta paljastui nimittäin lahjoitus hyväntekeväisyyteen - minun nimissäni. Miten tuota edes voi kutsua lahjaksi minulle? Nyt nakertaa suunnattomasti, että henkilö, joka elelee työttömänä mutsinsa rahoilla, valistaa minua persaukista siitä, miten huono ihminen olen, kun en lahjoita hyväntekeväisyyteen. Ihan kuin niistä lahjoituksista menisi edes puolia apua tarvitseville, eikä ties mihin muihin taskuihin. Muutenkin hyväntekeväisyys on mielestäni pelkkä keino teennäisille ihmisille helpottaa huonoa omatuntoaan. On niin monia paljon maanläheisempiä ja tehokkaampia keinoja auttaa hätää kärsiviä. Jotenkin alkanut ärsyttää tuo ihminen muutenkin suunnattomasti. Vaikea sulattaa hänen moralisointiaan ja ylenkatsettaan siitä, etten vieläkään opiskele yliopistossa, syö pelkkää salaattia tai lahjoita hyväntekeväisyyteen. Voi vitutus näin jouluna.

Maailmanloppu tuli sittenkin

Tänään on ollut karmea olo. Töissä olin vähällä nukahtaa psytyyn, sillä en taaskaan ole nukkunut hyvin yli viikkoon jonkin epämääräisin ahdistuksen takia, joka herättelee öisin. Ainoa mikä auttoi töissä jaksamaan oli ajatus siitä, että huomenna voisi viimein ainakin nukkua pitkään, vaikka yöllä heräilisinkin. Sitten minulle vaihdettiinkin tahtomattani aamuvuoro, ja en saa nukkua tänäkään yönä. Kaiken lisäksi yksi työkaverini teki todella paskamaisen tempun ja lopetti työt tunti ennen vuoronsa alkua. Nyt minua odottaa todella raskas työviikko joulun jälkeen. Niinpä romahdin taas.
Mistä muka repiä lisää voimia, kun niitä ei enää ole?

Tulin juuri äsken kotiin ja itkin. Haukuin työpaikkani, tämän tuppukylän, itseni ja elämäntilanteeni. Mies otti tietenkin nokkiinsa kuten aina kommentoimatta mitenkään pahaa oloani.

En voi olla ajattelematta, että se että kaikki on mennyt pilalle ja masennus palasi on rangaistus siitä, että pari vuotta pidin itsestäni, uskoin tulevaisuuteen ja minulla meni hyvin. Uskoin silloin, että minulla oli ollut vain murrosikä ja paluuta takaisin ei enää olisi. Tuntuu niin ironiselta, että nyt sitten olenkin täsmälleen samassa tilassa, mutta vain pahemmassa sellaisessa. Menetin kohonneen itsetuntoni, kaverini, uskoni tulevaan ja sen mitä olin saanut opittua sosiaalisista tilanteista. Nyt olen taas sairaalloisen ujo, masentunut ja yksinäinen. Kaiken lisäksi olen juuttunut tähän helvetilliseen tilanteeseen, joka ei anna hengittää. Oma vikanihan se oli, kun muutin, vaikka hälytyskellot soivat. Pelkään, että minulle käy kuten työkavereilleni: Jumiudun työhön, josta en pidä, saan lapsen parikymppisenä ja jään paikoilleni. Pelkään, etten tule koskaan olemaan onnellinen.

Ihan kuin olo ei olisi jo tarpeeksi perseestä, kuokkavieraat kutsuivat jälleen itsensä kylään. Saavatko ne jotenkin telepaattisia viestejä aina, kun niiden vierailu ei käy, jotta voivat sitten ilmestyä paikalle? Eivät edes viitsineet kysyä, onko meillä jotain menoa kuten vaikkapa töitä. Teki mieli repiä puhelin itselleni ja karjua niille, että montako kertaa heitä pitää pyytää ilmoittamaan ajoissa. Sen sijaan kuitenkin huusin puhelun taustalta, että heillä ei ole mitään asiaa tulla tänne syömään kaapeista minun meille jouluksi ostamiani herkkuja. En tiedä kuulivatko, mutta mies veti herneen nenään ja sanoi, ettei minulla ole käytöstapoja. Voi olla, mutta enpä vajonnut kuokkavieraita huonotapaisemmaksi. Nyt sitten täällä ihmetellään, miksen halunnut heitä tänne tänään, kun minulla on todella huono olo ja naama itkusta turvonnut, tai huomenna, jolloin joutuisin viihdyttämään heitä umpiväsyneenä raskaan työpäivän jälkeen. Helppoahan se on miehelle kuokkavieraita hyysätä, kun makaa himassa viikonloput, eikä ole jatkuvan kritisoinnin kohteena johtuen siitä, että on ujo. Ihmettelinkin vähän, etteivätkö kuokkavieraat voi tulla, kun olen töissä. Eiväthän he minusta edes pidä. Tämä ei ilmeisesti kuitenkaan ole vaihtoehto. Ehdotin myös, että mieshän voisi mennä kuokkavieraiden kanssa vaikkapa läheiseen pizzapaikkaan tai kuokkia vaihteeksi heillä. Mutta ei. Tosin ei tuo mies edes minun kanssani lähde minnekään, vaikka monesti olen pyytänyt.

Ei tämä parisuhde ole sellainen kuin luulin sen olevan. Mikäpä tosin olisikaan. Vihaan itseäni usein siitä, että olen pelkuri. On niin paljon helpompaa maata masennuksessa kuin nousta siitä ylös tai päättää se lopullisesti. Toivoisin, että minulla olisi rohkeutta tehdä edes jotain - olisi se sitten eroaminen, psykiatriseen päivystykseen meneminen tai siltä sillalta alas hyppääminen.

Ärsytys osa 2

Vasta viime viikolla pysähdyin ajattelemaan, että itsemurha ei ole vähään aikaan pyörinyt ollenkaan mielessä. Viime yönä nukkumaan mennessä oli kipeä olo ja tirauttelin pari kuumeista kyyneltä, joista sitten paisuikin monta tuntia virtaava joki räkää.

Tänään onkin ärsyttänyt se, kun kerron jollekin (=äidille), että on paha olla, niin johan alkaa kauhea esitelmä siitä, että pimeydestä se paha olo johtuu ja jos vain söisin enemmän sitä ja sitä vitamiinia ja kävisin lenkillä joka päivä, niin johan se paha olokin helpottaisi. Tulee olo, että masennus onkin pelkkää omaa syytäni, sillä itsepäs olen niin huonokuntoinen, läski ja laiska surkimus, jolla on epäterveelliset elämäntavat.

Ärsyttää sekin, että jos kerron miehelle, että on paha olla, niin alkaa ininä, että mitä pahaa hän muka on taas tehnyt, kun minulla kerran on paha olla. Eihän tässä voi kai masennus muuten olla kuin rangaistuksena toisille.

Huomasin yksi päivä bussin ikkunasta, että jostain syystä täällä pikkupaikkakunnalla on psykiatrinen päivystys. Kaipa täällä ei vain pysy pää kasassa. Olen varmaan jo kuukauden kerännyt rohkeutta varata ajan sieltä. Mutta en minä... Pelkään, että ne sanovat, ettei minulla ole tarpeeksi paha olo ja nauravat ulos sieltä.

Lisäksi olo on jotenkin todella ruma ja epävarma. Tuntuu siltä, että kaikki mitä sanon, teen tai tänne kirjoitan kuulostaa typerältä.

Ärsytys

Ärsyttää. Tämä. Ihan sama, onko tuo teksti jonkun mielestä koskettava (minun mielestäni ei) ja ihan sama, että tuolla äidillä on omakohtaista kokemusta (tosin vain yksipuolista) ja ihan sama, että nyt ollaan täällä meillä Suomessakin (mukamas) herkillä Yhdysvaltojen 3463746. kouluammuskelusta. Tuo teksti nimittäin taas vain vahvistaa mielenterveysongelmiin liittyviä stereotypioita. Tuskinpa näin laajaa huomiota olisi edes saanut ilman perinteistä kuvaa "vaarallisesta hullusta". Sanonpahan vaan.

Vituttaa/huvittaa myös tv-sarja, joka taitaa idioottimaisuudellaan pestä Salkkaritkin. Nimittäin Criminal Minds. Kulkee nimellä Criminal Idiots täällä meidän olohuoneessa. Sitä katsoessani vuorotellan nauran ja vuorotellan saan henkisiä itkupotkuraivareita. Ei tarvitse kysyä, miksi yhä katson koko sarjaa. Luultavasti olen masokisti. Tuntuu nimittäin kidutukselta katsoa sontaa, joka viljelee vääriä mielikuvia ja stereotypioita yhtenään ja kaiken lisäksi käyttää psykologian termejä täysin väärin. Ihan lukion peruspsykologiakin menee niillä ihan hanuriin. Suurimmaksi osaksi nämä "profiloijat" porskuttavatkin pelkällä keittiöpsykologialla. Tosin sekin taitaa olla kaunisteltu kuvaus siitä mussutuksesta, kun ottaa huomioon, että kyseisessä ohjelmassa skitsofrenia tarkoittaa vielä pahoja sivupersoonia ja jokainen vähän rajummasta pitävä mieshenkilö on potentiaalinen sarjamurhaaja. Muutenkin murhaajat ovat aina joko paatuneita ihmishirviöitä tai naksahtaneita ressukoita, jotka kostavat oikeutetusti kokemansa vääryyden. Eniten rassaa kyllä ärsyttävät lainaukset joltain satunnaisilta suurilta ajattelijoilta joka jakson lopussa. Kaipa siten yritetään tehdä sarjasta jotenkin "syvällinen". No joo, tämä nyt ei avaudu kenellekään, joka ei ole tuota sarjaa katsonut. Älkää silti nytkään aloittako.

Tulipas vaihteeksi avauduttua. Yksi juttu tosin vielä unohtui. Tämä on nyt random, mutta mua ärsyttää myös se, että telkkarissa, kun joku nainen aiotaan tappaa niin aina se eukko huutaa "please, don't kill me I've children!" tms. Siis mitä vittua, tekeekö se siitä jotenkin arvokkaamman ihmisen.

On perseestä olla aikuinen

Aikuistuminen on kettumaista ja pelottavaa puuhaa. Miten ne teinit yhä jaksavatkin odottaa silmät kiiluen sitä, että se viimeinen numero ykkösen jälkeen viimein alkaisi kahdeksalla, jotta heitä alettaisiin yhtäkkiä kohdella kunnioittaen ja itsenäistyminen tapahtuisi tuosta noin vaan, kun oma kämppä ja opiskelupaikka tipahtavat syliin. Tässä on tullut jo opittua, että oikeastihan ainoa kiva asia, jota voi tehdä täysi-ikäisenä on laillinen juopottelu ja siihenkin kyllästyy lopulta aikuisuuden kangistamana. Miten typerä sitä saattoikaan olla, kun odotti aikuistumista vain sen baareilun takia? Suurimmassa osassa baareista oli vielä kaiken lisäksi aivan perseestä. 18-vuotiaanahan tosin oli vielä ihan kiva olla, kun silloin kaikki on vielä puoliteinin viinan huuruista pumpulipilvilinnaa. Mutta heti, kun tuon maagisen iän ohittaa, huomaakin mitä paskaa aikuisena oleminen on.

Onhan tässä omassa kämpässä kiva riekkua, mutta sitten niskaan tipahtavat laskut, vuokra ja muut maksut. Lopulta tulee todettua, että kaikesta huolimatta on yhä riippuvainen vanhemmistaan, jotka rahallisella tuellaan joutuvat pelastamaan aikuisen lapsensa varmalta nälkäkuolemalta. Aikuisena kaikki on myös kalliimpaa, ihan kuin niitä maksuja ei olisi jo tarpeeksi. Kunnioitustakaan aikuistuminen ei tuo, sillä vaikka kuinka tuntisit olosi ikälopuksi fossiiliksi, on joka työpaikassa, koulussa tai harrastuksessa silti joku sinua paljon ikälopumpi fossiili, joka luulee voivansa pompottaa sinua, koska olet nuorempi. Kokemusta on.

Yhtäkkiä myös odotetaan, että sinulla on parisuhde, selkeät tulevaisuudensuunnitelmat, opiskelupaikka tai ura ja oma asunto. Kaupan päälle tulevat utelevat sukulaiset ja muut kanssaihmiset. "Kas, kun se ei ole vielä muuttanut pois kotoonta." "Silläkään ei ole koskaan ollut ketään." "Miten se viitsii olla siellä töissä?" Jne. Kaiken lisäksi sinun odotetaan olevan kiinnostunut kaiken maailman kuivista puheenaiheista ja osallistuvan "aikuisten keskusteluihin" kuin "aikuinen". Ainakin minusta myös tuntuu siltä, että aikuistuttua, pitäisi olla myös jotenkin muuttunut ihmisenä ja tuntea eri tavalla. Olen kuitenkin yhtä pihalla kuin 15-vuotiaanakin.

Kaikki johtaa lopulta siihen, että kokee kahdenkympin kriisin. Sitä tuntee itsesi lapseksi, mutta ihmiset ympärillä saavat aikaan varman tunteen siitä, että kaikki hauska on jo pidetty ja koko elämä jo eletty. Pian saa myös huomata entisten kavereiden, tuttavien ja koulutovereiden alkavan pullautella lapsia. Siis miksi helvetissä, tässähän ollaan vasta parikymppisiä?! Pahinta on kuitenkin se "VITTU MÄ OON VANHA!" -hetki, kun tajuaa, että neljänkympin ikään on jäljellä sama matka kuin syntymästä.

Aikuistuminen tuntuu tuovan ainoastaan yhden uuden tunteen. Tämä on "lässähdyksen" tunne. Tiedätkö sen tunteen, kun lapsena innostui niin pienistä ja joissain asioissa tuntui vain olevan sitä jotakin "taikaa"? Vielä nytkin tekee välillä mieli lähteä Linnanmäelle, mutta paikan päällä mielessä pyöriikin vain tungos, pitkät jonot ja yrjö, jota pidätellessä tulee toivottua, että pääsisi pian kotiin. Halusin kovin vierailla lapsuuden kesäpaikassa, mutta en kestänyt ötököitä, ulkohuussia enkä pöpelikköä päivää pidempää. Lapsena oli vaikea ymmärtää, miksei äiti millään meinannut saada pidettyä päätään kasassa siellä metässä, sillä sehän oli maailman paras paikka.

Oikea lässähdyksen huipentuma on kuitenkin joulu. Ostelen pienillä rahoillani halpoja joululiinoja, joulukuusen ja ledivaloja, jotta saisi kaivettu esiin edes osan siitä tunnelmasta, joka oli silloin lapsena. Lopulta aattona kuitenkin kaupan ruuat maistuvat kaupan ruuilta, samat jokavuotiset jouluohjelmat pitkästyttävät ja päivä tuntuu kaiken kaikkiaan ihan tavalliselta. Jäljelle jää nysien kynttilöiden ja lattialle varisten neulasten vuori.

Olen aina pitänyt joulusta ja vieläkin sitä jaksaa odottaa, mutta nykyään lopputulos on väistämättä aina latistunut pannukakku. Kaipa tässä on pettymystä ilmassa yhdellä sun toisella, sillä ainakin meidän perheen aikuisten kesken käytiin aina perinteinen jokavuotinen jouluriita. Sellainen taitaa olla ohjelmistossa täällä meilläkin. Joulukuusella taitaa olla jotain pahoja voimia, sillä heti kun sain sen pystyyn ja koristeltua ja olin jopa kenties pienoisella joulufiiliksellä - puhkeaa äkkiarvaamatta riita jostain turhasta. Ehkä joulukuusen pahat voimat ovat syy siihenkin, että kissat yrittävät aina tuhota sitä.

Aikuistuminen on sitä, että perseeseen tungetaan seiväs, jota ei saa enää ottaa pois.

Nössö

Joo joo, en ole päivitellyt yli viikkoon. Huono ihminenhän tässä ollaan. Aika paljon on tullut pidettyä mölyt mahassa muuallakin. Töihin on nimittäin ilmestynyt klassinen esimerkki Paskahoususta - juuri kun kyseisestä ihmistyypistä päätin jotain kirjoittaa. Speak of the Devil and she appears?
Tämä akka tuntuu olevan jatkuvasti huonolla tuulella, jonka hän on sitten keksinyt purkaa minuun kyttäämällä ja moittimalla pienimmästäkin virheestäni. Pari viikkoa sitten sain mussutusta siitä, että tuotehyllyt eivät olleet täysin suorassa rivissä. Kaikista rasittavinta tässä läskiperseessä on kuitenkin se, että kaikesta kyttäilystään huolimatta hän hoitaa omat hommansa täysin lev(e)äperseisesti ja on nolona naama punaisena, kun esimies saa hänet kiinni moisesta toiminnasta. Voikin sitten arvailla, kenelle Paskahousu kiukuttelee loppu päivän tämän asian johdosta...
Ämmä on jo muun muassa laskenut useamman kerran (ehkä tahallaan) kassani miinukselle ja möllöttänyt sitten syyllistävästi. Myöhemmin onkin sitten paljastunut, että vika olikin laskijassa. Viime viikolla kysyin Paskahousulta neuvoa, jolloin hän pahastui helvetisti siitä, että oli joutunut lyllertämään 20 metriä luokseni omasta mielestään "turhaan".
Tämän jälkeen kamelin selkä katkesi ja kiehuin raivosta koko loppu päivän. Päätin vakaasti sanoa pari valittua sanaa takaisin, mutta kuinkas kävikään; kun minulle päivän päätyttyä tuli viimein tilaisuus kohdata Paskahousu - jänistin. Tuntui, että tilanteesta oli mennyt jo niin kauan, että asian ottaminen esille ei ollut enää järkevää.

Oikeastaan vasta tätä tekstiä kirjoittaessani sisäistin, miten paskamainen tuo tyyppi on minulle ja ansaitsisi saada korvilleen. Jotenkin olen pohjimmiltani onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että tämäkin on vain omaa syytäni. Mutta helvetti, eikä ole. Halveksittavaa, että joku kehtaa käyttää ujouttani hyväkseen. Kaipa olen sen mielestä niin tyhmä, ettei minulla ole mitään loukkaantumisen tunteita.
Mutta mitähän tälle asialle voisi nyt tehdä? Olen nimittäin pahemman luokan pelkuri. Ujouden takia monet luulevat voivansa polkea minut jalkoihinsa miten lystäävät ja valitettavasti ovat siinä myös täysin oikeassa. Olen todella huono puolustamaan itseäni tai sanomaan takaisin. Yleensä jonkinlaisen yllättävän tilanteen sattuessa hämmennyn ja menen aivan lukkoon. Vasta myöhemmin alan päässäni virittelemään todella nasevia vasta-argumentteja ja kiroan pelkuruuttani. Pelottaa, että itsensä puolustaminen vain pahentaa asioita. Jos koulussa yritti puolustaa itseään kiusaajia vastaan, sai olla varma siitä, että kaikki muuttui vain pahemmaksi. Paras keino selviytyä oli leikkiä kuollutta, joka ei tunne mitään. Silloin muut eivät ainakaan saaneet sitä tyydytystä, että olisivat tienneet, miten paljon he todella onnistuivat satuttamaan ja muuttamaan minua.
Onko itsensä puolustaminen koskaan tuottanut toivottua tulosta?