I graduated from life school

En varsinaisesti pidä itseäni perfektionistina. Olen sellaiseksi ihan liian kärsimätön, sotkuinen ja huolimaton. Tavarat eivät koskaan pysy oikeilla paikoillaan, vaikka kuinka yrittäisin ja ilman varsin aktiivista häpeäntunnettani, huone muistuttaisikin aina kaatopaikkaa. En ole koskaan myöskään tuntenut paineita saada parhaita mahdollisia arvosanoja, jos ylipäätään olen pystynyt kokeessa keskittymään hetkeä pidempään.

Silti minulla on jokin pakonomainen ylivaativaisuus itseäni kohtaan. Haluan niin näyttää kaikille, miten hyvä, kaunis, ihailtava ja älykäs voin olla. Vaikka eihän se muita kiinnosta paskaakaan, sillä heillä on oma elämänsä. Taitaakin olla, että se jolle haluan jotain todistaa onkin vain itseni. Olen huomannut, että vaikka kuinka pitäisin jostain asiasta ja minulla olisikin siinä menestymiseen tarvittavat edellytykset, en koskaan pääse alkua pidemmälle. Kirjaimellisesti. En ole nimittäin koskaan tyytyväinen mihinkään, mitä teen.

Pidin joskus hyvin paljon piirtämisestä, mutta lopetin sen kokonaan siksi, etten ollut siinä koskaan tarpeeksi hyvä. En ollut tarpeeksi hyvä itselleni, en vaikka muiden mielestä piirustukseni olivatkin näkemisen arvoisia. Vertasin itseäni jatkuvasti itseäni paljon lahjakkaampiin ja kehittyneempiin piirtäjiin, erityisesti niihin, jotka osasivat piirtää hyvin vaikeita ja yksityiskohtaisia kuvia, joissa ihmisten ja eläinten anatomia oli niin kohdillaan, että kyseessä olisi voinut olla valokuva.

Elin silloin muutenkin täysin omassa pahan olon kuplassani, enkä ymmärtänyt, että taiteen tarkoitus ei ole kilpailla, kuka osaa piirtää tekniikaltaan taitavimman kuvan, vaan myös abstraktit teoksot voivat olla hyvin taidokkaita ja kiehtovia. Taidetta voi käyttää kuvaamaan omia tunteitaan ja ajatuksiaan muille, jota nykyään vanhoja piirustuksiani katseltuani, olen todennut itsenikin tehneen ja olisi todennäköisesti ollut terveellistä, jos sitä tähän päivään olisin myös jatkanut.

Luovuuteni ei koskaan ole spontaania, kuten ehkä pitäisi. Piirtäessäni saatoin aloittaa yhden kuvan kymmeniä kertoja uudestaan, koska en ollut koskaan täysin tyytyväinen siihen, miten joku kärpäsenpaskan kokoinen yksittäinen viiva meni. Papereita meni roskiin pinokaupalla ja monta kertaa kymmenen tuntia piirrettyäni pääsemättä silti alkua pidemmälle, olin niin uupunut ja turhautunut, että annoin periksi, enkä lopulta siis koskaan piirtänyt sitä kuvaa. Rämpiessäni yhä syvemmällä masennuksessa, vaativuus vain paheni ja pian lopetin piirtämisen, koska pääni ei enää kelpuuttanut edes piirtämääni tikku-ukkoa tarpeeksi tyydyttäväksi tikku-ukoksi.

En olekaan moneen vuoteen päässyt puusta pidemmälle, en yhtään missään, vaikka innostusta ja kiinnostusta olisikin riittänyt. En ole tyytyväinen edes käsialaani. Pelkkä paperisten päiväkirjojen kirjoittaminenkin on ollut hermoja repiväää, vaikka kirjoittaminen onkin ollut minulle vuosia henkireikä. Haluaisin kirjoittaa sitä pientä, siroa, yksityiskohtaista ja aina siistiä käsialaa, jota blondit ponihäntätytöt ylä-asteella, vaikka harakanvarpaani ovatkin kaikkea muuta. Päiväkirjaankin kirjoittaminen muuttui pikkuhiljaa järkevästä alkuperästään vieraantuneeksi ärsyttävän hitaaksi näpertelyksi päivän tekemisistä, jolloin siirryin kirjoittamaan tietokoneella.

Vaativuus ja puutteellinen uskoni itseeni on oikeastaan meinannut käydä tämän bloginkin kohtaloksi. Haluaisin tuottaa hyvää, mielenkiintoista ja viihdyttävää tekstiä. Sellaista kuin teillä parhaimmilla bloggaajilla. Välillä unohdankin kokonaan tämän blogini ensisijaisen tarkoituksen; sen, että tämän pitäisi olla minua varten ja vain toissijaisesti  muita varten. Turvapaikka minulle ja ongelmilleni, jotta olisi edes yksi paikka, jossa niistä puhua.  Silti meinaan välillä lyödä hanskat tiskiin.

Tavallaan suhtautumiseni elämäänkin on jollain tavalla ylivaativuuden ja epärealismin värittämä. Ajattelen usein elämääni kuin jotain suoritusta. Pysähdyn monesti muistelemaan kauan sitten tehtyjä virheitä, olivat ne sitten kuinka vähäpätöisiä tahansa. Kadun aika usein elämääni ja toivoisin voivani aloittaa kaiken alusta. Toivoisin voivani piipertää elämässäni vauvan askelin, jotta kaikki varmasti sujuisi ilman virheitä, ja palata aina takaisin lähtöruutuun ollessani tyytymätön. Viimeisen puolen vuoden ajan olen myös pohtinut kuolemaani hyvin usein, mutten samalla lailla kuin ennen. Ennen itsemurhan hautominen oli jollain tavalla helpottavaa, mutta samalla myös pelottavaa ja herättelevää. Nyt se on ollut pelkästään helpottavaa. Tuntuu helpottavalta ajatella, että voi jättää suorituksen kesken, jollei jaksa. Ehkä todellisuudentajuni on heikentynyt entisestään ja olen alkanut ajatella elämää kuin videopeliä, jossa kuoltaessa saa vain aloittaa kaiken alusta ja oppia virheistään. Elämä ei kuitenkaan ole videopeliä, piirtämistä tai mitään muutakaan, jossa voisi edetä virheittä ja palata korjaamaan menneisyyttään. Vanhana käpynä kiikkustuolissa, ihminen ei ajattele, että "jaahas, tulipa viimein suoritettua tämä elämäkin!". Elämää ei voi elää virheittä.

Päätin pitkän jahkailun jälkeen aloittaa huomenna kevään pääsykokeisiin lukemisen. Haen samaan paikkaan, minne viime vuonnakin. Viime vuonna tosin annoin periksi, koska olin liian masentunut, väsynyt ja ahdistunut opiskellakseni kunnolla. Ajattelin, että ensi vuonna voin aloittaa kaiken tämän alusta paljon paremmin. Nyt olen taas liian masentunut, väsynyt ja ahdistunut. Päässä pyörii se vanha tuttu ajatus. Pelottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tai pikemminkin, mitä se ei tuo.

Elämän välttelyä

Sosiaalinen pelko jos mikä opettaa välttelemään asioita. Viikko sitten Höpö kysyi, mentäisiinkö kaatamaan kuppia sen kavereiden luo. Olen halunnut päästä tuulettumaan jo ties kuinka kauan, mutta en ole nähnyt ihmisiä edes sitä vähää, mitä ennen näin Blondien seurassa. Sitä paitsi minusta tuntuu, etteivät Höpön kaverit koskaan ole edes pitäneet minusta. Seurue koostuu pääasiassa miehistä, joilta ei varmaan edes pidä odottaa mitään erityisiä tutustumisyrityksiä, mutta porukan kaksi naista ovat täysiä pässejä, eivätkä ole koskaan edes yrittäneet jutella kanssani, jollei sitten teinimäistä hihitystä, vilkuilua ja kännistä kuiskuttelua selän takana lasketa heidän mielestään joksikin älylliseksi keskusteluksi. Onpa minulla silti mennyt paremminkin, sillä vielä viime kesänä en välittänyt niistä ämmistä, vaan jopa pyysin Höpöä tiedustelemaan bileitä, koska halusin juhlia, olla kännissä, tanssia ja pitää hauskaa Höpöni kanssa ja ehkä tutustuakin muutamaan pallinaamaan siinä alkoholin tuomassa sosiaalisessa harhassa.

 

Olisinhan halunnut mennä nytkin, mutta en mennyt. Taisin valehdella jotakin tyyliin, ettei huvita juoda nyt. Kaipa onnistuin vakuuttamaan itsenikin siitä, etten vain halunnut juoda, sillä illalla ei enää edes tehnyt mieli juhlia. Jostain syystä laitoin silti partymeikit ja 90-luvun glitteripaidan ja kuvittelin koko illan lähteväni baariin. Olo oli aika säälittävä. Ehkä pystyisin vielä elämään itseni kanssa, jos uskoisin sen, että ne ihmiset ovat niin ilkeitä, ettei kuitenkaan kannata mennä. Joskus onnistunkin vakuuttamaan itseni tästä, mutta sisimmässäni tiedän, etten mennyt, koska mua ei ahdista nimenomaan se, että ehkä joku on ilkeä, vaan ylipäätään se, että joudun olemaan samassa huoneessa ihmisten kanssa, jotka odottavat, että puhun niille, otan kontaktia, osallistun keskusteluun, vastaan tosi rennosti ja tyhjentävästi, kun kysytään ja olen siis tarkkaanottaen s o s i a a l i n e n. Mutta kun en pysty sellaiseen, en vaikka haluaisin ja keksisinkin jotain sanottavaa. Olen silti vain ihan hiljaa ja ahdistunut ja ahdistukseni täyttää koko huoneen ja tuntuu kuin kaikki pystyisivät haistamaan sen minusta. Haluan sanoa jotain, mutta samalla pääni hokee mantraa, ettei kukaan vain kysyisi minulta mitään. Ja voi sitä helvettiä, jos jossain mielenhäiriössä onnistunkin sanomaan jotain; koko porukka kääntyy katsomaan täysin vaiti ihmetellen, että sanoiko se jotain ja kuulen, miten sydän hakkaa ja tunnen, kun naama alkaa hiljalleen muuttua yhtä punaiseksi kuin hiukset.

Ehkä pitäisi tuntea nyt iloa siitä, mten hyvin onnistuin taas välttämään mokoman vaikean sosiaalisen tilanteen. Olen lahjakas elämään sellaisessa omassa pikku maailmassani, joka koostuu lähinnä "mitä jos" ja "sitten jos" -haaveilemisesta. Mitä jos minusta tuleekin sitä ja sitä ja olenkin yhtäkkiä tyytyväinen itseeni ja onnistunut elämässäni. Sitten jos olenkin jo viiden vuoden päästä täysin muuttunut niin voin tehdä sitä ja sitä ja sitä, odottakaas vain. Onhan se mukava haaveilla siitä sosiaalisesta elämästä, urasta ja itsetunnosta jne, vaikka se samalla onkin siltä tosielämältä pakenemista, että olen täysin hukassa, enkä ollenkaan tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä. Sitä haluaisi kokea kaikkea ja elää elämäänsä, mutta ei voi, kun ei kerran pysty edes kohtaamaan toisia ihmisiä. Koko elämä edessäpäin näyttää pelkältä ihmisten välttelyltä ja tyhjiltä haaveilta ihmissuhteista. Ei tosin ihme, että jotain niin epämiellyttävää ajatusta haluaa paeta sinne haavemaailmaan. Tuntuu pahalta valita tulevaisuuden ammattiakin tietäen, että jonkinlaisia sosiaalisia kanssakäymistaitoja tarvitaan kaikkialla ja miettiä, tulenko koskaan edes kenenkään palkkaamaksi. Valitettavan moni itseään niin helvetin ymmärtäväisenä ja fiksuna pitäväkin ihminen tulkitsee ujouden eräänlaisena epäystävällisyyden muotona, jonka nähdään johtuvan ylimielisyydestä, kylmyydestä tai sitten silkasta töykeydestä. Kuten töykeys, täytyy ujoudenkin olla ihmisen oma valinta käyttäytyä huonosti ja muita alentavasti, joten tökeröllä "ei tarvitse olla noin hiljainen" -kommentilla saa toki tökkästä.

Oma ujouteni yleensä ennakoidaan jonkinsortin ylimielisyydeksi. En ole täysin perillä miksi, mutta luulen sen jotenkin liittyvän omaan turhamaisuuteeni eli siihen, miten tykkään valita vaatteeni ja laittaa naamaani ja tukkaani. Olen nimittäin kuullut muutaman kerran ujoudestani herneenpalon perseensä työntäneiltä henkilöiltä, että ulkonäköni ja vaatteeni eivät sovi persoonallisuuteeni. Kieltämättä naurettavin ja samalla myös raivostuttavin kuulemani kommentti. Pitäisikö minun siis pukeutua kuin joku 80-vuotias mykkä eunukki, jottei ulkonäköni tuota ihmisparoille vääränlaisia mielikuvia? Toinen mitä välillä on saanut kuulla jostain ujosta ihmisestä puhuttaessa on, että vaikuttaa persoonattomalta. Rumasti sanottu ja vielä täysi valhe. Itse olen ainakin huomannut niin itseni kuin myös muiden kohdalla, että ujot ihmiset ovat yleensä juuri niitä kaikkein moniulotteisempia ja värikkäimpiä persoonia. Ylipäätään kenen tahansa kutsuminen persoonattomaksi on typerää, sillä jokainen ihminen ilman mitään muttia on jo persoonallisuus. Jos pitää valita niin tylsimpiä ihmisiä ovat ne lätynlevittelijät, joiden pitää aina olla joka paikassa niin muka ystävällisinä ja puheliaina, ja kuoren alla ovatkin tosi ennakkoluuloisia ja epävarmoja.

Olen tuntenut viime päivät oloni vielä tavallista epävarmemmaksi ja tunnen edelleen. En tiedä johtuuko se toisesta osapuolesta vai siitä, että tulevaisuuteni ylipäätään on niin epävarma. Olen myös miettinyt koko viikon, olisiko Höpö halunnut mennä sinne bileisiin ja eikö se mennyt, koska minä en mukamas halunnut. Kyllä se sanoi, ettei sille ole mitään väliä, eikä myöskään olisi jaksanut olla kännissä, mutta ehkä ollaan kummatkin valehtelijoita. Onpa tuo nyt tuntunut viime päivät etäisemmältä ja kiukkuiselta. Ehkä se kiroaa mielessään tätä riippakivi luuseri ämmää, jonka kanssa sosiaalinen elämäkin kärsii. Toivoin, että se olisi vain sanonut haluavansa lähteä ja siten pakottanut minutkin lähtemään. Toisaalta samalla pääni hoki taas mantraa, jottei Höpökään haluaisi lähteä.

Hyi, se on surullinen!

Tiedän, tiedän, en ole päivittänyt lähes kahteen kuukauteen, enkä siten viihdyttänyt teitä negatiivisilla ajatuksillani. Shame on me... Piti tehdä komea paluu (lue puolen kilometrin pituinen valituspostaus) ensimmäinen päivä joulukuuta, koska kärsin jostain ihmeen hetkellisesti kontrollifriikkeydestä kyseistä päivämäärää kohtaan, mutta eipä silloin sitten tapahtunutkaan mitään. Nyt olen kuitenkin taas turvallisesti päätynyt sekavine ajatuksineni takaisin tänne kyynisyyden tyyssijaani. Olen siis tosiaan ollut aika sekaisin tässä viime aikoina. Työt lopetin viikko sitten, mutta tappelu jatkuu edelleen, sillä vitun kouluttamattomat apinat eivät ole lähettäneet työtodistustani, vaikka lupasivat. Tosin uumoilin, että tässä kävisi näin. Huolenaihe on se, että joudun luultavasti laahustamaan paikan päälle mokoman läpyskän takia, enkä välittäisi nähdä ex-työkavereitani. Olen aina elänyt siinä harhaluulossa, että masennus ei näy päälle päin edes minun tapauksessani, vaikka melkoinen vittunaama välillä olenkin, mutta näköjään olin väärässä ja suurisuisten ihmisten kanssa siitä saisi keskustelunaiheen vaikka joka päivälle. Ihan kivastihan sitten tämä masennus kompensoisi sosiaalista fobiaa, jollei sattuisi olemaan juuri se aihe, josta ei välittäisi puhua mukapirteiden, uteliaiden, ahdistelevien, syrjivien vajakkien kanssa. Joka toinen päivä sai kuulla ihmettelyjä siitä miksi näytän aina niin surulliselta ja väsyneeltä. Millainen pässi edes kysyy jotain tuollaista? Toinen mistä sai usein kuulla oli se, että olen liian ujo ja hiljainen. Onneksi oli hyvin valaisevaa jakaa kanssani tämä tieto suurimmasta puutteestani. En ollutkaan vielä itse keksinyt sitä.
Saa näkemään punaista tuollaiset perslävet, jotka tulevat sanomaan hymyssä suin loukkauksen kriteerit täyttävää paskaa esittäen tyhmää lisäämällä etuliitteen ei millään pahalla, jottei vain saisi mitään syytä naljailla takaisin. Sanomattakin selvää, että varmasti suurta pahaa mieltä työpaikalle kylvävästä masentuneesta naamastani on väännetty jos jonkinmoista kahvipöytäkeskustelua. Hyi! Joillakin alkeellisilla ihmisolennoilla on myös se loukkaava harhaluulo, että koska olen hiljainen minun täytyy jotenkin olla tavallista tyhmimpi tai jälkeenjäänyt. Sitten saa osakseen juuri tuollaista alentuvaa kielenkäyttöä, jolla oletetaan, etten kuitenkaan hokaa mitä asenteita naamanlevittelyn takana todella on.

Miksi vitussa näytin sitten niin surulliselta ja väsyneeltä? Ihan varmasti siksi, että kaikilla ympärilläni olisi paskempi olo elää siinä pelossa, että naamastani huokuva todellisuus työpaikan paskuudesta tarttuisi heidän mukakivaan työilmapiiriin ja puhkaisisi heidän oman pikku mukakivan kuplansa siitä, että paikassa jossa seistään surkealla palkalla kahdeksan tuntia syömättä ja juomatta on kiva olla. Eikö kenellekään tullut mieleen, että ehkä minulla ei ollut kaikki hyvin? Ehken näytä sellaiselta ihan silkaksi ilokseni, kun en kerran edes huomannut koko naamaani ennen kuin porukka sangen ystävällisesti siitä huomautti. Viimeiset pari kuukautta ovat olleet yhtä isoa masennusaaltoa. Tulevaisuuteni on täysin pimeä, enkä tiedä yhtään millä sen täyttäisin. Olen niin ahdistunut siitä tosiasiasta, että pitäisi kohta jo tietää minne hakea jälleen tänä keväänä, mutten ole sen tietoisempi kuin ennenkään. Suoraan sanottuna en tunne sopivani mihinkään siksi, että olen liian ujo ja hiljainen, vaikka kyllähän sen rasvaluolalainenkin tietää, että olen varmasti sellainen ihan tahallani, jotta voisin pahoittaa toisten mielen ja saada jotain sairasta sääliä muilta ja itseltäni. Tällaisen ongelman kanssa onkin niin helvetin mukava olla, että meinaa ihan perse ratketa ilosta.

Taivaanrannanmaalailua turhilla asioilla

Pahoittelen, että päivittäminen on taas venynyt kroonisen aikaansaamattomuuteni takia. En ole ollut töissä juurikaan, joten en voi käyttää edes tätä perinteistä tekosyytä kuten en sitäkään, ettei olisi ollut mitään kirjoitettavaa, sillä päinvastoin; viime yönäkin makasin sängyssä silmät seisoen kirjoittamassa henkisesti tänne. Jos joskus keksitään jokin päänsisäinen päiväkirja, jolla voi päivittää blogia liikauttamatta eväänsäkään, olen ensimmäisenä dyykkaamassa firman roskista. Omalla kohdallani parhaat ideat tulevat aina myöhään illalla ja on muuten tosi ärsyttävää, kun vällyjen välissä saakin jonkun silmät päästä pullistavan inspiraation, jota minun kohdallani kutsutaan myös äärimmäiseksi vitutukseksi. Se olisi sitten pakko päästä purkamaan pitkin seiniä (anteeksi kaikki Päivi Räsäset tämä sangen härskinoloinen vertaus), jotta saisin tuntea itseni mahdollisimman syvälliseksi ja kaikin puolin älylliseksi olennoksi, mutta loikoiltuani sen tunnin ajatellen "UI VITTU HUOMEN IHAN EKANA MEEN KONEELLE JA KIRJOTAN ENKÄ VITUS UNOHDA TÄTÄ NYT TÄÄ LAUSE OLIS NII HIENO" sammahdan kuin saunalyhty ja herään aamulla pää autuaan tyhjänä kaikesta täydellisyyteen asti hiotusta muka älykkäästä analyysista. Siinä siis teille syy, miksi yleensä saattekin luettavaksenna vain tällaista kuraa.

Minkäänlaiset projektit eivät yleensä sovi minulle, koska valitettavasti minussa on taivaanrannanmaalarin vikaa eli kyllästyn asioihin nopeasti ja jätän ne puolivalmiina nurkkiin muistuttamaan siitä, miten säälittävä otus olenkaan. Osan tästä pistän kyllä masiksen piikkiin, sillä pitkät projektit tekee vaikeiksi myös se seikka, että niiden aikana ehdin masentua vaikka kuinka monta kertaa ja jätän asiat sikseen mönkiessäni tunteessa "en mä kuitenkaan tuu onnistuu ees tässä". Nyt olen kuitenkin herätellyt pitkäaikaista ja rakasta harrastustani; lukemista. En ole lukenut ainuttakaan kirjaa varmaan kolmeen vuoteen, vaikka ennen luin melkein joka päivä. Syy miksi lopetin taisi olla se, että löysin kavereita. Nyt olen taas yksinäinen, joten olisi varmaan hyvä sauma aloittaa. Tein huvikseni haun teoksista aiheena sosiaalisten tilanteiden pelko ja yllätyin, kun esiin putkahti enemmän kuin pari kirjaa. Melkein yhtä paljon yllätyin siitä, etten ole lukenut yhtäkään niistä. Huomasin, että monet kirjat ovat aika terapeuttisia, joten voisihan niistä yrittää ottaa onkeensakin. Ahdistaa vain ahdistavat asiat. Minulle tuottaa jostain syystä pahoinvointia tai hallitsematonta rään ja kyynelten eritystä omista ongelmistani lukeminen tai kuuleminen. Tavoite olisi silti nyt lukea niistä kirjoista jokainen, muttenpa silti uskalla lupailla teille liikoja tehtyäni aikoinani viidenkybän edestä myöhästymismaksuja ja jätettyäni sen jälkeen maksamatta. Eipä ollut tapana silloin kirjastomaksuja maksella, mutta nyt taitaa olla aika kyseinen rahasumma seinästä repiä, mikäli meinaan uhkaukseni toteuttaa. Nähtäväksi jää, milloin ekan kirjan saan lainattua, mutta jos sillä saa jotain motivaatiota kohti sosiaalista elämää, kyllä se viiskybää aina terapiamaksut voittaa.

Olen muutenkin tässä pidemmän aikaa miettinyt terapiaan palaamista, sillä minulla on yhä Kelan myöntämä kuntoutumispäätös voimassa. Edessä on kuitenkin edelleen ne samat ongelmat kuin muutama vuosi sitten eli miten maksaa, miten löytää oikeanlainen terapeutti ja terapiamuoto. Samojen ongelmien takia myös aikoinani terapian lopetin. Olen liian sulkeutunut kenenkään hoidettavaksi, mutta juuri sehän onkin ongelmani. Eipä kyllä yhteiskuntakaan juuri auttanut. Sen kun tyrkättiin käteen lista pelkkiä nimiä ja käskettiin valita. Koita siinä sitten lotota, kuka pystyisi antamaan sitä parasta hoitoa sulkeutuneelle paskalle varsinkin, kun suurin osa kehtaa nyhtää satasen tutustumiskäynnistä.

Autumn mood swings

Tajusin juuri, että masennuksessani on kaksi päätä, jotka sotkevat elämääni vuorotellen jopa päivittäin. Kuten tänä päivänä. Yleensä vietän aikaani nynnymasennuksessani, johon kuuluu vitunmoinen epävarmuus, itsesääli ja kaikkien menettämisen pelkojen aikaansaama äärimmäinen mielyttämisenhalu. Tässä tilassa olen jopa ihan helppoa seuraa, koska en uskalla/kehtaa valittaa mistään vaikka olisi kuinka paha olla ja varon muutenkin koko ajan sellaisia tekojani ja sanomisiani, jotka saattaisivat romuttaa muiden minusta saaman kuvan täydellisenä vahvana (joskin epätäydellisenä ja heikkona) ihmisenä ja johtaa hylätyksi tulemiseen. Tällaisiksi sanomisiksi/teoiksi luokittelen tietenkin jokaisen pienimmänkin tunteenpurkauksen tai finnin naamalla, mikä on ilmiselvästi aika perseestä, sillä niiltähän ei välty Erkkikään.

Nynnyilyn onkin sitten epätasapainottamassa känkkäränkkämasennus. Känkkäränkkään kuuluvat nynnyilyn tasapaksusta maailmasta putoaminen täysin puskan takaa pöllähtäviin vihanpuuskiin, johon liittyy voimakas ahdistus ja ajatus "vittu millään mitään väliä oo". Yleensä saavat alkunsa pienistä ja vähäpätöisistä, mutta yhä vittumaisista asioista kuten tänään siitä, että olisin halunnut syödä meksikolaisessa ravintolassa, mutta Höpö sanoi, että pitää mennä pizzalle, koska auto oli korjaamolla pari tuntia. Kaikki sovittelunhaluni, ainainen joustavuuteni ja jatkuva pelkoni itsehillinnän menettämisestä ilmeisesti saivat viimeisen naulan arkkuunsa, koska aloitin tahtomattani omissa mittasuhteissani massiivisen pitkän mykkäkoulu-, kiukuttelu- ja tiuskimiskohtauksen. Minä, joka ei koskaan harrasta noita monien parisuhteiden lapsellisuuksia ja nolouksia, vaan pidän kaiken sisälläni. Päässäni vallitsi ääretön vitutus kaikkea ahdistusta kohtaan ja sitähän ei elämästäni puutu. En ollut silloin masentunut ja voimaton, vaan olin masentunut ja vihainen. Olin vihainen ainaiselle pahalle ololleni, olin vihainen rumuuden tunteelleni, olin vihainen nössöydelleni, olin vihainen syntymälleni ja olin vihainen siitä, että Höpö oli niin ymmärtäväinen, pyysi anteeksi ilman syytä ja sanoi rakastavansa minua. Olin vihainen, että joku rakastaa minua. Enhän minä ansaitse sellaista. Olisin halunnut selkkää kiukkuani lopettaa kaiken ja heittäytyä alas sillalta.

Höpö oli aika pihalla ja niin olin tavallaan minäkin. Tiuskin Höpölle ja oikeastaan itsellenikin, että olin vain väsynyt flunssasta ja paskaduunista. Oikeasti olin vittuuntunut vihanpuuskastanikin, sillä tiedän, että känkkäränkässä on se ikävä puoli, että vaikka se onkin hyvä keino päästää ulos kontrollihöyryjä, seuraa siitä nynnyilyn väistämättä palatessa kauheat omatunnontuskat ja morkkis siitä, että käyttäytyi rakkaitaan kohtaan niin epätäydellisesti. Tämä kerta ei ollut poikkeus ja kymmenet kerrat Höpöltä kysyttyänikin "oonhan susta vielä ihana, vaikka olinkin tänään niin vaikee?" pelkään yhä, etten pian enää kelpaakaan, koska nyt Höpö on (jälleen kerran) nähnyt, etten ole täydellinen. Kaiken lisäksi pelkään nyt sitäkin, että menetän itsehillintäni töissä, jossa haaveilen useammin kuin kerran minuutissa dippaavani jonkun rasittavan pikku paskiaisen pään rasva-altaaseen. Ehkä masennus on alkanut viimein tuhota aivojani kunnolla ja kohta minusta tulee samanlainen väkivaltainen huutaja kuin isästäni.

Ex-F(r)iend

Se paras ystäväni tai ex-paras ystäväni yllätti minut tässä viikko sitten. Nokkelimmat pokkelimmat saattavat muistaa hänet henkilönä, joka teki minulle toistuvia ohareita ja viimeisimmän hartaasti odottamaltani ulkomaanmatkalta, jonka jälkeen en ole hänelle puhunut tai hän minulle pariin kuukauteen. Se on hänen tapansa, ei koskaan pyytele anteeksi, eikä ennen viimeistä temppua tämän ahdistuneen kamelin selkä ole katkennut, vaikka kuorma onkin joka kerta kaksinkertaistunut. Nyt hän oli kirjoittanut minulle viestin, jossa myöntää möhlineensä ja kysyy voinko antaa hänelle anteeksi. Täytyy myöntää, että ilahduin siitä viestistä ja täytyy myöntää sekin, että olin toivonut sellaista viestiä.

 Vaikka tiedän, ettei paskamaista kohtelua tarvitse sietää edes hyviltä ystäviltä, onnistun silti aina tuntemaan jonkinlaista syyllisyyttä. Aivan kuin olisin vain kauhea ylireagoiva ämmä, mikä joskus olenkin, mutta en nyt. Tai koskaan muulloinkaan, kun olen pahoittanut mieleni näin verisesti. Silti alkaa aina jossain vaiheessa miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin estääkseen tapahtuman aivan kuin koko juttu olisi tapahtunut omaa sietämättömyyttäni. Kuin olisin niin järkky ihminen, ettei mikään ihme, jos muut haluavat kohdella huonosti ja tulen vain ansaitsemaan sen. Siksi se viesti olikin helpotus, sillä se vahvisti sitä pientä sisäistä tunnettani siitä, etten ansaitse huonoa kohtelua ja että minullakin on ihmisarvo. Muut sekoilevat, ovat itsekkäitä ja kohtelevat lähimmäisiään (=minua) huonosti, mutta se ei ole minun syyni. Jotkut ihmiset vain tekevät sitä.

Harmi vain, että lepyn liian helposti. Vaikka tiedänkin, ettei mistään tule enää mitään, annan silti uuden mahdollisuuden. Noh, enpä ainakaan alennu vastaamaan ihmisten itsekeskeiseen ja lapselliseen käytökseen. Vaikka mieli tekisi.
Oikeastaan olin pienesti ylpeä siitä naisesta, kun pystyi viimeinkin myöntämään kypsästi ja oma-aloitteisesti tehneensä väärin ilman mitään välttelyjä tai vähättelyjä. Oli kuitenkin edelleen se kutina perseessä, että tämän henkilön suhteen joutuu vielä pettymään lisää. Välillä on tuntunut, että jos minulla olisi muita ystäviä, en häneen enää aikaani tuhlaisi ollenkaan. Mutta kun minulla ei ole.

Mietin muutaman päivän, vastatako mitään siihen viesteen, mutta päädyinkin sitten odotetusti stressaamaan koko asiasta ja vastaamaan tylyyn, mutta mahdollisimman kohteliaaseen sävyyn, mikä oli yllättävän vaikeaa varsinkin, kun en hänelle ainakaan toistaiseksi pysty anteeksi antamaan. Yllätyinpä taas, kun ystäväni vastasikin ennätyksellisesti samantien pitkän viestin, jossa vuodatti, miten huonosti hänellä menee ja miten olisi niin mukava tavata pitkästä aikaa. Koska olen tällainen vitun hölmö, joka kuvittelee edelleen, että muut välittävät, jos vain olen yliempaattinen, kuuntelen ja lässytän lohdutuksia jokaisella kusipäälle, jota maa päällään kantaa, vastasin ylitsepursuavan ymmärtäväisen ja kannustavan viestin. Saamatta mitään takaisin. Jep, "ystäväni" otti yhteyttä ilmeisesti vain siksi, että oli taas riidellyt Kusipäämiehensä kanssa tai jotain vastaavaa. Silloin, kun tarvitaan lohduttajaa, minut taas yhtäkkiä muistetaankin. Vituttaa, että menin taas tapani mukaan siihen perinteiseen, vaikka minunhan piti olla tästä lähin kohteliaan tyly. Sitä luvattua tapaamista on varmaan turha tälläkään kertaa odottaa ennen kuin naikkonen taas uuden kriisin myötä ottaa yhteyttä jonkin ajan kuluttua. Kylläpä jotkut kehtaa.

L'esprit de l'escalier

Mulla on ollut viimeiset viikot tosi paha olla. Toivon, että tämän voi laittaa jonkinlaisen syysmasennuksen piikkiin niin ehkä loppuisikin joskus. Lähinnä taitaa kuitenkin johtua vittumaisesta työpaikastani. En ole ollut siellä kuin kolme kuukautta ja olen halunnut joka päivä heittäytyä alas ikkunasta. Tai vaihtoehtoisesti heittää sieltä jonkun seipään-nielleen asiakkaan tai nokkavan esiteini-ikään jämähtäneen työkaverin. Nyt kuitenkin ihmettelette, missä mahdan työskennellä, joten päätinkin tavoistani poiketan paljastaa sen verran, että työskentelen eräässä pikaruokaravintolassa. Yrityksen tarkempaa nimeä on tarpeetonta kertoa, sillä ne kaikki ovat aivan samanlaisia paskaläjiä. Sellaisissahan kaltaiseni persaukiset vailla suhteita ja opiskelupaikkaa joutuvat työskentelemään kunnes pää tai perse repeää.

Jostain kumman syystä pahimmassakin läävässä, jossa työ on kauheeta raatamista minimipalkalla ja kiittämättömien paskantärkeiden ihmisten passaamista, on silti kanssaihmisiä, jotka oikeasti vahtivat ja kyttäävät henkeen ja vereen, onko joku vitun servetti millilleen suorassa ja ovat valmiita tunkemaan rasvaisen nokkansa joka asiaan kaivaakseen lisää tekosyitä pätemiselleen. Jumalauta. Ei siitä mitään mitallia saa, että mussuttaa perse pitkänä siitä missä asennossa lusikkaa pidetään sillä bakteerejä kuhisevalla läskiruokatarjottimella. Harmi vain, että hiljaisena, kömpelönä ja hermostuneena ihmisenä olen oikea namupala tällaisille egoaan pönkittäville paskiaisille, jotka oikein änkeävät lähelleni tihkumaan negatiivisuutta ja "ei millään pahalla, mutta..." -kommentteja. Tietenkään omille kavereille ei sanota mitään, vaikka vääntäisivät tarjottimelle tortun jostain muualta kuin kylmäkaapista.

 Jep, tiedän. Pitäisi vain yrittää olla välittämättä, mutta kun en osaa. Yleensä menen lukkoon, enkä ymmärrä sanoa mitään takaisin ja jälkeenpäin käyn vittuuntuneena päässäni keskusteluja siitä, mitä kaikkea piikittelevää olisinkaan voinut sanoa. Silloin harvoin, kun osaan näpäyttää takaisin ihmiset nolostuvat siitä, että ovat tehneet arviointivirheen suhteeni, mutta kostavat sopivan paikan tullen. Enkä jaksa mitään toistuvia loukkauksia ja stressiä niihin vastaamisesta. Joten viimeksikin aloin vain itkeä. Ensimmäisen kerran töissä. Ainahan siellä tuntuu pahalta, mutta nyt tavallista pahemmalta, kun on vielä tämä helvetinmoinen syysmasennus niskassa ja muutenkin itsetunto rapakunnossa. Onneksi pato murtui vasta päästyäni turvallisesti suljetun oven taakse. Harmittaa silti moinen säälittävä itseskely ja sen jälkeen töihin palaaminen naama turvoksissa kielien kalkattaessa selän takana. Vuodatin kaiken Höpölle ja ulvoin, miten haluaisin kiivetä kuudenteen kerrokseen ja hypätä, jotta kaikki ahdistus päässäni loppuisi kertaheitolla. Myöhemmin alkoikin taas hävettää ja tuli paha mieli Höpön puolesta.

Tuntuu, etten sopeudu mihinkään. Kaikkialla on aina paha olla. Enhän osaa edes pinota mukeja ilman, että joku löytää siitäkin jotain nipotettavaa. Tosin paskat sellaisesta, kun en aio elämääni päästäa niin surkeaan jamaan, että työskentelisin vuosia moisessa paskaduunissa teeskennellen itselleni, että teen jotain tärkeääkin. Sitä paitsi leivoin toissapäivänä tosi hyvää pannukakkua. Minä, joka ei koskaan leivo ja muutenkin kartan kaikkea ruuanlaittoa. Syöminen on enemmän mun juttu, mutta näköjään en silti siinä leipomisessakaan ihan toivoton tapaus ole. Tosin ensin siitä lätystä tuli liian ohut ja kuiva, mutta jatkoin silti pannarin leipomista vain fyysisesti.

Sitä samaa

Ginger: Oot onnekas, kun sulla on niin monta hyvää kaveria.
Höpö: Mmh. Mua harmittaa, kun sulla on niin huonoja kavereita.
Ginger: Mmmh. Niin muakin......
Ginger: Mut kyllä mä saan uusia kavereita, kun vaan pääsen opiskelemaan.
Höpö: Niih, kyl sä saatkin <3

Taisin sanoa tuon viimeisen enemmän itselleni kuin Höpölle. Olisi varmaan pitänyt rohkaistua, mutta koko lause tuntui vain valehtelulta. Mitä tässä enää yrittää esittää, kun tietää jo vallan hyvin, että ihmisiin tutustuminen on niin vaikeaa, ettei muuta saakaan kuin huonoja kavereita. Yleensä ne ensimmäiset päivät uuden koulun alkaessa ihmiset tutustuvat toisiinsa, eivätkä juuri sen jälkeen. Itse sen sijaan näytän dorkalta ja ulkopuoliselta, sillä pelkästään uusien ihmisten läsnäolo hermostuttaa. Sitten, kun alan rohkaistua kaikki kaveriryhmät on jo muodostettu ja niihin ei ole enää änkeminen näillä sosiaalisilla taidoilla. Niinhän se on mennyt jo vaikka kuinka monta kertaa.
Tunnen syyllisyyttä itselleni antamista turhista lupauksista. Lupasin olla vielä joskus onnellinen ja sosiaalinen. Lupasin matkustavani paljon ja pääseväni yliopistoon, mutta tuntuu siltä, etten koskaan tule saavuttamaan mitään niistä. Kaipa pitäisi opetella tyytymään siihen, mitä näillä ongelmilla saa. Ehkä pitäisi opetella elämään masennushirviön kanssa.

En enää tiedä, mikä minusta teki tällaisen. Tuliko minusta liian ujo ilkeilyn seurauksena vai sainko kaiken paskan niskaani nimenomaan siksi, että olen liian ujo? Tuntuu, että olen aika turta uskomaan, että kaikki voisi yhtäkkiä järjestyä. Tuntuu todennäköisemmältä, että kaikki loputkin hyvät asiat muuttuvat vielä huonoiksi. En haluaisi edes ajatella sitä. Mutta silti ajattelen, vaikkei se oikeasti ole mikään syy-seuraus suhde. Ei se, että kaikki menee pieleen yhtä henkireikää lukuunottamatta tarkoita sitä, että senkin pitäisi mennä.

Pitäisikin vain keskittyä siihen, mistä on juuri nyt onnellinen, eikä koko ajan märehtiä sen menettämistä. Sen lisäksi olisi tietenkin ihan hyvä keskittyä saamaan se opiskelupaikkakin, jottei ikuisesti kaikki menisi päin vittua paitsi muna.

Yöllistä itsekidutusta

On sellaisia asioita, joita ei halua nähdä. Tai pikemminkin asioita, joiden näkemisestä ei seuraa mitään hyvää, mutta silti on liian utelias ollakseen "vilkaisematta" ja lopulta alkaa aina kaduttaa. Vähän niin kuin se video, jossa muijat syövät toistensa paskaa kiposta. Minulle paskaa syövien muijien näkemistä vastaa lähinnä googlehaku "miten sinua on kiusattu ja miten menee nyt". Onpa taas ahdistuspaukama rinnassa. Olen yrittänyt hokea itselleni, etten ole tuomittu olemaan koko elämäni ahdistunut ja yksinäinen. Että persoonallisuus kehittyy vielä pitkään ja vaikka alku olisikin ollut pelkkää paskamyrskyä, paistaa se päivä vielä risukasaankin, kun vain saan lisää ikää ja sitä kuuluisaa itseluottamusta. Nytpä menin lukemaan keskustelua aiheesta, jossa suurinta osaa vastanneista ovat seuranneet itsetunto-ongelmat ja ujous läpi elämän. Monia on myös kiusattu sen takia, että ovat hiljaisia. Jotakuta oli kiusaaminen seurannut vielä aikuisiälläkin työpaikasta toiseen edelleen siksi, että on hiljainen. Aika masentavaa, miten köyhää vielä aikuisten ihmistenkin suhtautuminen voi olla ujouteen, mutta totta on, että yllättävän monet paskiaiset elävät kuplassa, jossa pystyvät pokkana pitämään itseään hyvinä ja fiksuina ihmisinä levittäen samalla suvaitsemattomuutta ja mielipahaa ympärilleen. On kuin porukka päästelisi tyytyväisenä valtavia pierujaan ihmisten keskuuteen poistuen sitten itse huoneesta teeskentelemään, että ovat vitun häveliäitä ja täydellisiä.

Minusta on ikävää, että nössö nälvijät käyttävät hyväkseen sitä, että joku on niin vitun ujo "nössö", ettei kuitenkaan uskalla/osaa sanoa mitään takaisin tai ei halua joutua kiven sisään otettuaan nälvijästä niskalenkin ja paiskattuaan tämän ulos ikkunasta, vaikka mieli tekisikin. Minusta on ikävää, että luettuani noita stooreja olen aivan varma, että minusta tulee se, jota aina sorsitaan ja joka saa pitää roolinsa hiljaisena kärsijänä koko loppu elämänsä. En taaskaan ollut näkevinäänkään stooreja, joissa oli onnellinen loppu, vaikka olisin voinut imeä aivan yhtä hyvin ne itseeni.  
En kai vain sitten millään näe itselläni onnellista loppua.
Kaduttaa taas, kun piti mennä lukemaan, vaikka linkkiä avatessakin tuli automaattisesti mieleen "varmana ahdistun tästä". Kaipa tässä vaiheessa olisi pitänyt jo oppia karsimaan noita turhia ahdistuksenlähteitä ja keskittyä hokemaan itselleen positiivisesta tulevaisuudesta, vaikka se sitten olisikin bullshittiä. Olen myös ihan vain huvin vuoksi googlettanut "mistä tietää pettääkö kumppani" ja nyt minulla on ollut viimeiset kaksi viikkoa aivan tajuttomat vainoharhat. Eipä tietenkään siinäkään mitään järkeä ole. Vittu tää ämmä mun pään sisällä on sekaisin kuin seinäkello.

Se tunne, kun...

...töissä on kauan odotettu kahvitauko, jonka aikana voi viimein ankkuroida perseensä taukohuoneen telkkarin eteen ja tukkia aivonsa 16 and pregnanteilla sun muilla MTVn laatusarjoilla, mutta sen sijaan päätyykiin kymmeneksi minuutiksi seisomaan pimeän pukuhuoneen nurkkaan, koska samalla tauolla on joku kiva ihminen, joka mitä todennäköisemmin kaipaisi juttuseuraa. Kopperossa seistessäni muka hiuksia laittamassa kelasin kyllä, että vittu ettäs yhtään häpeä. Kyllähän mä häpesin. Tosin vasta jälkeenpäin. Silloin olin vain helpottunut siitä, ettei kukaan tullut vaihtamaan vaatteita juuri sillä hetkellä, eikä minulla nyt siis ole mainetta työpaikan salakähmäisenä lesborakastajana, joka lymyää pimeässä naisten pukkarissa odottamassa hikisiä kanssasisariaan. Säälittävämpi näky olisi vain aikuinen nainen piileskelemässä ystävällisiä ihmisiä ja jotain niin jokapäiväistä asiaa kuin ihmisten kohtaamista.

En voi sille mitään, että minulle sosialisoiminen aiheuttaa tarpeetonta stressiä. Tai kyllähän voin. Voisin saada lisää varmuutta menemällä rohkeasti juttelemaan, vaikka kuvittelemalla olevani joku ihan toinen. Joku, jolla ei ole tällaisia vammaisia ongelmia. Mutta eipä sillä hetkellä mieltä painanut muu kuin se, että jäi teinimammat näkemättä. Puolustuksekseni voin sanoa, että paskaduunini imee minusta kaikki mehut, joten olen niin väsynyt, etten jaksaisi enää kiusata itseäni töissä vielä ihmisilläkin. Enkä koskaan edes osaa sanoa mitään rakentavaa, joten tyydyn vain hymyilemään kuin Hangon keksi ja kelaamaan samalla, miten tyhmältä se väkinäinen irvistys naamallani näyttää. Puhun vähän, mutta hymyilen paljon. Hymyilen, vaikka ei ole mitään hymyiltävää. Minusta tuntuu, että ihmiset pitävät minua jotenkin hidasälyisenä sen takia. Tai sitten sillä tosiasialla, että haistelen yksin sukkamehua pimeässä pukkarissa voi olla jotain tekemistä moisen johtopäätöksen kanssa.

Olen yrittänyt miettiä, mikä saisi itsetuntoni sellaiseen kuntoon, että sitä voisi edes kutsua itsetunnoksi. Tajusin, että olen valitettavasti aika pinnallinen ihminen. Oloni on itsevarmoin, kun olen verhonnut itseni hiuslakalla, huulipunalla, kauniilla vaatteilla ja korkkareilla. Siksi varmaan töissä on niin epävarma olo, kun on rumat likaiset haisevat työvaatteet ja hikoilen kuin sika. Töissä on ollut asiakkaana muutaman kerran minulle tuttuja ihmisiä. Siinä ne ovat seisseet ja katsoneet minua päin lärviä, eivätkä ole tunnistaneet, jollen ole itse alkanut mainostaa olemassaoloani nolona Hangon keksi taas naamalla. Sitten olen pahoittanut mieleni ja ajatellut, että olen niin merkityksetön ihminen, että katoan muiden mielistä jo parin kuukauden jälkeen. Olen näkymätön. Kuin minua ei olisikaan.

Jos olisin itselleni armollinen, voisin aivan yhtä hyvin ajatella, ettei minua tunnisteta ilman sitä hiuslakkaa, huulipunaa, kauniita vaatteita ja korkkareita. Että olen niin kuuma kisu, ettei minua tunnista sellaisessa kunnossa sellaisessa läävässä. Minusta tuntuu, että niin ne ihmiset ajattelevat, joilla on hyvä itsetunto.
Mutta ne ihmiset, joilla on hyvä itsetunto, eivät mittaa itseään hienoilla vaatteilla ja ulkonäöllä kuten minä. Ne ihmiset ovat sinut itsensä kanssa ilman mitään tilpehöörejä. Minä ajattelen, etteivät muut näe minussa mitään muuta kuin vaatteet ja kengät. Olen näkymätön, joten minun täytyy koristella harmaa ja tylsä sisimpänä, jotta kelpaisin. Silloin voin huijata itseäni edes hetken ja saan leikkiä rohkeaa, itsevarmaa ja kaunista naista. Naista, joka todella jossain hyvin syvällä sisimmässäni myös on, mutta on vain liian ujo näyttäytyäkseen useammin kuin kerran tuhannessa vuodessa.

Tämän päivän on ollut rinnassa taas tarpeeton ahdistusmöykky puristamassa sydäntä. Toivon, että se on siinä vain, koska olen niin väsynyt.