"Mutta sähän olet aina niin iloinen."

Rytmihäiriö. Ehkä kun on halunnut kuolla näin kauan niin lopulta keho yrittää totella päätä? Siinä hiestä märkänä, peiton alla täristessä ja henkeä väkisin keuhkoihin vetäessä toivon hetken, että se sydäri todella tulisi ja kuolisin. Taisi tullakin vain paniikkikohtaus, muttei loppuun asti. Tulisi nyt edes kunnolla niin ehkä tämä menisi ohi. Mutta sydän hakkaa kuin vereni olisi bensiiniä ja henkeä voi vetää vaikka kuinka syvään tuntien silti yhä tukehtuvansa.

Höpö soittaa pahaan aikaan. Vuodatan itkien ensi kerran kaiken ahdistuksesta ja masennuksesta. Terapiat, kouluajat, kaikki. Se pelästyy, muttei vaikuta järkyttyneeltä. Puhutaan ja ahdistuksen kuristusote alkaa hellittää, kunnes se sanoo "sun masennus voi joskus vaikuttaa meidän suhteeseen, nyt mua pelottaa, että masennut johonkin mussa". Yritän selittää, etten ymmärrä, miten voisin yhtäkkiä masentua johonkin toisessa ihmisessä, kun masennun vain kaikkeen itsessäni. Tällä hetkellä olen masentunut itsessäni siihen, että edes otin koko asian puheeksi. En halunnut enää yhtään enempää pelkoa suhteeseemme, omassa siivussani sitä on jo ihan tarpeeksi. Miten sitä aina pohjimmiltaan tietääkin, että jotkut asiat kannattaa lakaista maton alle vaikka olisi kuinka paha olla? Asioista puhuminen ei aina merkitse helpotusta.

En jaksa tätä paskaa. Olen kyllästynyt kertomaan itsestäni syvästi inhoamani, mutta silti niin olennaisen osan ja vastaanotto on aina tämä. Miksi on niin helvetin vaikea tajuta? Tämä ei ole oma valintani. Kuka muka haluaisi valita elämän muiden hämmästeltävänä, että hei mikset sä vaan voi ajatella positiivisesti. Minä en rakasta vihata itseäni ja nyt myös pelätä, että rakastamani mies ei enää tunne minua kertomani jälkeen. Mä en tiedä mitä muuta tehdä kuin pelätä.

Love is like a bullet in the head

Eilen puhuin pitkästä aikaa parhaan ystäväni kanssa, johon välit eivät ole viime aikoina olleet niin parhaat. Nainen oli viimein jättänyt narsistisen Kusipäämiehensä, mistä olin hyvin ylpeä. Oli kyllä aikakin, sen verran rankkoja juttuja sain kuulla miehen touhuista. Narsisti on nykyään aika yleinen haukkumasana kiitos näennäispsykologisten perusjunttien, jotka viljelevät sitä ympäriinsä jokaisesta pikkupaskiaisesta tietämättä termin oikeasta määritelmästä juuri mitään. Todellisuudessa kyseisen persoonallisuuden omaavia ihmisiähän lienee hyvin pieni prosentti. Valitettavasti Kusipäämies oli täysin ehta pesunkestävä narsisti. Käsittämätöntä, miten joku voi olla niin julma, valehteleva, petollinen ja manipuloiva paskiainen rakkaalleen kuin Kusipäämies. Vuosien petosvyyhti sitten putosi ystäväni syliin kiitos naisen vaiston, joka sai hänet tarkastamaan muutaman faktan. Olen aina inhonnut sitä miestä ja vaistosin alunperinkin, että sen touhut ovat todennäköisesti jotain järkyttävää, mutta ystäväni oli rakastunut, eikä epäillyt miehen vilpittömyyttä, vaan antoi tämän manipuloida jopa ystävyyssuhteitaan. Nyt mies ei jätä häntä rauhaan; kyttää, seurailee kadulla ja yrittää painostaa suhteen jatkamiseen, vaikka väkisin.

"Et tiedäkään, miten kauheelta musta tuntuu." Sanat, joihin ei voi koskaan vastata, että kyllähän tiedän, vaikka oikeasti aika hyvin pystyin tunteen kuvittelemaankin. Lähes koko yön ystävääni lohdutettuani makasin lopulta loppuyön ja aamun silmät päässä seisten pystymättä nukahtamaan kauhea ahdistus kylkiluiden alla. Vaikka olenkin omalta osalta vähän ilkeä kusipää, olen myös hyvin empaattinen ihminen. Alan kantaa jättimäistä tunnetaakkaa muidenkin puolesta. Yksi syy siihen, miksi otin ystävästäni aikoinaan etäisyyttä liittyi juuri siihen, etten enää kestänyt hänen ja Kusipäämiehensä suhteen ympärilleen levittämää petosta ja pahaa oloa, joka tarttui heti minuun yliherkkien empatiasarvieni välityksellä. Nytkin viimeisiään vedellessään se suhde syövyttää myös omaa uskoani ihmisiin. Ihan kuin se uskoni ei olisi jo valmiiksi lähes puhki kulunut.

Eilen ystäväni kaatoi kaiken ahdistuksensa niskaani, mikä tietenkin oli ymmärrettävää hänen oman olonsa helpottamiseksi. Tosin minusta tuntui sen jälkeen kuin se kaikki olisi tapahtunut minulle. Miltä tuntuisi saada vuosien suhteen jälkeen tietää, että kaikki onkin ollut valhetta? Että, kun toinen on vuosia sanonut rakastavansa ja olevansa täysin rehellinen kanssasi, on hän silloinkin valehdellut päin näköä silmät kirkkaina. Ja sinä olet kaiken uskonut. Kuitenkaan ei ole ollut kyse muusta kuin kontrollista, vallankäytöstä ja sairaalloisesta riippuvuudesta toiseen saadakseen pönkitettyä omaa egoaan. Voin sanoa, että moinen olisi hyvin traumaattinen kokemus. Pelkästään ajatus sai minut hyperventiloimaan. Itse en moisesta pääsisi yli ilman pitkää sairaalajaksoa.
Mitä jos omassa suhteessani tapahtuu jotain vastaavaa? Mitä jos se on jo hiljalleen tapahtumassa selkäni takana, mutta minä en vain huomaa, koska uskon valheet? Vainoharhat nostivat rumaa päätään siinä yön tunteina ja nostavat yhä kaiken ahdistuksen keskeltä. Kuten aina aloin kuvitella kaikkia pieniä muka selittämättömiä asioita ja yhtäkkiä kaikessa muka olikin järkeä, vaikkei sitä missään ollutkaan, ja päädyin lopputulokseen, jota olin koko ajan etsinytkin. Pelkään sekoavani.

"Milloin tää helvetti oikein loppuu?" Kysymys, jonka olen itse kysynyt monesti ja jälleen myös lause, johon en osaa sanoa mitään. Olen itse elänyt omaa masennus- ja pelkohelvettiäni jo monta vuotta, eikä sille näy loppua. Joskus se helpottaa muuttuakseen jälleen vain pahemmaksi, mutta niinä helpotuksen hetkinä pitää yrittää nauttia siitä, mistä voi vielä nauttia. Olen yrittänyt oppia räpiköimään eteenpäin ajattelematta helvetin loppumista tai sitä, että omakin rakkaani voi yhtä hyvin iskeä veitsen jo valmiiksi arpiseen, luisevaan selkäriekaleeseeni. Minun ja ystäväni välillä oli tuon lauseen jälkeen hyvin pitkä vaivautunut hiljaisuus.

En keksi

Fiilis on ollut tänään kuin perseeseen ammutulla karhulla. Taisinpa saada tuossa lumipöperössä ylämäkeä kiivetessänikin noin kahden kilometrin tuntivauhdilla jonkin teatraalisen teiniraivarin ja paiskoa laukkuparkaani ympäri kotiin päästyäni vain mennäkseni kolmen sekunnin päästä tarkistamaan, oliko se kunnossa. Onneksi ei ole ollut mitenkään erityisen ahdistunut olo tänään, jollei lasketa sitä, että suutahdin myös ihan pikkiriikkisen syystäkin ja nyt minulla on huono omatunto. Miksi nykyään tulee aina niin huono omatunto kaikista negatiivisista tunteista? Kuin jotenkin alitajuisesti uskoisin, ettei minulla ole oikeutta niihin, vaikka tiedän muiden käyttäytyvän paljon huonommin ja vieläpä ilman kunnon syytä. Silti paisuttelen omaa käytöstäni mielessäni, kunnes alan tuntea oloni todella huonoksi ihmiseksi.

En kyllä yhtään tykkää talvesta. Ei edes vituta se kylmyys, pimeys ja metrin paksuinen lumikerros yhtä paljon kuin tämä yksipuolinen pukeutuminen. Joka päivä saa lyllertää mennä samassa toppatakissa, alla samat kolme villapaitaa ja jalassa samat pitkät karvasaappaat. Hiuksia on edes turha yrittää mitenkään laittaa, kun ne kuitenkin menevät takaisin yhtä lätyksi hupun alla. Tunnen oloni läskiksi ja rumaksi, ja hikoilen kuin sika heti, kun joudun kävelemään kolmekin porrasta. Olen tuntenut itseni jo jonkin aikaa epämiellyttävän näköiseksi. Viime vuosina olen sentään jollain tavalla kasvanut hyväksymään ulkonäköni. Olen pitänyt itseäni jopa nättinä. Olo alkaa kuitenkin taas olla kuin sillä finninaamaisella koulukiusatulla useita vuosia sitten. On typerää, miten vaikea sitä on pitää itsestään, kun yhdessä vietetään kuitenkin 24 tuntia vuorokaudesta niin kauan kuin eletään.

Aika paljon oma kauneuden tunteeni riippuu räteistä päälläni. En tajua, miksi sitä pitäisi pukeutua kuin jokin hiirulainen vain siksi, että jotkut lyhytkatseiset ovat sitä mieltä, että hiljaisen ihmisen täytyy näyttää tylsältä. Tosin luulen sen johtuvan siitä, että monet pitävät hiljaista automaattisesti tylsänä ja kun jokin ei vastaakaan odotuksia on seurauksena närkästystä. Itse pukeudun monesti silkaksi ilokseni, enkä niinkään toisten vuoksi. Tykkään yhdistellä vähän erikoisempiakin vaatteita, josta tosin on sellainen ikävä seuraus, että porukka alkaa möllöttää kadulla, joten ujona ihmisenä en sitä juurikaan enää tee. Täällä kun erikoista on jo sellainen, mikä ei pistäisi Lontoossa tai New Yorkissa edes silmään. Kaipa suomalaiseen kulttuuriin kuuluu sellainen outo vaatimattomuus, että jos näkyy niin sen täytyy johtua siitä, että on huomionkipeä ämmä, eikä siitä, että vain sattuu tykkäämään.

Telephobia

Siis mikä siinä puhelimella soittamisessa ahdistaa niin paljon? On jostain syystä paljon korkeampi kynnys soittaa kauppaan ja kysyä, onko se tilaamani kirja jo tullut kuin mennä paikan päälle nykäisemään myyjää hihasta. En sitäkään toki mielelläni tee, mutta miksi pystyn tuohon, kun taas puhelimen äärellä kituutan ties kuinka monta tuntia yrittäen kerätä rohkeutta ja viimein sen tehtyäni annan soida ehkä kolme kertaa ennen kuin valehtelen itselleni, että ei siellä kukaan olisi kuitenkaan vastannut.

Tosi luuseri olo, kun Höpö ei koskaan halua tilata meille pizzaa, kun suomi ei ole hänen varsinainen äidinkielensä (vaikka mielestäni virheettömästi hän sitä puhuukin), joten soittaminen lankeaa minun vastuulleni, jota sitten yritän kaikin tavoin viimeiseen asti vältellä. En edes kehtaa sanoa, että soittaminen ahdistaa minua, vaan selitän aina, etten pidä siitä, koska nolottaa, kun en ikinä saa selvää, mitä pizzapaikan mamut sanovat. Ei tosin täysi valhe sekään.

Kaiken logiikan mukaan pelkän äänen avulla kommunikoinnin pitäisi olla vähemmän pelottavaa kuin lätytysten löpiseminen. Logiikka tosin tästä murehtimisesta katosi ajat sitten. Kai siinä sitten on se, että puhelinta käytetään puhumiseen, enkä minä sellaista osaa. Kasvokkain voin sentään teeskennellä sosiaalista levittämällä naamani väkinäisen herttaiseen hymyyn, mutta puhelimessa täytyy aina olla vastaamassa sanallisesti. Eikä joota, niintä ja mmhtä saa käyttää kuin max kolme kertaa peräkkäin. Läheisen ihmisen kanssa voi sentään olla välillä hiljaakin ilman, että se muuttuu siksi kiusalliseksi hiljaisuudeksi, mutta ei puhelimessa. Jos hiljaisuus venyy liian pitkäksi, on pakko sanoa jotain, oli se kuinka väkinäistä tahansa. Muuten puhelun voisi yhtä hyvin lopettaa, enkä minä halua sitä. En vain keksi mitään sanottavaa.

Pitäisi nytkin suoritutua eräästä tärkeästä puhelusta, mutta miten. Taidankin vain lähettää sähköpostia.

If something can go wrong, it will

Enää ei ole niin itkuherkkäfiilis. Toissailtana nukkumaan mennessä onnistuin hieman tsemppaamaan itseni negatiivisista ajatuksista ja eilen ei itkettänyt edes yöllä. Olen pystynyt jopa papattamaan kaikkea turhaa paskaa. Pari päivää sitten olisi vielä kiinnostanut, mitä muut ajattelevat paskapuheestani.

Onkin sitten luonnollista, että tämä koko päivä on ollut oikea Murphyn lain irvikuva. Aamulla oli ihan hyvä olo. Kuitenkin hitaasti, mutta varmasti alkoi kaikki mennä pieleen. Se alkoi vähäpätöisellä bussista myöhästymisellä ja päättyi psykoositilaan vajoamisella ja julkisesti itkemiseen. Hävettää millainen olen ja miten saankin kaikesta kehitettyä ongelman ja syyn harkita vakavasti hissikuiluun heittäytymistä. Päästessäni viimein kirjastoon ja istahdettuani tuolilleni erehdyin nimittäin katsomaan pahaa aavistamatta viereeni ja siinä se oli: blondi muija, jolla oli tiukka päältä nuoltu "kirjoitin pelkkiä älliä" ponihäntä, vihko täynnä muistiinpanoja sekä naaman edessä sama kirja kuin minulla. Kaikki kaamealla vaivalla itselle valehtelemani rakentamani positiivinen ajattelu siitä, että "ei sinne nyt tänä vuonna ole varmaan sen enempää hakijoita kuin viimeksikään" ja "hei, kyllä tällasellakin vajakilla on mahdollisuus päästä yliopistoon" valui kankkulan kaivoon". Onko sinne nyt tänä vuonna yhtäkkiä ihan saatanasti hakijoita? Vai onko pelkästään lähikirjastooni sattunut peräti kolme samoihin kokeisiin lukevaa ihmistä, vaikkei tuo edes ole suosituimpia aloja? Oli miten oli niin vitun paska tuuri.

Epävarmuus, pettymys ja yleinen paskamainen olo purkautui sitten itkuna ja lukusalista ulos liihottamisella pari metriä maan yläpuolella pöhnäisessä mielentilassa. Onnistuin sitten siinä muutaman kyyneleen tirauttamiseen jälkeen olemaan sen verran sekaisin, että olin vakuuttunut kaikkien nyt näkevän ajatukseni siitä, etten tippaakaan usko itseeni, joten riuhdoin vahingossa uudesta kalliista laukustani vetskarin irti. Ihan kuin sen kuuluisi lähteä noin helposti. Laatu laukku my ass.

Tämän jälkeen olin jo sen verran täynnä sitä systemaattista katastrofipäivää, että päädyin lohtusyömään mäkkiruokaa, joka myöhemmin osoittautuikin virheeksi, sillä palattuani viimein lukemaan, podin koko ajan hirveetä laiska läski tunnetta, sillä ponihäntämuija ei syönyt kuin vaivaisen banaanin koko lukutaakkansa aikana. Kaiken lisäksi mokoma luki ainakin kahdeksan tuntia ihan silkaksi alemmuuskompleksikseni, sillä itse en pysty lukemaan kuin max kuusi tuntia. Vittu, että inhoan kaikkea kilpailua ja sitä, että opiskelupaikan saamisestakin on tullut jonkinlainen kilpailu. Joku kusipää voisi tähän lisätä, että inhoan kilpailua siksi, etten koskaan voita, mikä tosin myöskin pitää paikkaansa. Ahdistaa ja vituttaa, ja ennen kaikkea tuollaiset ihmiset, jotka pystyvät keskittymään ja olemaan hermostumatta ja eivät anna periksi ja ovat ahkerampia ja muutenkin kaikin tavoin parempia kuin minä.

Onko mulla oikeesti jotenkin muita huonompi tuuri vai kuvittelenko vain?

Haparointia

tkukausi meneillään. Itkin viime yönä taas itseni uneen ja sain tänään luettua herätelukemisena lainaamani sarjakuvan Clumsy, joten olen valuttanut naamaani sille. Viimeksi itkin näin luettuani kirpparilta löytämäni kirjan Punainen Lohikäärme, jota varmaan ei edes itkukirjaksi voi luokitella. Eipä tämä kyllä mitenkään poikkeavaa ole, sillä minulle parkuminen kirjan tai elokuvan aikana taitaa olla jo jonkinmoinen tapa. Lähes kaikki suosikkiteokseni vetoavat jollain tavalla omaan ahdistukseeni, jolleivat sitä lisää. Minulle kirjojen ja elokuvien kautta on vain helpompi käsitellä masennusta. Pystyn kerrankin itkemään ja puhdistamaan siten päästäni edes osan pahasta olosta. Muuten pidän vain kaiken sisälläni ja itkeskelen öisin tyynyyn. Saan niistä katarsiksen tunteen, joka olisi pitänyt saada terapiasta. Sen sijaan lähdin sieltä usein monin kerroin ahdistuneempana, kun ongelmat oli kaivettu pinnalle, mutta jätetty sitten lillumaan sen enempää niitä käsittelemättä.

len käynyt yhdessä Tupun kanssa lukemassa pääsykokeisiin. Viimeisen viikon olen kuitenkin käynyt yksin, sillä mokoma on jäänyt kotiin lukukerroilta, enkä ole mitään kuullut. En enää edes viitsi tekstata ja kysyä, miksei ole näkynyt, kun taitaa olla aika yleinen ilmiö tämä, ettei mulle mitään ilmoitella. Eikö kukaan koskaan ajattele, että ehkä minuakin vituttaa ne, vaikken sitä usein näytäkään. Tuntuu kuin minua ei edes olisi olemassa. Toisinaan olemassaoloni onkin pelkän hiuskarvan varassa. Menen näköjään tänäänkin nukkumaan parkuen.

itäs minä muuta kuin pidän taas valtavaa ahdistusmöykkyä rinnassani. Tuntuu, että joka toinen yö itken itseni uneen, välillä menneitä muistellen, välillä tulevaisuutta peläten. Viimeksi kaksi yötä sitten itkeskelin nukkuvan Höpön kylkeen. Teen sitä aika usein, enkä edes vietä viikosta montaa päivää sen vieressä. Minulla on kaksi puolta, se iloinen, kiltti ja järkevä ja se, joka sairastaa masennusta, pelkää ihmisiä ja vihaa kaikkea, erityisesti itseään. Olen yhtä aikaa helpottunut ja surullinen siitä, ettei Höpö juuri tunne tätä toista puoltani. Tätä, joka on täynnä inhoa, itsesääliä ja oksennusta. Tuntuu, että olen salaillut niin kauan, ettei Höpö edes uskoisi, jos kertoisin. Monta kertaa olen halunnut kertoa siinä määrin, että olen melkein lipsauttanut ihan vain keskustelun lomassa lääkäreistä, jotka eivät minua auttaneet tai sillasta, jolta harkitsin hyppääväni. Mutta aina olen loppujen lopuksi pitänyt suuni kiinni. Mikä edes muuttuisi, jos kertoisin Höpölle. Ei tätä loputtoman raskasta paskaa halua kaataa päästään kenenkään rakkaan niskaan. Sitä varten on porukka, joka siitä ottaa rahaa, vaikkeivat nekään keksineet, miten minua voisi tsempata. Joten jatkan näin, päivisin iloisena, öisin nukkuvan kyljessä surullisena, ja toivon, että joskus tämä pelko ja paha olo katoaisi, eikä tulisi ikinä takaisin. Ihan kuin se koskaan niin tekisi.

elkään yhä hyvin paljon menettäväni Höpön. On tuntunut aina siltä, että minun on täytynyt piiskata itseäni tuplasti enemmän saadakseni elämääni asioita, jotka toisille ovat itsestään selviä. Ystäviä, työpaikan, kumppanin, opiskelupaikan. Se on saanut minut tuntemaan itseni heikommaksi, vaikka mitä muutakaan sosiaalisen fobian kanssa elämiseltä voi odottaa kuin heikkoutta sosiaalisessa kanssakäymisessä. Silti olen aina katkera ja vihainen itselleni, ja katson muita kateellisena miettien, miksi minä en voi saada mitään tuosta.

Elämäni liian mukavana kusipäänä

Tiedän olleeni ystävilleni vähintäänkin liian kiltti. Se on outoa sillä olen toisaalta myös hyvin kyyninen, vihainen ja pahansuopa olento. Halutessani osaan aiheuttaa samanlaista henkistä pahaa oloa ympärille, kuin minulle on vuosia aiheutettu. Olenhan kuitenkin joutunut monesti pettymään toisten taholta. Vanhempieni, exien, ystävien, kaikkien joita olen pitänyt itselleni rakkaina. Odotan kai sitten ihmisiltä liikaa. Pyydän heitä kohtelemaan minua kuten minä heitä. Näemmä metsä kuitenkin harvemmin osaa vastata kuten sinne huudetaan. Monille täytyy olla vähän kusipää, jotta he eivät alkaisi hyväksikäyttää ja vähätellä annetun kiintymyksen arvoa. Se on hämmentävää, koska minä en puhtaalla omatunnolla osaa, enkä halua olla kusipää välittämilleni ihmisille. Arvostan nimittäin vain hyvin harvoja ihmisiä ja pidän vielä harvemmasta. Niitä, joista pidän, olen kohdellut sydänystävinäni; kunnioittaen ja välittäen saamatta juuri mitään siitä takaisin. Aina minulla on ollut paras ystävä, minä vain en ole koskaan ollut sen paras ystävä. En ainakaan sen jälkeen, kun tarjoamani lohdutus/tsemppaus/muut terapiapalvelut eivät olleet enää tarpeen.

Olen ihmisten heikkouksien haistamisessa harjaantunut. Se on jotenkin ihanan vapauttavaa ja huoletonta halveksua ja nauraa porukalle tietäen, että jokainen nokan varttaan pitkin katseleva teiniliisaksi jämähtänyt kakskytviis vee ämmä ei ole loppujen lopuksi minua millään tavalla parempi. Samantapaisia epävarmuuksia, inhoja ja pelkoja vaanii pinnan alla. Tosin nämä ihmiset ovat yhä henkisesti tasapainoisten kirjoissa. Tiedän, mitä monille tulisi sanoa, jotta saataisiin naama valumaan. Itse taas olen saanut kuulla niin paljon paskaa omista häpeäpilkuistani (joita siis on todella paljon ja jotka ovat vieläpä niin näkyvillä, että joka tampiokin ne huomaa, älkää luulkokaan, että pidän itseäni jotenkin parempana ihmisenä), ettei juuri mikään yksittäinen nega ole enää tullut puskan takaa. Ei siis ennen kuin Höpö sanoi minua negatiiviseksi. Höpö on kiltti, eikä sillä kai pahaa tarkoittanut varsinaisesti. Ihmetteli vain, miksi muutun toisinaan kiroilevaksi ihmishirviöksi, joka vihaa kaikkea ympärillään ja syytää suustaan huumorin kirvoittamia loukkauksia kanssaihmisistä. Sellaiseksi, jona tässä blogissa pitkälle esiinnyn. Onhan minulla se toinen puolenikin, joka on herkkä, empaattinen ja masokistinen, mutta kyllä siitä tippa linssiin tuli, sillä kyllä, minä olen hyvin negatiivinen ihminen. En aina ole ollut, mutta sellaiseksi olen lopulta kasvanut. Kaipa, kun inhoaa itseään alkaa ennemmin tai myöhemmin inhota kaikkia muitakin. Tosin edellinen lause sopisi paljon paremmin jonkun itseään saatanan intuitiiivisena ja välkkynä pitävän kotipsykologin suoli24 postaukseen. Pikemminkin itseinhoni on kasvanut toisten osoittamasta paheksunnasta. Ihmisinho taas kaunasta siitä, että minut on saatu inhoamaan itseäni.

Olen pahoillani siitä, että Höpö on joutunut näkemään toisen puoleni. Sen masentuneen, eristäytyneen ja vihaisen. Höpö ei edes tiedä, että sairastan masennusta. Fobioistani jollain tasolla. Olen ajatellut monesti kertoa, miten kamalaa taistelua järkeni käy kaikkea muuta sekamelskaa vastaan pääni sisällä, mutta sitten olen ajatellut, että ketä se muka hyödyttäisi. Monet ihmiset eivät osaa sellaista edes kuvitella. Ehkä he ajattelevat masennuksen sairastamisen olevan rinnastettavissa siihen, että he ovat joskus kausiluontoisesti masentuneita, vaikka ihan eri asiahan se on sairastaa masennusta kuin olla masentunut. Ne harvat ystäväni, joille olen kertonut ovat sivuuttaneet koko asian. Ehkä sitä ajatellaan, että olenpa ressukka valittaja ja "kyllähän mullakin oli silloin tosi paha olla, kun poikkis ei muistanut synttäreitä, yhyy". Siksi olen jättänyt olematta niin itsekäs, että jollekin kertoisin. En halua myöskään aiheuttaa Höpölle mielipahaa. Olen huomannut, että kun hän ei oikein ymmärrä mistä on kyse, lopputuloksena on usein itsesyytöksiä. Niitä en halua.

Tässäpä taas tällainen pipipäinen aiheesta toiseen pomppiva teksti. Aika pipi pääni onkin kyllä ollut viime aikoina, eikä lukeminen ole oikein onnistunut, kun ohimossa jyskyttää. Viikko sitten koettiin sentään jonkinlainen onnistuminen, kun uskaltauduin lähtemään Höpön kavereiden bileisiin. Kaipa se onnistumisen tunne oli monen ahdistuspuuskan arvoinen, mutta seuraavana aamuna kolmen Fanta pullon litkimisen ja Höpön  yöllisten vessanpöntön halailujen kuuntelemisen olisi voinut jättää pois. Olen varmaan tullut vanhaksi.

Stressijoulu ja ahdistusuusivuosi kuulumisia

Vietin viikon joulusta uuteen vuoteen Höpöni kanssa. Joulu ja uusi vuosi ovat jostain syystä aina minulle hyvin masentavaa aikaa. Kaipa siksi, että silloin yksinäiset ihmiset muistavat, miten yksinäisiä ovatkaan. Olen ollut jo pitkään muutenkin pää perseessä, mutta tarrauduttuani mieheen yhä pahemmin, oli joulu jopa siedettävä ja ehkä ihan mukavakin kokemus. En silti edelleenkään ymmärrä ihmisiä, jotka pystyvät repimään joulusta jotain muuta kuin vatsahaavan ja jaksavat vääntää jos jonkinmoista torttua ja koristetta. Kaipa sillä on jotain tekemistä sen kanssa, etten ole koskaan tajunnut sitä jeesusläppääkään.

Uudenvuodenaatto taas oli imenyt itseensä kaikki joulusta unohtuneet ahdistuksen mehut. Huolimatta sosiaalisesta vajavuudestani tykkään tanssia (kännissä), bilettää (kännissä) ja viettää aikaa kavereiden seurassa (kännissä), joita minulla tosin ei enää taida olla. Uv iltana tuli kauhea masennus juuri tuosta viimeisestä. Ei minulla ole koskaan ollut ystäviä, mutta viime vuoden vaihteessa sentään oli Blondie, joka elelee niin syvällä omassa navassaan, ettei viitsinyt tämän vuoden alkaessa edes onnea toivotella. Eipä hänestä sen enempää, sillä viis siitä kuka on kaverina tai ei, kunhan olisi edes joku tyttökaveri jonka kanssa taas juhlia ja ostaa turhia rättejä Henkkamaukalta.

Viime vuoden vaihteessa olin henkiseen tilaani nähden hyvin onnellinen, eilinen koostui siitä, että pelasin Höpön kanssa videopelejä ja join shampanjapullolla pääni täyteen, jonka ansiosta olin hetken masittomassa tilassa. Olen huomannut, että alkoholi on aika tehokas vaientamaan masennuksen kyynisen äänen päässäni. Minulla onkin kaamea fobia siitä, että onnistun vielä sairastumaan alkoholismiinkin. En tosin ole koskaan ollut mikään kova juomaan, minkä luulen johtuvan siitä, että sairaalloisen ujona ihmisenä tarvitsen alkoholia vain sen verran, että sosiaaliset paineet poistuvat. Luonnostaan sosiaaliset ja iloiset ihmiset taas tarvitsevat isompia määriä tunteakseen olonsa vielä sosiaalisemmiksi ja iloisemmiksi ja sitten laattaavat ja sammuvat ympäriinsä, joista kumpaakaan minä en ole perseet olalla koskaan tehnyt.

Ainakin minua suudeltiin rakettien paukkeessa, mitä myöskään en ole koskaan tehnyt, perseet olalla tai ilman. Onneksi on tuo mies tuossa. En edes ymmärrä, miksi tunnen itseni niin epäonnistuneeksi siitä hyvästä, etten juhlinut kuin valtaosa ikäisistäni, kun minulla on kuitenkin ihana Höpöni.

Huomenna pakotan itseni taas kirjastoon opiskelemaan pääsykoetta varten. Olen tainut luovuttaa jo ennen kuin edes aloitan ja vihaan itseäni siitä hyvästä.

Onnellisempaa vuotta 2012 kaikille teille. 

Muistakaa rakastaa itseänne. ♥

I graduated from life school

En varsinaisesti pidä itseäni perfektionistina. Olen sellaiseksi ihan liian kärsimätön, sotkuinen ja huolimaton. Tavarat eivät koskaan pysy oikeilla paikoillaan, vaikka kuinka yrittäisin ja ilman varsin aktiivista häpeäntunnettani, huone muistuttaisikin aina kaatopaikkaa. En ole koskaan myöskään tuntenut paineita saada parhaita mahdollisia arvosanoja, jos ylipäätään olen pystynyt kokeessa keskittymään hetkeä pidempään.

Silti minulla on jokin pakonomainen ylivaativaisuus itseäni kohtaan. Haluan niin näyttää kaikille, miten hyvä, kaunis, ihailtava ja älykäs voin olla. Vaikka eihän se muita kiinnosta paskaakaan, sillä heillä on oma elämänsä. Taitaakin olla, että se jolle haluan jotain todistaa onkin vain itseni. Olen huomannut, että vaikka kuinka pitäisin jostain asiasta ja minulla olisikin siinä menestymiseen tarvittavat edellytykset, en koskaan pääse alkua pidemmälle. Kirjaimellisesti. En ole nimittäin koskaan tyytyväinen mihinkään, mitä teen.

Pidin joskus hyvin paljon piirtämisestä, mutta lopetin sen kokonaan siksi, etten ollut siinä koskaan tarpeeksi hyvä. En ollut tarpeeksi hyvä itselleni, en vaikka muiden mielestä piirustukseni olivatkin näkemisen arvoisia. Vertasin itseäni jatkuvasti itseäni paljon lahjakkaampiin ja kehittyneempiin piirtäjiin, erityisesti niihin, jotka osasivat piirtää hyvin vaikeita ja yksityiskohtaisia kuvia, joissa ihmisten ja eläinten anatomia oli niin kohdillaan, että kyseessä olisi voinut olla valokuva.

Elin silloin muutenkin täysin omassa pahan olon kuplassani, enkä ymmärtänyt, että taiteen tarkoitus ei ole kilpailla, kuka osaa piirtää tekniikaltaan taitavimman kuvan, vaan myös abstraktit teoksot voivat olla hyvin taidokkaita ja kiehtovia. Taidetta voi käyttää kuvaamaan omia tunteitaan ja ajatuksiaan muille, jota nykyään vanhoja piirustuksiani katseltuani, olen todennut itsenikin tehneen ja olisi todennäköisesti ollut terveellistä, jos sitä tähän päivään olisin myös jatkanut.

Luovuuteni ei koskaan ole spontaania, kuten ehkä pitäisi. Piirtäessäni saatoin aloittaa yhden kuvan kymmeniä kertoja uudestaan, koska en ollut koskaan täysin tyytyväinen siihen, miten joku kärpäsenpaskan kokoinen yksittäinen viiva meni. Papereita meni roskiin pinokaupalla ja monta kertaa kymmenen tuntia piirrettyäni pääsemättä silti alkua pidemmälle, olin niin uupunut ja turhautunut, että annoin periksi, enkä lopulta siis koskaan piirtänyt sitä kuvaa. Rämpiessäni yhä syvemmällä masennuksessa, vaativuus vain paheni ja pian lopetin piirtämisen, koska pääni ei enää kelpuuttanut edes piirtämääni tikku-ukkoa tarpeeksi tyydyttäväksi tikku-ukoksi.

En olekaan moneen vuoteen päässyt puusta pidemmälle, en yhtään missään, vaikka innostusta ja kiinnostusta olisikin riittänyt. En ole tyytyväinen edes käsialaani. Pelkkä paperisten päiväkirjojen kirjoittaminenkin on ollut hermoja repiväää, vaikka kirjoittaminen onkin ollut minulle vuosia henkireikä. Haluaisin kirjoittaa sitä pientä, siroa, yksityiskohtaista ja aina siistiä käsialaa, jota blondit ponihäntätytöt ylä-asteella, vaikka harakanvarpaani ovatkin kaikkea muuta. Päiväkirjaankin kirjoittaminen muuttui pikkuhiljaa järkevästä alkuperästään vieraantuneeksi ärsyttävän hitaaksi näpertelyksi päivän tekemisistä, jolloin siirryin kirjoittamaan tietokoneella.

Vaativuus ja puutteellinen uskoni itseeni on oikeastaan meinannut käydä tämän bloginkin kohtaloksi. Haluaisin tuottaa hyvää, mielenkiintoista ja viihdyttävää tekstiä. Sellaista kuin teillä parhaimmilla bloggaajilla. Välillä unohdankin kokonaan tämän blogini ensisijaisen tarkoituksen; sen, että tämän pitäisi olla minua varten ja vain toissijaisesti  muita varten. Turvapaikka minulle ja ongelmilleni, jotta olisi edes yksi paikka, jossa niistä puhua.  Silti meinaan välillä lyödä hanskat tiskiin.

Tavallaan suhtautumiseni elämäänkin on jollain tavalla ylivaativuuden ja epärealismin värittämä. Ajattelen usein elämääni kuin jotain suoritusta. Pysähdyn monesti muistelemaan kauan sitten tehtyjä virheitä, olivat ne sitten kuinka vähäpätöisiä tahansa. Kadun aika usein elämääni ja toivoisin voivani aloittaa kaiken alusta. Toivoisin voivani piipertää elämässäni vauvan askelin, jotta kaikki varmasti sujuisi ilman virheitä, ja palata aina takaisin lähtöruutuun ollessani tyytymätön. Viimeisen puolen vuoden ajan olen myös pohtinut kuolemaani hyvin usein, mutten samalla lailla kuin ennen. Ennen itsemurhan hautominen oli jollain tavalla helpottavaa, mutta samalla myös pelottavaa ja herättelevää. Nyt se on ollut pelkästään helpottavaa. Tuntuu helpottavalta ajatella, että voi jättää suorituksen kesken, jollei jaksa. Ehkä todellisuudentajuni on heikentynyt entisestään ja olen alkanut ajatella elämää kuin videopeliä, jossa kuoltaessa saa vain aloittaa kaiken alusta ja oppia virheistään. Elämä ei kuitenkaan ole videopeliä, piirtämistä tai mitään muutakaan, jossa voisi edetä virheittä ja palata korjaamaan menneisyyttään. Vanhana käpynä kiikkustuolissa, ihminen ei ajattele, että "jaahas, tulipa viimein suoritettua tämä elämäkin!". Elämää ei voi elää virheittä.

Päätin pitkän jahkailun jälkeen aloittaa huomenna kevään pääsykokeisiin lukemisen. Haen samaan paikkaan, minne viime vuonnakin. Viime vuonna tosin annoin periksi, koska olin liian masentunut, väsynyt ja ahdistunut opiskellakseni kunnolla. Ajattelin, että ensi vuonna voin aloittaa kaiken tämän alusta paljon paremmin. Nyt olen taas liian masentunut, väsynyt ja ahdistunut. Päässä pyörii se vanha tuttu ajatus. Pelottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tai pikemminkin, mitä se ei tuo.