Menen aina luennoille hyvillä mielin, koska olen tässä parissa kuukaudessa jotenkin saanut varmuuden siitä, että olen aivan oikeassa paikassa ja tämä on se minun unelma-ala. Sosiaalisia suhteita ei silti vieläkään ole. On minulla muutama, joita moikkaan ja joille menen tarvittaessa puhumaan, mutta taas kaveriporukat ovat muodostuneet ja minä olen jäänyt niiden ulkopuolelle. En ole yhtään sen paremmin perillä, miten ne sanattomat sopimukset syntyvät siitä, että näitä henkilöitä odotetaan ruokalassa ja näiden henkilöiden kanssa mennään aina istumaan samaan pöytään.
Haluaisin myös lopettaa ketipinorin syömisen. Olen todennut, etten jaksa tehdä mitään leijuessani koko ajan sen aiheuttamassa pöhnässä. En reagoi stressiin enää ahdistumalla, vaan nukahtamalla pystyyn, mikä ei ole yhtään sen parempi. Aina kun tulee sosiaalinen tilanne ja hiki alkaa virtaa, tunnenkin oloni tosi uupuneeksi ja uniseksi. Minun pitäisi tunkea ihmisten seuraan, mutten saa tungettua enää siksi, että se ahdistaisi, vaan siksi, etten jaksa. Ihmisten moikkaaminenkin tuntuu ylivoimaisen väsyttävältä ja en jaksa olla aktiivinen edes englannin luennolla. Sitten vihaan itseäni, kun en saa tehtyä tälle yksinäisyydelle mitään.
Lisäksi ei auta yhtään vaikka menisi kuinka aikaisin nukkumaan, kun aina saa kuitenkin laittaa kellon soimaan, ettei nukkuisi ties kuinka pitkään. Jos puhelimen kello ei pelastaisi, tekisin varmaan ruususet ja nukkuisin sata vuotta. Vuokrakin menee sopivasti tililtä itsekseen, eikä prinssi minua tänne asti vaivaudu suutelemaan.
Miksei voi vain lätkäistä lappua ilmoitustaululle ja pyytää kaikkia, jotka kaipaavat kaveria ottamaan yhteyttä?
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
torstai 3. lokakuuta 2013
Miehen logiikka
Tänään olin yliopistolla lukemassa tenttiin, kun sitten aulaan tuli kavereineen eräs nuori mies, jossa vaan oli sitä jotakin. Siinä se höpötteli kavereineen ja en voinut olla vilkuilematta siihen suuntaan. Lopulta mies vastasi katsekontaktiin, josta innostuin sen verran, että vilkuilin yhä näkyvämmin, vedin naamani pikku hymyyn ja näpläsin bimbomaisesti hiuksiani. Alkoi siinä jo sydän väpättää, kun huomasin sen miehenkin vilkuilevan minua. Sitten se yhtäkkiä kääntyi kaverinsa puoleen ja sanoin kuuluvasti: "Jos me mennään tonne ulos metelöimään, kun alkaa tulla jo opiskelijoilta vihaisia katseita."
Jep. Elämäni muistuttaa yhä enemmän otetta Bridget Jonesin päiväkirjasta - tosin sillä erolla, että tässä versiossa Bridget on viettänyt puolet elämästään pimeässä komerossa. Olenko jo niin huono sosiaalisissa taidoissa, että pelotan ihmisiä jopa flirttailessani? Sitten katsoin yliopiston ryhmäkuvaa, jossa muistelin hymyilleeni iloisesti. Joko se kuva oli näpätty juuri sellaisella hetkellä, jolloin en hymyillyt tai sitten hymyni on niin onneton, ettei sitä kukaan muu hymyksi tunnista. Joten minulle valkeni tässä juuri, etten osaa hymyillä. Tämä on varmaan jotain sukua sille, että varon aina hymyillessä, etteivät hampaat vain näy. Näytän yrmyltä, väkinäiseltä ja pelokkaalta. Sellainenhan minä olenkin, mutten tiennyt sen näkyvän ulospäin niin selvästi. Varasin ajan oikojalle, joten kohta ainakin saan tietää, mitä näille rotan hampaille voi tehdä. Ehkä sitten oppisin hymyilemään?
Olen tosi yksinäinen, eikä edes mitään opiskelijatapahtumia ole tulossa. Poikaystäväkään ei ole suostunut tulemaan käymään ja siitä aiheesta on tapeltu jo tarpeeksi monta kertaa. Tämän elämän on muututtava. En halua olla enää yksin ja onneton. Onneksi on ensiviikolla aika psykologille ja http://www.wikihow.com/Make-Friends.
Jep. Elämäni muistuttaa yhä enemmän otetta Bridget Jonesin päiväkirjasta - tosin sillä erolla, että tässä versiossa Bridget on viettänyt puolet elämästään pimeässä komerossa. Olenko jo niin huono sosiaalisissa taidoissa, että pelotan ihmisiä jopa flirttailessani? Sitten katsoin yliopiston ryhmäkuvaa, jossa muistelin hymyilleeni iloisesti. Joko se kuva oli näpätty juuri sellaisella hetkellä, jolloin en hymyillyt tai sitten hymyni on niin onneton, ettei sitä kukaan muu hymyksi tunnista. Joten minulle valkeni tässä juuri, etten osaa hymyillä. Tämä on varmaan jotain sukua sille, että varon aina hymyillessä, etteivät hampaat vain näy. Näytän yrmyltä, väkinäiseltä ja pelokkaalta. Sellainenhan minä olenkin, mutten tiennyt sen näkyvän ulospäin niin selvästi. Varasin ajan oikojalle, joten kohta ainakin saan tietää, mitä näille rotan hampaille voi tehdä. Ehkä sitten oppisin hymyilemään?
Olen tosi yksinäinen, eikä edes mitään opiskelijatapahtumia ole tulossa. Poikaystäväkään ei ole suostunut tulemaan käymään ja siitä aiheesta on tapeltu jo tarpeeksi monta kertaa. Tämän elämän on muututtava. En halua olla enää yksin ja onneton. Onneksi on ensiviikolla aika psykologille ja http://www.wikihow.com/Make-Friends.
keskiviikko 28. elokuuta 2013
En mä osaa
Kolme päivää ja tuhat kiusallista sosiaalista tilannetta myöhemmin päätä särkee, masentaa ja olo on yksinäinen. En osaa olla luonnollinen. Kaikesta mitä sanon ja joka hymystä näkyy, miten ahdistunut oikeasti olen. Ei ihmiset semmoisesta tykkää. Ei siksi kukaan halua tutustua minuun. Selvisin hengissä viidesti yleisön edessä seisomisesta, mutta siinä se olikin. En mennyt yhteenkään tutor-ryhmäni iltatilaisuuteen, koska en uskaltanut. Enkä sitä tietenkään kehdannut sanoa, vaan valehtelin. Huomenna olisi kastajaiset, joihin en halua mennä, koska pelottaa, etten joudu kohtaamaan pelkästään ihmisiä, vaan myös kännisiä sellaisia. Toisaalta pitäisi mennä. Yrittää edes säälittävästi punkea itseään väkisin mukaan kuten tänään. Menin jopa ruokalaan syömään porukan kanssa. Otin mahdollisimman pienen annoksen, jotta syöminen muiden katsellessa olisi nopeasti ohi ja sen jälkeen istuin sanomatta mitään ties kuinka kauan, kunnes viimein kaikki olivat valmiita. Kyllä sitä jotain vähän juttelinkin, mutta muuten olin näkymätön. Jos olisin siinä syttynyt tuleen, ei kukaan olisi huomannut. Sitten minut melkein unohdettiin sinne ruokalaan ja maha murisi loppupäivän.
Kolmen vuoden tauon jälkeen oli päässyt jo unohtumaan, miten vaikea ihmisiin on tutustua, varsinkin isossa porukassa, jossa äkkiä jää ilman puheenvuoroa. On aina helppo päättää, että nyt kaikki muuttuu, mutta oikeassa tilanteessa ahdistus kohisee päässä siinä määrin, että hädin tuskin ymmärrän puhujan sanoja. Sitten kun olen sanonut 10 kertaa, että häh niin lopulta on pakko änkyttää joo. Kukaan ei pidä minusta.
Nyt on ripsarit valuneet naamalle ja päätä särkee entistä enemmän.
Kolmen vuoden tauon jälkeen oli päässyt jo unohtumaan, miten vaikea ihmisiin on tutustua, varsinkin isossa porukassa, jossa äkkiä jää ilman puheenvuoroa. On aina helppo päättää, että nyt kaikki muuttuu, mutta oikeassa tilanteessa ahdistus kohisee päässä siinä määrin, että hädin tuskin ymmärrän puhujan sanoja. Sitten kun olen sanonut 10 kertaa, että häh niin lopulta on pakko änkyttää joo. Kukaan ei pidä minusta.
Nyt on ripsarit valuneet naamalle ja päätä särkee entistä enemmän.
sunnuntai 25. elokuuta 2013
Joku nokkela otsikko
Anteeksi nämä viime kuukaudet, jotka olen laiminlyönyt blogiani, mutta on ollut niin järjettömästi asioita järjestettävänä. On täytynyt tapella sossun kanssa, ottaa lainaa ja etsiä kämppä. Jep, huomenna on ensimmäinen koulupäivä yliopistolla. En vieläkään ole uskoa, että minut hyväksyttiin sisään. Pelkään koko ajan, että huomenna, kun yritän punkea itseäni ovista sisään, tulee joku sanomaan, että nyt on tullut virhe ja ulos täältä. Kaipa huomenna pitää varautua siihen, että vielä aikuisenakin joutuu leikkimään jotain ahdistavia tutustumisleikkejä ja muuta soopaa. Mutta ei sillä väliä. Tuntuu, että olen valmis kestämään helposti sellaisetkin sosiaaliset painajaiset. Jännittää kyllä kuin ekaluokkalaista sellaiset melkein 15 vuotta sitten. Miten siitäkin voi olla niin kauan...
perjantai 5. heinäkuuta 2013
Huoh
Miksen ole kissa? Silloin kaikki juttelisivat ja lässyttäisivät, eivätkä olisi vihaisia, vaikka menisinkin vieraita pöydän alle piiloon.
lauantai 29. kesäkuuta 2013
-
It's hard to change the way you live. You have to want it more than anything.
Nämä pari kuukautta ovat olleet odottelua, eikä sitä pysty kuvaamaan kuin ehkä yhdellä sanalla: Tylsää. Mitä sitä nyt tylsästä kirjoittaisi. Ensi viikolla pitäisi saada tietää, mitä kesän jälkeen tapahtuu. Enää en ole ainakaan turta. Kyllä minä kestäisin pettymyksenkin. Kestäisinhän?
Nämä pari kuukautta ovat olleet odottelua, eikä sitä pysty kuvaamaan kuin ehkä yhdellä sanalla: Tylsää. Mitä sitä nyt tylsästä kirjoittaisi. Ensi viikolla pitäisi saada tietää, mitä kesän jälkeen tapahtuu. Enää en ole ainakaan turta. Kyllä minä kestäisin pettymyksenkin. Kestäisinhän?
perjantai 3. toukokuuta 2013
Lohikäärme
Ainainen inhokkijuhlani vappu tuli ja meni. Olin hieman pettynyt, kun ei taivaalta tullutkaan vettä tuutin täydeltä kuten ennustajaukko telkkarissa uumoili, mutta onneksi täällä pikkukaupungissa ei koko vappua edes huomannut. Ihanaa, ettei täällä koskaan tapahdu mitään.
Olen taas nähnyt niin jänniä unia. Voi että sentään. Mahtaako koomapotilas nähdä unia? Jos kyllä niin minun töpseleitäni ei koskaan saisi vetää seinästä, vaikka millainen taakka olisin. Nytkin tekisi mieli vain nukkua ja jatkaa uniseikkailuja. Todellisuus on aina joko tylsä tai surullinen.
Pari yötä sitten näin tosin vähemmän miellyttävää unta. Siinä olin keskiaikaisessa miljöössä ja minua ajoi takaa valtava musta lohikäärme. Paikalla oli muitakin ihmisiä, mutta silti lohikäärme oli vain minun kimpussani. Aina kun se sai minut kiinni tai löysi piilopaikkani se syöksi päälleni tulta, joka poltti niin helvetisti, että tunsin unessakin kipua. Tuli ei kuitenkaan voinut vahingoittaa minua fyysisesti, eikä siten tappanut, vaan aiheutti vain suunatonta tuskaa. Minulla oli mukanani lahonnut kirja, jonka tiesin sisältävän loitsun, jolla lohikäärmeen saisi kesytettyä. Selasin kirjaa, mutta vaikka kuinka etsin en löytänyt oikeaa loitsua, ja samalla lohikäärme jatkoi kiduttamistani, enkä siltikään kuollut. Jossain vaiheessa pääsin piiloon kivisen rakennuksen alle ja luulin jo päässeeni pakoon, kunnes lohikäärme ottikin leveänaamaisen mustahiuksisen naisen muodon ja ryömi piilopaikkani edustalle ilkkumaan, etten koskaan selviäisi. Jossakin tässä kohtaa heräsin.
En usko enneuniin tai muutenkaan unien kertovan tulevasta, mutta siihen uskon, että ne symbolisesti heijastavat alitajuntamme tapahtumia. Vaikka kuinka hölmöltä kuulostaisi, itse uskon, että lohikäärme unessani oli masennus. Mutta mikähän mahtaa olla se loitsu, jolla sen saisi kesytettyä?
Olen taas nähnyt niin jänniä unia. Voi että sentään. Mahtaako koomapotilas nähdä unia? Jos kyllä niin minun töpseleitäni ei koskaan saisi vetää seinästä, vaikka millainen taakka olisin. Nytkin tekisi mieli vain nukkua ja jatkaa uniseikkailuja. Todellisuus on aina joko tylsä tai surullinen.
Pari yötä sitten näin tosin vähemmän miellyttävää unta. Siinä olin keskiaikaisessa miljöössä ja minua ajoi takaa valtava musta lohikäärme. Paikalla oli muitakin ihmisiä, mutta silti lohikäärme oli vain minun kimpussani. Aina kun se sai minut kiinni tai löysi piilopaikkani se syöksi päälleni tulta, joka poltti niin helvetisti, että tunsin unessakin kipua. Tuli ei kuitenkaan voinut vahingoittaa minua fyysisesti, eikä siten tappanut, vaan aiheutti vain suunatonta tuskaa. Minulla oli mukanani lahonnut kirja, jonka tiesin sisältävän loitsun, jolla lohikäärmeen saisi kesytettyä. Selasin kirjaa, mutta vaikka kuinka etsin en löytänyt oikeaa loitsua, ja samalla lohikäärme jatkoi kiduttamistani, enkä siltikään kuollut. Jossain vaiheessa pääsin piiloon kivisen rakennuksen alle ja luulin jo päässeeni pakoon, kunnes lohikäärme ottikin leveänaamaisen mustahiuksisen naisen muodon ja ryömi piilopaikkani edustalle ilkkumaan, etten koskaan selviäisi. Jossakin tässä kohtaa heräsin.
En usko enneuniin tai muutenkaan unien kertovan tulevasta, mutta siihen uskon, että ne symbolisesti heijastavat alitajuntamme tapahtumia. Vaikka kuinka hölmöltä kuulostaisi, itse uskon, että lohikäärme unessani oli masennus. Mutta mikähän mahtaa olla se loitsu, jolla sen saisi kesytettyä?
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
Turha ovimatto
Huoh. Vittu, että ärsyttää se sama ihminen, joka säännöllisesti (mukamas) yrittää punkea takaisin elämääni. Pakollisen turpakirjajutustelun aikana vastasin rehellisesti mitä kuuluuhun, että masennuslääkitys päällä ja muutenkin mennyt vituilleen pari viime vuotta. Onhan se kiva tietää, ettei ole yksin ongelman kanssa, mutta henk.koht. vituttaa henkilö, joka vastaa tähän selittämällä, että: "Siis mua ahdistaa ihan kauheesti! Pitäisköhän mun aloittaa joku lääkitys?". Oli taas tärkeä ohjata keskustelu takaisin itseensä, kun melkein puhuttiin jo jostain muusta. Todettiin omahoitajani kanssa, että pitäisi tuolle "kaverille" sanoa, että vetäis nyt jo vittu päähänsä ja jättäisi minut rauhaan. (Ja joo vittu on kiva sana.) Veikkailtiin, ettei siitä taaskaan kuulu enää mitään, kun sai sovittua sen haluamansa tapaamisen, joka ei kuitenkaan koskaan toteudu. Oikeassa oltiin. Jotenkin ensin ei tuntunut miltään ja olin tyytyväinen, etten pahoittanut mieltäni tai mitään, mutta nyt sitten taas onkin kurja olla. Vaikka siis ajattelin, että joo tää on taas niin tätä, en välitä paskaakaan. Varmaan sitten syttyi jokin säälittävä toivonkipinä, että olisihan se kiva tehdä jotain yhdessä. Menee yli hilseen, miksi tuo ihminen ylipäätään ei vain anna minun olla, vaan jaksaa kiusata viiden kuukauden välein kutsuillaan, joilla ei tarkoita mitään. Enkä edes osaa sanoa sille suoria sanoja, koska tiedän alkavani kuitenkin miettiä, miten paha ihminen olen, koska se ehkä loukkaantui jostain. EN HALUA VÄLITTÄÄ SELLAISESTA.
Omahoitaja oli sitä mieltä, että viikon tauko tapaamisista tekee hyvää. Paskat se mitään hyvää tee. Sain tehtäväksi tehdä väliviikolla miellekartan siitä, millaisen elämän haluan. Varmaan itken koko paperin ihan räkäiseksi.
Omahoitaja oli sitä mieltä, että viikon tauko tapaamisista tekee hyvää. Paskat se mitään hyvää tee. Sain tehtäväksi tehdä väliviikolla miellekartan siitä, millaisen elämän haluan. Varmaan itken koko paperin ihan räkäiseksi.
perjantai 26. huhtikuuta 2013
sunnuntai 21. huhtikuuta 2013
Minulla on mennyt hyvin.
Lääkitys on kohdillaan ja omahoitajani tuli saikulta takaisin. Olen käynyt siellä kerran viikossa ja saanut jotenkin tosi rennosti kerrottua asioistani. Ei enää häpeää, ei huonoa omatuntoa siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Olemme puhuneet paljon isästäni. Ulkopuolisen mielipiteen saatuani taidan jopa uskoa, että minua on todella kohdeltu väärin (kai?).
Keskusteluavussa tulimme myös siihen tulokseen, että olen ollut vuosia psykoottisessa tilassa tajuamatta itse sitä lainkaan. Tässä vähän ollaan nyt huolestuneita siitä, että mitä täällä pääni sisällä tapahtuu, kun pikku-ukkoja on kirjaimellisesti tullut nähtyä.
No mutta sitten hyvä mieli lensikin ikkunasta ulos, kun tällä viikolla erehdyin katsomaan telkkarista Reindeerspotting dokkarin. Olen kerran tai pari miettinyt, pitäisikö se ahdistuspläjäys katsoa, mutta parempi, että se tuli nähtyä nyt "vahingossa", eikä silloin talvella, joilloin olin niin pahassa jamassa, että leffa olisi varmaan ollut se viimeinen naula arkkuun. En suosittele kyseistä pätkää muille kuin tunnevammaisille ja masokisteille, jotka haluavat itkeä silmiä päästään ja nähdä päähenkilön unissaan suonet laihasta käsivarresta pullistellen.
Harmi vain, että tosi moni nettikeskusteluista päätellen on juuri sellainen tunnevammainen tai sitten ei vain ymmärtänyt koko tarinan pointtia. Tiesin päähenkilön kuolleen, mutta kun tyhmänä menin googlettamaan kuolinsyytä niin oli pakko ottaa pami kitusiin, jotta siinä ei olisi päätynyt lattialle erittämään räkää. Eniten järkytti se, miten ne kunnon kansalaiset ovat heti riistämässä toiselta ihmisarvoa, koska "se oli yhteiskunnan riippakivi, johon kului verorahoja". Onhan se helppo sanoa, kun on kasvanut itse sen verran pumpulissa, ettei ymmärrä joidenkin muiden saavan huonommat lähtökohdat tälle elämälle. Ja eikö tämän pahoinvointivaltion korkeaa verotusta juuri perustella sillä, että voitaisiin niitä apua tarvitsevia auttaa? Tosin eihän niitä oikeasti edes auteta, joten turha niistä verorahoista on siltikään marista.
Jotenkin todella surullista, että yleisö pääsee läheltä seuraamaan oikeaa elämää oikeasta ihmisestä, jolla menee oikeasti tosi huonosti ja silti siihen suhtaudutaan kuin se olisi jokin harmiton fiktio. Jotain Salkkari-Jenniäkin surraan enemmän. Tästä pojasta sanotaan vain, että "hyvä et tappo ittensä, ei täällä nistejä kaivata, ajatelkaa nyt miltä siitä varastetun autoradion omistajastakin tuntui". Miltähän siitä pojasta tuntui, kun halusi kuiville ja normaalin elämän, muttei vain pystynyt lopettamaan. Miltähän siitä tuntui, kun rahaa ei ollut, mutta aineita oli saatava vaikka sitten varastamalla. Miltähän siitä tuntui, kun tiesi jäävänsä kiinni ja joutuvansa vankilaan, mutta rötöstelyä oli jatkettava, jotta saisi huumeita. Miltähän siitä tuntui, kun haave ulkomaanmatkasta toteutui, mutta ei silti pystynytkään lopettamaan käyttöä.
Olen nyt varmaan tosi lässy ja kauhea pahisten paapoja, mutta pidin siitä pojasta ja ihan siksi, että sillä oli todella suloinen hymy ja oli hellyyttävää, miten innostunut ja sympaattinen se kaikesta huolimatta oli. Sydäntä särki, kun se Välimeren rannalla kahlasi aalloissa hennot laihat jalat vilkkuen sortsien lahkeista ja oli niin iloinen. Sen verran yliempaattinenkin olen, että kun luin viimeisen näköhavainnon siitä olevan "sairaalloisen laiha mieshenkilö kävellen yksin surullisen ja huolestuneen näköisenä" pääsi siinä kauhea itku ja ahdistus. Pidin siitä pojasta niinkin paljon, että latasin sen kuvan koneelle ihan vain muistoksi.
Joten kaipa olen myötätunnoissani nyt outo, naiivi ja kamala ihminen. Aivan sama minulle.
Keskusteluavussa tulimme myös siihen tulokseen, että olen ollut vuosia psykoottisessa tilassa tajuamatta itse sitä lainkaan. Tässä vähän ollaan nyt huolestuneita siitä, että mitä täällä pääni sisällä tapahtuu, kun pikku-ukkoja on kirjaimellisesti tullut nähtyä.
No mutta sitten hyvä mieli lensikin ikkunasta ulos, kun tällä viikolla erehdyin katsomaan telkkarista Reindeerspotting dokkarin. Olen kerran tai pari miettinyt, pitäisikö se ahdistuspläjäys katsoa, mutta parempi, että se tuli nähtyä nyt "vahingossa", eikä silloin talvella, joilloin olin niin pahassa jamassa, että leffa olisi varmaan ollut se viimeinen naula arkkuun. En suosittele kyseistä pätkää muille kuin tunnevammaisille ja masokisteille, jotka haluavat itkeä silmiä päästään ja nähdä päähenkilön unissaan suonet laihasta käsivarresta pullistellen.
Harmi vain, että tosi moni nettikeskusteluista päätellen on juuri sellainen tunnevammainen tai sitten ei vain ymmärtänyt koko tarinan pointtia. Tiesin päähenkilön kuolleen, mutta kun tyhmänä menin googlettamaan kuolinsyytä niin oli pakko ottaa pami kitusiin, jotta siinä ei olisi päätynyt lattialle erittämään räkää. Eniten järkytti se, miten ne kunnon kansalaiset ovat heti riistämässä toiselta ihmisarvoa, koska "se oli yhteiskunnan riippakivi, johon kului verorahoja". Onhan se helppo sanoa, kun on kasvanut itse sen verran pumpulissa, ettei ymmärrä joidenkin muiden saavan huonommat lähtökohdat tälle elämälle. Ja eikö tämän pahoinvointivaltion korkeaa verotusta juuri perustella sillä, että voitaisiin niitä apua tarvitsevia auttaa? Tosin eihän niitä oikeasti edes auteta, joten turha niistä verorahoista on siltikään marista.
Jotenkin todella surullista, että yleisö pääsee läheltä seuraamaan oikeaa elämää oikeasta ihmisestä, jolla menee oikeasti tosi huonosti ja silti siihen suhtaudutaan kuin se olisi jokin harmiton fiktio. Jotain Salkkari-Jenniäkin surraan enemmän. Tästä pojasta sanotaan vain, että "hyvä et tappo ittensä, ei täällä nistejä kaivata, ajatelkaa nyt miltä siitä varastetun autoradion omistajastakin tuntui". Miltähän siitä pojasta tuntui, kun halusi kuiville ja normaalin elämän, muttei vain pystynyt lopettamaan. Miltähän siitä tuntui, kun rahaa ei ollut, mutta aineita oli saatava vaikka sitten varastamalla. Miltähän siitä tuntui, kun tiesi jäävänsä kiinni ja joutuvansa vankilaan, mutta rötöstelyä oli jatkettava, jotta saisi huumeita. Miltähän siitä tuntui, kun haave ulkomaanmatkasta toteutui, mutta ei silti pystynytkään lopettamaan käyttöä.
Olen nyt varmaan tosi lässy ja kauhea pahisten paapoja, mutta pidin siitä pojasta ja ihan siksi, että sillä oli todella suloinen hymy ja oli hellyyttävää, miten innostunut ja sympaattinen se kaikesta huolimatta oli. Sydäntä särki, kun se Välimeren rannalla kahlasi aalloissa hennot laihat jalat vilkkuen sortsien lahkeista ja oli niin iloinen. Sen verran yliempaattinenkin olen, että kun luin viimeisen näköhavainnon siitä olevan "sairaalloisen laiha mieshenkilö kävellen yksin surullisen ja huolestuneen näköisenä" pääsi siinä kauhea itku ja ahdistus. Pidin siitä pojasta niinkin paljon, että latasin sen kuvan koneelle ihan vain muistoksi.
Joten kaipa olen myötätunnoissani nyt outo, naiivi ja kamala ihminen. Aivan sama minulle.
lauantai 30. maaliskuuta 2013
Opamox
Kyllä tätä blogia pitäisi ja haluaisi päivittää, mutta kun ei saa aikaan, koska kaikkeen saa suorastaan pakottaa itsensä.
Pami kitusiin, koska laskin väärin ja tajusin, että pääsykokeissa täytyy saada joka tehtävästä vähintän 10 pistettä eikä 8. Ei sen väliä, mutta paniikki.
Pelotti kamalasti ottaa näitä pillereitä "voi tulla riippuvaiseksi" -saarnan jälkeen ja ajattelin, ettei mun niitä koskaan tarvitse ottaa, kun on ketipinorkin. Äsken oli kuitenkin kolmas kerta tällä viikolla.
Olo tuntuu laskuhumalaiselta. Väsyttää ja typottaa ja ajatus ei kulje. Keho tuntuu raskaalta, mutta vatsa ja rinta jotenkin kevyiltä. Ehkä ne kohta irtoavat ja leijailevat katon rajaan kuin heliumipallot samalla, kun loput minusta räsähtää lattian läpi naapurin mummolle.
Tämä ja viime viikko on masentanut ja ahdistanut ja sitten vähän vielä masentanut lisää huolimatta siitä, että annosta nostettiin. Lääkäri ihmetteli, kun enää en ole iloinen, vaikka kemikaalien määrä on tuplattu. Olen aina ollut huono kaikessa, mitä teen. Nyt olen myös maailman huonoin masennuspotilas.
Lässyti lässyti sanoi psykologi Lässy. Sitten se oli vähän anaalisoinut ja tullut siihen lopputulokseen, että poikaystävä ei pidä minusta, koska ei pyydä minua jäämään luokseen, vaan on valmis päästämään minut opiskelemaan (mikäli nyt sinne joskus pääsisin). Möllöti möllöti sen jälkeen samalla kun leikkasin ja liimasin unelmiani lehdistä. En tiedä itkinkö möllötyksen aiheuttamasta ahdistuksesta vai toteutumattomien unelmieni tähden. Jos joudun tapaamaan sen ukon vielä uudestaan otan pamin ennen vastaanoton alkua. Poikaystäväni vihaa minua
En halua kuolla, mutten halua olla tällainen elävä kuollutkaan. Haluan elää. Haluan, että minullakin on kavereita, joiden kanssa ottaa rumia kännikuvia. Sitä tässä itkin, kun mulla ei ole kavereita, enkä osaa tutustua kehenkään. Musta ei ole yhtään noloa nuoruuden bailauskuvaa, jolle nauraa vanhana. Musta ei ylipäätäänkään ole mitään kuvia. Kukaan ei tule muistamaan, minkä näköinen olin tai edes kuka olen. Tunnen niin usein kuin minua ei olisi olemassakaan. Olen jossain kuplassa, josta katselen maailmaa, mutten saa koskaan olla osa sitä. En halua elää, jos elämä on tällaista. Minulla ei koskaan ollut teini-ikää ja tällä menolla ei koskaan nuoruuttakaan. Minä vain olen. Ja niin on masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelkokin.
Pami kitusiin, koska laskin väärin ja tajusin, että pääsykokeissa täytyy saada joka tehtävästä vähintän 10 pistettä eikä 8. Ei sen väliä, mutta paniikki.
Pelotti kamalasti ottaa näitä pillereitä "voi tulla riippuvaiseksi" -saarnan jälkeen ja ajattelin, ettei mun niitä koskaan tarvitse ottaa, kun on ketipinorkin. Äsken oli kuitenkin kolmas kerta tällä viikolla.
Olo tuntuu laskuhumalaiselta. Väsyttää ja typottaa ja ajatus ei kulje. Keho tuntuu raskaalta, mutta vatsa ja rinta jotenkin kevyiltä. Ehkä ne kohta irtoavat ja leijailevat katon rajaan kuin heliumipallot samalla, kun loput minusta räsähtää lattian läpi naapurin mummolle.
Tämä ja viime viikko on masentanut ja ahdistanut ja sitten vähän vielä masentanut lisää huolimatta siitä, että annosta nostettiin. Lääkäri ihmetteli, kun enää en ole iloinen, vaikka kemikaalien määrä on tuplattu. Olen aina ollut huono kaikessa, mitä teen. Nyt olen myös maailman huonoin masennuspotilas.
Lässyti lässyti sanoi psykologi Lässy. Sitten se oli vähän anaalisoinut ja tullut siihen lopputulokseen, että poikaystävä ei pidä minusta, koska ei pyydä minua jäämään luokseen, vaan on valmis päästämään minut opiskelemaan (mikäli nyt sinne joskus pääsisin). Möllöti möllöti sen jälkeen samalla kun leikkasin ja liimasin unelmiani lehdistä. En tiedä itkinkö möllötyksen aiheuttamasta ahdistuksesta vai toteutumattomien unelmieni tähden. Jos joudun tapaamaan sen ukon vielä uudestaan otan pamin ennen vastaanoton alkua. Poikaystäväni vihaa minua
En halua kuolla, mutten halua olla tällainen elävä kuollutkaan. Haluan elää. Haluan, että minullakin on kavereita, joiden kanssa ottaa rumia kännikuvia. Sitä tässä itkin, kun mulla ei ole kavereita, enkä osaa tutustua kehenkään. Musta ei ole yhtään noloa nuoruuden bailauskuvaa, jolle nauraa vanhana. Musta ei ylipäätäänkään ole mitään kuvia. Kukaan ei tule muistamaan, minkä näköinen olin tai edes kuka olen. Tunnen niin usein kuin minua ei olisi olemassakaan. Olen jossain kuplassa, josta katselen maailmaa, mutten saa koskaan olla osa sitä. En halua elää, jos elämä on tällaista. Minulla ei koskaan ollut teini-ikää ja tällä menolla ei koskaan nuoruuttakaan. Minä vain olen. Ja niin on masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelkokin.
maanantai 18. maaliskuuta 2013
"Vähän sä näät kummii unia"
Pitäisi varmaan aloittaa aivan oma blogi unilleni.
Enää en ole nähnyt varsinaisia painajaisia, mutta sellaisia lievästi ahdistavia unia kylläkin. Yksi yö näin unta, että jouduin matkustamaan muutaman entisen kaverini kanssa junaraiteita pitkin huterilla kärryillä samalla kun valtavat junat ohittivat viereisiltä laiteilta. Pelkäsin kauheasti putoavani ja onnistuinkin sitten mokaamaan niin, että kärry petti. Tipuin raiteille jääden kahden junan väliin puristuksiin. Siinä liiskaannuin kuunnellen sisäelimieni poksahtelua ja luitteni rutinaa. En kuitenkaan tuntenut kipua.
Yksi uni, jota näin pitkään yöstä toiseen oli aika huvittava, mutta silti jotenkin ahdistavampi kuin edellinen. Unessa olin aina matkalla lapsuudenkodistani Mäkkäriin ostamaan juustohampurilaisen ja suklaasundaen. Joskus unessa menin väärään bussiin, joskus tie vain jatkui loputtomiin ja joskus kassalle oli vain kauheat jonot. Kerran tai pari pääsin aloittamaan jopa kotimatkan, mutta tie olikin muuttunut äärettömäksi ja tunsin ahdistusta siitä, "etten pääse koskaan syömään suklaasundaeta". Enkä edes erityisemmin välitä niistä Mäkin jäätelöistä. Tällaisiako unia mäkkiläskit näkevät?
Nyt olen nähnyt toistuvasti unta, jossa olen lahossa vanhassa kartanossa. Kerran löysin sieltä jonkinlaisen "salaisen" huoneen, jossa oli paljon vanhoja tavaroita. Aloin penkoa niitä kunnes löysin kuvan 1800-luvulla eläneestä naisesta, jolla oli tismalleen samanlaiset kasvot kuin minulla. Silti nainen näytti mielestäni kauniilta ja hänellä oli erikoinen nimi, jota en herättyäni enää muistanut. Viime öinä olen ollut taas tuolla kartanossa, mutta siellä on ollut muitakin - vieraita ihmisiä. Jotkut heistä ovat rauhallisia, mutta toiset taas jotenkin epämuodostuneita ja uhkaavia. Minulla on mukanani revolveri, johon tartun pelottavien ihmisten lähestyessä. En kuitenkaan osaa ladata asetta, enkä siten voi ampuakaan. En tiedä, mitä tapahtuu sitten. Ehkä ne epämuodostuneet tappavat minut.
Tähän yöhön valmistauduin kuitenkin katsomalla netistä, miten revolveri ladataan. Jokohan ne hirviöt saisi ammuttua.
Enää en ole nähnyt varsinaisia painajaisia, mutta sellaisia lievästi ahdistavia unia kylläkin. Yksi yö näin unta, että jouduin matkustamaan muutaman entisen kaverini kanssa junaraiteita pitkin huterilla kärryillä samalla kun valtavat junat ohittivat viereisiltä laiteilta. Pelkäsin kauheasti putoavani ja onnistuinkin sitten mokaamaan niin, että kärry petti. Tipuin raiteille jääden kahden junan väliin puristuksiin. Siinä liiskaannuin kuunnellen sisäelimieni poksahtelua ja luitteni rutinaa. En kuitenkaan tuntenut kipua.
Yksi uni, jota näin pitkään yöstä toiseen oli aika huvittava, mutta silti jotenkin ahdistavampi kuin edellinen. Unessa olin aina matkalla lapsuudenkodistani Mäkkäriin ostamaan juustohampurilaisen ja suklaasundaen. Joskus unessa menin väärään bussiin, joskus tie vain jatkui loputtomiin ja joskus kassalle oli vain kauheat jonot. Kerran tai pari pääsin aloittamaan jopa kotimatkan, mutta tie olikin muuttunut äärettömäksi ja tunsin ahdistusta siitä, "etten pääse koskaan syömään suklaasundaeta". Enkä edes erityisemmin välitä niistä Mäkin jäätelöistä. Tällaisiako unia mäkkiläskit näkevät?
Nyt olen nähnyt toistuvasti unta, jossa olen lahossa vanhassa kartanossa. Kerran löysin sieltä jonkinlaisen "salaisen" huoneen, jossa oli paljon vanhoja tavaroita. Aloin penkoa niitä kunnes löysin kuvan 1800-luvulla eläneestä naisesta, jolla oli tismalleen samanlaiset kasvot kuin minulla. Silti nainen näytti mielestäni kauniilta ja hänellä oli erikoinen nimi, jota en herättyäni enää muistanut. Viime öinä olen ollut taas tuolla kartanossa, mutta siellä on ollut muitakin - vieraita ihmisiä. Jotkut heistä ovat rauhallisia, mutta toiset taas jotenkin epämuodostuneita ja uhkaavia. Minulla on mukanani revolveri, johon tartun pelottavien ihmisten lähestyessä. En kuitenkaan osaa ladata asetta, enkä siten voi ampuakaan. En tiedä, mitä tapahtuu sitten. Ehkä ne epämuodostuneet tappavat minut.
Tähän yöhön valmistauduin kuitenkin katsomalla netistä, miten revolveri ladataan. Jokohan ne hirviöt saisi ammuttua.
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Voi psykologit
Omahoitajani ei ole vieläkään palannut sairaslomalta, joten varasin sitten pitkin hampain ajan toiselle työntekijälle, koska "ei se varmaan niin ärsyttävä olekaan". Se olikin sitten sellainen mahdollisimman raivostuttavasti lässyttävä hoitohenkilö, joka käsi poskella esitti niin empaattista, että voi yök. Paino sanalla esitti. Istuin siinä räjähtämäisilläni, kun sen tuijotus porautui takaraivoon joka kerta, kun ilmeisesti vastasin liian lyhyesti kysymykseen. Sitten se toisteli todella älyvapaasti viimeisen sanan kaikesta mitä sanoin kuin papukaijalle olisi puhunut. Luulisi, että siinä valuisi aivot lattialle sosiaalisemmallakin ihmisellä, jos joutuisi kuuntelemaan tunnin tätä:
Minä: En oo enää tällä viikolla saanut nukuttua kauhean hyvin, kun on ahdistanut.
Psykologi: *lässyttävällä äänelle*...ahdistanut. Voiiii.
*pitkä hiljainen tuijotus*
Minä: Meneeköhän masennus koskaan pois. Tai että voikohan siitä koskaan täysin parantua.
Psykologi: *taas lässyttävällä äänellä* ...parantua. Voi voiii.
Psykologi: Mitäs ajattelit tehdä?
Minä: Haen opiskelemaan.
Psykologi: ...opiskelemaan.
*minuutin tuskallinen tuijotus*
Minä: Ehkä siellä olisi ihmisiä, jotka on samanhenkisiä.
Psykologi: ...samanhenkisiä.
Minä: .....
Psykologi: Ahdistaako sua nyt?
(siis totta vitussa, eikö se lukenut potilastietojani?)
Minä: Joo-o.
Psykologi: Voisinko mä tehdä jotain toisin, jotta sua ahdistais vähemmän?
(eihän tuohon tietenkään voinut vastata rehellisesti)
Minä: Noo, en mä tiiä ehkä jotain... *muminaa*
Psykologi: Sähän voit kattoo netistä. Tiiätkö vaikka kooklesta.
Minä: Kyllä mä katon joo.
Psykologi: *lässyttävällä äänellä* Kookle niinku geeoo-
Minä: Joo, mä tiedän googlen.
Vetäis nyt vittu päähänsä. Olen ujo ja masentunut, en tyhmä tai pikkulapsi, jolle pitää mussuttaa ja massuttaa. Eikä tämä ole edes ensimmäinen tuijotuskilpailuni psykologin kanssa. Tässä alkaa pikku hiljaa tuntua, että ne ovat aivan yhtä paljon avun tarpeessa.
Eilen palasi sellainen epämääräinen ahdistus, jota en ole pitkään aikaan tuntenut. Aloitettuani lääkkeet ahdistus on tullut yllättäen ja kestänyt vain hetkiä, mutta nyt se on taas koko ajan läsnä ikäänkuin taustalla. Olen yllättynyt, miten iloinen ja positiivinen olin ilman sitä, enkä tiedä, mikä on mahtanut edesauttaa sen palaamista. Olenko pian taas lähtöruudussa?
Minä: En oo enää tällä viikolla saanut nukuttua kauhean hyvin, kun on ahdistanut.
Psykologi: *lässyttävällä äänelle*...ahdistanut. Voiiii.
*pitkä hiljainen tuijotus*
Minä: Meneeköhän masennus koskaan pois. Tai että voikohan siitä koskaan täysin parantua.
Psykologi: *taas lässyttävällä äänellä* ...parantua. Voi voiii.
Psykologi: Mitäs ajattelit tehdä?
Minä: Haen opiskelemaan.
Psykologi: ...opiskelemaan.
*minuutin tuskallinen tuijotus*
Minä: Ehkä siellä olisi ihmisiä, jotka on samanhenkisiä.
Psykologi: ...samanhenkisiä.
Minä: .....
Psykologi: Ahdistaako sua nyt?
(siis totta vitussa, eikö se lukenut potilastietojani?)
Minä: Joo-o.
Psykologi: Voisinko mä tehdä jotain toisin, jotta sua ahdistais vähemmän?
(eihän tuohon tietenkään voinut vastata rehellisesti)
Minä: Noo, en mä tiiä ehkä jotain... *muminaa*
Psykologi: Sähän voit kattoo netistä. Tiiätkö vaikka kooklesta.
Minä: Kyllä mä katon joo.
Psykologi: *lässyttävällä äänellä* Kookle niinku geeoo-
Minä: Joo, mä tiedän googlen.
Vetäis nyt vittu päähänsä. Olen ujo ja masentunut, en tyhmä tai pikkulapsi, jolle pitää mussuttaa ja massuttaa. Eikä tämä ole edes ensimmäinen tuijotuskilpailuni psykologin kanssa. Tässä alkaa pikku hiljaa tuntua, että ne ovat aivan yhtä paljon avun tarpeessa.
Eilen palasi sellainen epämääräinen ahdistus, jota en ole pitkään aikaan tuntenut. Aloitettuani lääkkeet ahdistus on tullut yllättäen ja kestänyt vain hetkiä, mutta nyt se on taas koko ajan läsnä ikäänkuin taustalla. Olen yllättynyt, miten iloinen ja positiivinen olin ilman sitä, enkä tiedä, mikä on mahtanut edesauttaa sen palaamista. Olenko pian taas lähtöruudussa?
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
Hammasharja
Lauantai-ilta yksin kotona. Onneksi on kissat, Tulen ja jään laulu -kirjasarja ja Trainspotting netflixissä. Mies meni ärsyttäville kavereilleen, mutta sen piti viipyä vain hetki. En mennyt mukaan, koska minulle ei koskaan sosialisoida siellä, enkä kyllä sitä vain haluaisikaan. Paitsi ihan vähän. Äidinkin piti soittaa, mutta taisi unohtua, kun menivät teatteriin. Jopa rutikuivilla vanhemmillani on jotain menoa lauantaina.
Vituttaa, kun se all by myself soi nykyään jossain hammasharjamainoksessa, sillä se siirappinen biisi saa minut häpeäkseni aina itkemään. Muilla on kivaa muualla ja minä itken kotona yksinäiselle hammasharjalle telkkarissa. Minä olen se yksinäinen hammasharja.
Onpas nyt kornia. Onneksi pää on jo sen verran pehmennyt ketipinorilla ja siiderillä, että voin mennä nukkumaan.
Vituttaa, kun se all by myself soi nykyään jossain hammasharjamainoksessa, sillä se siirappinen biisi saa minut häpeäkseni aina itkemään. Muilla on kivaa muualla ja minä itken kotona yksinäiselle hammasharjalle telkkarissa. Minä olen se yksinäinen hammasharja.
Onpas nyt kornia. Onneksi pää on jo sen verran pehmennyt ketipinorilla ja siiderillä, että voin mennä nukkumaan.
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
Haluaisin jo elää
Ja kyllä, tätä blogia vielä päivitetään. Avun piiriin pääsyn jälkeen tunsin tarvetta ottaa etäisyyttä blogista, koska olen yksinkertaisesti vain niin huono kirjoittamaan mitään positiviista. Lisäksi olen niin taikauskoinen, että jos sanon ääneen tai kirjoitan minulla menevän paremmin, uskon, että sitten alkaakin mennä huonommin.
Kävin myös joka viikko psykiatrisella hoitajalla juttelemassa, mikä on vähentänyt tarvetta kirjoittaa ajatuksiani tänne. Harmi vain, että kiva hoitaja on melkein koko ajan sairaslomalla; nytkin ajat ovat olleet peruttuina melkein kuukauden, enkä haluaisi ketään muuta työntekijää. Viime viikolla soitti joku ärsyttävän oloinen mies, koska olin pyytänyt, että pääsisin juttelemaan edes jollekin. En vain tosin halunnut jutella sille miehelle ja nyt en ole kuullut mitään asiasta enää viikkoon. Luultavasti ne vihaavat minua, puhuvat kaiket päivät kahvihuoneessa, miten kiittämätön olen ja etteivät enää aio auttaa minua. Niin se menee terveisin masi.
Lääkeannosta on nostettu tähän mennessä jo kaksi kertaa. Ensi viikolla pitäisi nostaa vielä kolmannen. Tuttu tyhjyys on kuitenkin hiljaa palailemassa ja minua pelottaa. En edes osaa sanoa auttoivatko lääkkeet vai olinko vain helpottunut siitä, että minua kuunneltiin. Ainakin pöhnäisyys on hellittänyt ja lääkityksen aloittaessani näin todella yksityiskohtaisia ja jännittäviä unia, mutta nyt näen lähes joka yö painajaisia. Tapahtumat ja henkilöt vaihtelevat, mutta sijainti on aina maailmanlopun jälkeinen maailma, jossa yritän paeta tai taistella vastaan kammottavia hirviöitä, joiden ulkonäköä en enää herättyäni muista. Yhtenä yönä itkin unessani niin vuolaasti, että heräsin siihen, että minä aivan oikeasti olin itkenyt tyynyni märäksi. Toisena yönä olin unessa lapsuudenkotini sängyssä, mutta pelkäsin hirviöiden ilmestyvän vastapäiseen ikkunaan ja löytävän minut. En ole koskaan ollut niin peloissani kuin siinä unessa. Pelko oli niin käsinkosketeltava, että minua alkaa pelottaa uudellaan, kun vain muistelenkin sitä tunnetta.
Hoitaja onnistui jäämään sairaslomalle juuri, kun olin uskaltautunut puhumaan edes osan ongelmistani ja siinä vaiheessa, kun olisin eniten tarvinnut keskusteluapua. Olen nyt sinnitellyt useamman viikon, joten kaipa jaksan vielä seuraavankin. Se taitaakin olla iskulauseeni: Pitää katsoa huonoja asioita yhä uudestaan ja kestää. Olen tässä kyllä ajatellut vaihtaa iskulauseekseni: Jos katson taakseni, olen mennyttä. Haluaisin oikeasti todella paljon tatuoida sen vasempaan käsivarteeni, josta sitä voisi helposti aina katsoa, kun alkaa ahdistaa. Ajattelin nyt alkajaisiksi taiteilla tussilla. Ja minä jos kuka olen immuuni kaiken maailman korneille tsemppaus-sanonnoille.
Psst. Sertra on myös vienyt kaiken innon petipuuhiin (jota nyt kauheasti ei masentuneenakaan ollut), mutta nolottaa liikaa, että uskaltaisin siitä sanoa lääkärille.
Kävin myös joka viikko psykiatrisella hoitajalla juttelemassa, mikä on vähentänyt tarvetta kirjoittaa ajatuksiani tänne. Harmi vain, että kiva hoitaja on melkein koko ajan sairaslomalla; nytkin ajat ovat olleet peruttuina melkein kuukauden, enkä haluaisi ketään muuta työntekijää. Viime viikolla soitti joku ärsyttävän oloinen mies, koska olin pyytänyt, että pääsisin juttelemaan edes jollekin. En vain tosin halunnut jutella sille miehelle ja nyt en ole kuullut mitään asiasta enää viikkoon. Luultavasti ne vihaavat minua, puhuvat kaiket päivät kahvihuoneessa, miten kiittämätön olen ja etteivät enää aio auttaa minua. Niin se menee terveisin masi.
Lääkeannosta on nostettu tähän mennessä jo kaksi kertaa. Ensi viikolla pitäisi nostaa vielä kolmannen. Tuttu tyhjyys on kuitenkin hiljaa palailemassa ja minua pelottaa. En edes osaa sanoa auttoivatko lääkkeet vai olinko vain helpottunut siitä, että minua kuunneltiin. Ainakin pöhnäisyys on hellittänyt ja lääkityksen aloittaessani näin todella yksityiskohtaisia ja jännittäviä unia, mutta nyt näen lähes joka yö painajaisia. Tapahtumat ja henkilöt vaihtelevat, mutta sijainti on aina maailmanlopun jälkeinen maailma, jossa yritän paeta tai taistella vastaan kammottavia hirviöitä, joiden ulkonäköä en enää herättyäni muista. Yhtenä yönä itkin unessani niin vuolaasti, että heräsin siihen, että minä aivan oikeasti olin itkenyt tyynyni märäksi. Toisena yönä olin unessa lapsuudenkotini sängyssä, mutta pelkäsin hirviöiden ilmestyvän vastapäiseen ikkunaan ja löytävän minut. En ole koskaan ollut niin peloissani kuin siinä unessa. Pelko oli niin käsinkosketeltava, että minua alkaa pelottaa uudellaan, kun vain muistelenkin sitä tunnetta.
Hoitaja onnistui jäämään sairaslomalle juuri, kun olin uskaltautunut puhumaan edes osan ongelmistani ja siinä vaiheessa, kun olisin eniten tarvinnut keskusteluapua. Olen nyt sinnitellyt useamman viikon, joten kaipa jaksan vielä seuraavankin. Se taitaakin olla iskulauseeni: Pitää katsoa huonoja asioita yhä uudestaan ja kestää. Olen tässä kyllä ajatellut vaihtaa iskulauseekseni: Jos katson taakseni, olen mennyttä. Haluaisin oikeasti todella paljon tatuoida sen vasempaan käsivarteeni, josta sitä voisi helposti aina katsoa, kun alkaa ahdistaa. Ajattelin nyt alkajaisiksi taiteilla tussilla. Ja minä jos kuka olen immuuni kaiken maailman korneille tsemppaus-sanonnoille.
Psst. Sertra on myös vienyt kaiken innon petipuuhiin (jota nyt kauheasti ei masentuneenakaan ollut), mutta nolottaa liikaa, että uskaltaisin siitä sanoa lääkärille.
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
Tilannekatsaus
Tällä viikolla sain lähetteen psykiatriselle. Kävin työterveyslääkärillä, joka olisi halunnut antaa minulle viikon saikkua, mutta kieltäydyin, sillä olen muutenkin päättänyt irtisanoutua. Jännitin ja pelkäsin kamalasti lääkärille olotilastani kertomista. Istuessani odotushuoneessa olin aivan jossain muualla ja tuntui kuin irtoaisin kehostani. Säikähdinkin aivan helvetisti, kun yhtäkkiä ovi tempaistiin auki. Ainakin onnistuin välittämään itsestäni pöpin kuvan.
Olin koko ajan pelännyt, etten kuitenkaan saisi pakotettua itseäni kertomaan tarpeeksi, mutta yllättäen sanat tulvivatkin ulos, kun kerran sain aloitettua. Lääkärinä oli sellainen vanhempi täti-ihminen, joka tuntui olevan järkyttynyt siitä, millaisia ajatuksia tässä haudotaan ja millaiset kotiolot sitä taustalla onkaan. Itse sen sijaan yllätyin hänen reaktiostaan. Kaipa jotenkin automaattisesti tulee ajateltua, että muilla on oikeastaan asiat vielä huonommin ja minä vain olen niin heikko ja huomionkipeä, että valitan tyhjästä. Lääkäri ei olisi halunnut päästää minua autolla kotiin, mutta ei sinne sakkopaikalle sitä peltiromua voinut jättääkään. Kuljin ulos kuin sumussa itkusta tihruisin silmin ja huomasin pihalla täriseväni kauttaaltani. Tärinä jatkui koko matkan ajaessani kotiin. Luultavasti en olisi huomannut lainkaan, jos joku olisi tullut autoni eteen.
Sain ajan psykiatriselle jo parin tunnin kuluttua. Kun menin paikan päälle, minulle tuli taas sellainen kovin tuttu ja varma tunne siitä, että olen siellä turhaan, sillä en ansaitse tai edes saa minkäänlaista apua. Lääkäri oli myöhässä ja teki mieli juosta ovesta ulos. Omista tuntemuksista kertominen tuntui myös jotenkin väärältä ihan kuin olisi päästänyt jonkun liian lähelle, vaikka se sitten olikin lääkäri, joka kuulee vielä pahempaa kymmeniä kertoja päivässä. Jossain vaiheessa en taaskaan pystynyt enää pitämään itkua sisälläni. Hävetti kamalasti itkemiseni, kunnes huomasin nenäliinapakkauksen lääkärin pöydällä ja sain jotenkin järkeiltyä itselleni, että varmasti moni muukin itkee vastaanotolla.
Psykiatri paljastui todella ymmärtäväiseksi ja asialliseksi. Hän kyseli viimeinkin minulta asioista, joiden niin monesti olisin toivonut lääkärien kysyvän ollessani viimeksi avun piirissä. Sain myös itse kerrottua asioista, joista en alaikäisenä auttajille voinut kertoa. Kertoessani kotioloistani tunsin koko ajan pelkoa siitä, että nyt isä taas raahataan paikalle kieltämään kaiken, mitä olen sanonut ja syyttämään minua. Nyt olen kuitenkin aikuinen, eikä kenelläkään ole oikeuttaa kertoa isälleni ilman suostumustani,
Lääkäri otti tilanteeni vakavasti ja sanoi, että voisin jäädä osastolle, mikäli haluaisin. Olisin halunnut, mutten kuitenkaan voinut, sillä se olisi edellyttänyt liikaa menojen perumista ja selittelyä. Seliseli miehelle, seliseli äidille ja seliseli töihin. Lopulta lääkäri kirjoitti minulle vasten tahtoani kaksi viikkoa saikkua. Ensimmäisen kerran joku tiesi paremmin kuin minä, mikä on minulle parhaaksi?
Vanhat diagnoosit olivat lääkärin mukaan edelleen voimassa. Minulla on piirteitä myös eristäytyvästä ja vaativasta persoonallisuudesta, vaikka arvelenkin ensimmäisen pääasiassa johtuvan ujoudesta. Vaikka olen monesti pohtinut, mahtaakohan masennus olla syy sosiaalisten tilanteiden pelkoon tai toisinpäin, oli psykiatri varma siitä, että minulla on kaksi erillistä sairautta. Kukapa haluaisi olla sairas, mutta minä ainakin tunsin suurta helpotusta siitä, että lääkäri viimein sanoi minulle suoraan, että minulla on sairauksia. Se tarkoittaa paitsi sitä, että voin parantua myös sitä, ettei minun enää tarvitse puolustella "vaikeaa luonnettani", joka ei edes ole osa luonnettani. Psykiatri puhui myös hyvin suoraan sen suhteen, että masennus on päässyt muhimaan jo siihen pisteeseen, että lääkehoito on ainoa vaihtoehto. Olin kuitenkin iloinen siitä, että hänen mukaansa sosiaalisten tilanteiden pelko saataisiin parannettua terapialle.
Lähdinkin sitten yhteensä viisi pillerireseptiä laukussani. Pääasiassa tässä syödään Sertralinia, jotta pelkäämäni sivuvaikutukset eivät iske niin puskan takaa aloitettuani Zoloftin. Olen syönyt Sertlania neljä päivää ja haittavaikutukset ovat kyllä aika vittumaiset jo tässä lievemmässäkin lääkkeessä. Kaikki ruoka maistuu pahalta, heräilen aamuyöstä, väsyttää ja olen jatkuvasti uninen, hirveä hedari 24/7 ja tuntuu kuin leijuisin about metrin maan yläpuolella, sillä en tunne kehoani kunnolla. Taisi tullakin tämä sairasloma tarpeeseen, koska ei tässä höyryssä mitään töitä tehdä. Tänään onneksi hedari on hellittänyt sen verran, että tämän merkinnän ylipäätään pystyn kirjoittamaan, vaikka silmät ristissä olenkin. Saa nähdä, miten Zoloftin kanssa käy, sillä noin 40% käyttäjistä tuntee näiden "lievien" sivuvaikutusten lisäksi vielä ahdistuksenkin lisääntyvän. Pää kyllä halkeaa, jos tämän jyskytyksen lisäksi vielä ahdistaakin kymmenen kertaa enemmän.
Sivuvaikutuksista huolimatta vointini on ollut psykiatrikäynnin jälkeen helpompi, vaikka en sitä pillerien piikkiin laskekaan, vaan sen, että minusta tuntuu, että viimein saan apua. Lääkkeiden suhteen vaikutus näyttää olevan se, että ne väsyttävät sellaiseen koomaan, ettei enää jaksa masentua tai ahdistua mistään. Viime yönä heräsin aamusta siihen, että ahdistus oli taas tekemässä tulojaan, joten nappasin ensimmäisen kerran Ketipinoria kaapista. Johan sitten tulikin uni kuin kymmenen kilon lekalla olisi täräytetty takaraivoon. Tänään en ole muuta kuin nukkunut, nuokkunut ja heräillyt. Jos jokin ahdistava ajatus tulee päähän, alkaa yksinkertaisesti väsyttää niin perkeleesti, ettei jaksa enää ajatella.
Saa nähdä, miten tämä tästä etenee. Minulla on aika ensi viikolla ja sain kuulla, että se pitämäni psykiatri ei jatkakaan lääkärinäni, vaan minua alkaa hoitamaan joku muu. Onko ylipäätään mahdollista, että kohtaisi toisen kerran hyvän lääkärin? Kaiken lisäksi sairasloma vaikeuttaa hieman töistä irtisanoutumista. Yritän tässä pakottaa itseni soittamaan huomenna ja irtisanoutumaan, vaikka kusipääesimiehen vittuilut ovatkin tuoreena muistissa. Onneksi äiti ja mies neuvoivat, että sillä ei ole mitään oikeutta tietää sairaslomani syytä, vaan lääkärintodistus riittää. Olisihan se nimittäin pitänyt arvata, että kyseinen henkilö yrittää poissaoloni yksityiskohtia kaivella. Pelottaa myös, että saan uudelta lääkäriltäni haukut, mikäli irtisanoudun, vaikka kiva lääkäri olikin sitä mieltä, että se työpaikka vain pahentaa masennustani.
Nyt taidan taapertaa kauppaan ostamaan suklaata, kun kerran heräsin. Pitää yrittää samalla sysiä pois mielestä sitä, miten negatiivisesti tämä kokopäiväinen nukkuminen ja väsymys vaikuttavat pääsykokeisiin lukemiseen.
Olin koko ajan pelännyt, etten kuitenkaan saisi pakotettua itseäni kertomaan tarpeeksi, mutta yllättäen sanat tulvivatkin ulos, kun kerran sain aloitettua. Lääkärinä oli sellainen vanhempi täti-ihminen, joka tuntui olevan järkyttynyt siitä, millaisia ajatuksia tässä haudotaan ja millaiset kotiolot sitä taustalla onkaan. Itse sen sijaan yllätyin hänen reaktiostaan. Kaipa jotenkin automaattisesti tulee ajateltua, että muilla on oikeastaan asiat vielä huonommin ja minä vain olen niin heikko ja huomionkipeä, että valitan tyhjästä. Lääkäri ei olisi halunnut päästää minua autolla kotiin, mutta ei sinne sakkopaikalle sitä peltiromua voinut jättääkään. Kuljin ulos kuin sumussa itkusta tihruisin silmin ja huomasin pihalla täriseväni kauttaaltani. Tärinä jatkui koko matkan ajaessani kotiin. Luultavasti en olisi huomannut lainkaan, jos joku olisi tullut autoni eteen.
Sain ajan psykiatriselle jo parin tunnin kuluttua. Kun menin paikan päälle, minulle tuli taas sellainen kovin tuttu ja varma tunne siitä, että olen siellä turhaan, sillä en ansaitse tai edes saa minkäänlaista apua. Lääkäri oli myöhässä ja teki mieli juosta ovesta ulos. Omista tuntemuksista kertominen tuntui myös jotenkin väärältä ihan kuin olisi päästänyt jonkun liian lähelle, vaikka se sitten olikin lääkäri, joka kuulee vielä pahempaa kymmeniä kertoja päivässä. Jossain vaiheessa en taaskaan pystynyt enää pitämään itkua sisälläni. Hävetti kamalasti itkemiseni, kunnes huomasin nenäliinapakkauksen lääkärin pöydällä ja sain jotenkin järkeiltyä itselleni, että varmasti moni muukin itkee vastaanotolla.
Psykiatri paljastui todella ymmärtäväiseksi ja asialliseksi. Hän kyseli viimeinkin minulta asioista, joiden niin monesti olisin toivonut lääkärien kysyvän ollessani viimeksi avun piirissä. Sain myös itse kerrottua asioista, joista en alaikäisenä auttajille voinut kertoa. Kertoessani kotioloistani tunsin koko ajan pelkoa siitä, että nyt isä taas raahataan paikalle kieltämään kaiken, mitä olen sanonut ja syyttämään minua. Nyt olen kuitenkin aikuinen, eikä kenelläkään ole oikeuttaa kertoa isälleni ilman suostumustani,
Lääkäri otti tilanteeni vakavasti ja sanoi, että voisin jäädä osastolle, mikäli haluaisin. Olisin halunnut, mutten kuitenkaan voinut, sillä se olisi edellyttänyt liikaa menojen perumista ja selittelyä. Seliseli miehelle, seliseli äidille ja seliseli töihin. Lopulta lääkäri kirjoitti minulle vasten tahtoani kaksi viikkoa saikkua. Ensimmäisen kerran joku tiesi paremmin kuin minä, mikä on minulle parhaaksi?
Vanhat diagnoosit olivat lääkärin mukaan edelleen voimassa. Minulla on piirteitä myös eristäytyvästä ja vaativasta persoonallisuudesta, vaikka arvelenkin ensimmäisen pääasiassa johtuvan ujoudesta. Vaikka olen monesti pohtinut, mahtaakohan masennus olla syy sosiaalisten tilanteiden pelkoon tai toisinpäin, oli psykiatri varma siitä, että minulla on kaksi erillistä sairautta. Kukapa haluaisi olla sairas, mutta minä ainakin tunsin suurta helpotusta siitä, että lääkäri viimein sanoi minulle suoraan, että minulla on sairauksia. Se tarkoittaa paitsi sitä, että voin parantua myös sitä, ettei minun enää tarvitse puolustella "vaikeaa luonnettani", joka ei edes ole osa luonnettani. Psykiatri puhui myös hyvin suoraan sen suhteen, että masennus on päässyt muhimaan jo siihen pisteeseen, että lääkehoito on ainoa vaihtoehto. Olin kuitenkin iloinen siitä, että hänen mukaansa sosiaalisten tilanteiden pelko saataisiin parannettua terapialle.
Lähdinkin sitten yhteensä viisi pillerireseptiä laukussani. Pääasiassa tässä syödään Sertralinia, jotta pelkäämäni sivuvaikutukset eivät iske niin puskan takaa aloitettuani Zoloftin. Olen syönyt Sertlania neljä päivää ja haittavaikutukset ovat kyllä aika vittumaiset jo tässä lievemmässäkin lääkkeessä. Kaikki ruoka maistuu pahalta, heräilen aamuyöstä, väsyttää ja olen jatkuvasti uninen, hirveä hedari 24/7 ja tuntuu kuin leijuisin about metrin maan yläpuolella, sillä en tunne kehoani kunnolla. Taisi tullakin tämä sairasloma tarpeeseen, koska ei tässä höyryssä mitään töitä tehdä. Tänään onneksi hedari on hellittänyt sen verran, että tämän merkinnän ylipäätään pystyn kirjoittamaan, vaikka silmät ristissä olenkin. Saa nähdä, miten Zoloftin kanssa käy, sillä noin 40% käyttäjistä tuntee näiden "lievien" sivuvaikutusten lisäksi vielä ahdistuksenkin lisääntyvän. Pää kyllä halkeaa, jos tämän jyskytyksen lisäksi vielä ahdistaakin kymmenen kertaa enemmän.
Sivuvaikutuksista huolimatta vointini on ollut psykiatrikäynnin jälkeen helpompi, vaikka en sitä pillerien piikkiin laskekaan, vaan sen, että minusta tuntuu, että viimein saan apua. Lääkkeiden suhteen vaikutus näyttää olevan se, että ne väsyttävät sellaiseen koomaan, ettei enää jaksa masentua tai ahdistua mistään. Viime yönä heräsin aamusta siihen, että ahdistus oli taas tekemässä tulojaan, joten nappasin ensimmäisen kerran Ketipinoria kaapista. Johan sitten tulikin uni kuin kymmenen kilon lekalla olisi täräytetty takaraivoon. Tänään en ole muuta kuin nukkunut, nuokkunut ja heräillyt. Jos jokin ahdistava ajatus tulee päähän, alkaa yksinkertaisesti väsyttää niin perkeleesti, ettei jaksa enää ajatella.
Saa nähdä, miten tämä tästä etenee. Minulla on aika ensi viikolla ja sain kuulla, että se pitämäni psykiatri ei jatkakaan lääkärinäni, vaan minua alkaa hoitamaan joku muu. Onko ylipäätään mahdollista, että kohtaisi toisen kerran hyvän lääkärin? Kaiken lisäksi sairasloma vaikeuttaa hieman töistä irtisanoutumista. Yritän tässä pakottaa itseni soittamaan huomenna ja irtisanoutumaan, vaikka kusipääesimiehen vittuilut ovatkin tuoreena muistissa. Onneksi äiti ja mies neuvoivat, että sillä ei ole mitään oikeutta tietää sairaslomani syytä, vaan lääkärintodistus riittää. Olisihan se nimittäin pitänyt arvata, että kyseinen henkilö yrittää poissaoloni yksityiskohtia kaivella. Pelottaa myös, että saan uudelta lääkäriltäni haukut, mikäli irtisanoudun, vaikka kiva lääkäri olikin sitä mieltä, että se työpaikka vain pahentaa masennustani.
Nyt taidan taapertaa kauppaan ostamaan suklaata, kun kerran heräsin. Pitää yrittää samalla sysiä pois mielestä sitä, miten negatiivisesti tämä kokopäiväinen nukkuminen ja väsymys vaikuttavat pääsykokeisiin lukemiseen.
lauantai 5. tammikuuta 2013
Kaikkia ei ole tarkoitettu elämään
Etsin netistä hakusanalla "itsemurha" ja jotenkin päädyin lukemaan jonkun kauhutarinaa siitä, miten avun hakeminen masennuksen takia johti sairaalakierteeseen ja ylilääkitsemiseen, mistä seurasi loppuelämä työkyvyttömänä neljän huntin sairaseläkkeellä kituuttaen. Koko ajan olen toivonut, että minua viimein autettaisiin. Minulla on kokemusta vain siitä, ettei minua ole pidetty tarpeeksi sairaana, enkä ole saanut apua siinä määrin kuin olisin tarvinnut. Se, ettei minua mahdollisesti taaskaan auteta on ahdistanut koko ajan, mutta nyt päinvastoin ahdistaakin se, että mitä jos avun saaminen vain pahentaa asioita. Vituttaa, että mitä ikinä sitten tekeekään, niin aina se voi johtaa siihen, että elämä menee piloille kuitenkin. Vituttaa myös se, että mitä ikinä sitä päättääkään niin eikös netistä löydy jotain, mikä saa epäröimään uudestaan. Miksi kaikesta pahasta täytyy aina päästä kertomaan?
Tästä tulikin mieleen, että äiti otti yhteyttä ja menin tyhmänä juoruamaan, että olen niin uupunut, etten enää jaksa elää. Miksei sitä koskaan opi? Sain pitkän sähköpostin, joka tuntui potkulta vatsaan. Äiti aloitti läheisriippuvaisella ruikutuksellaan siitä, miten minun täytyy muuttaa takaisin kotiin, koska minulla ei ole mitään mahdollisuuksia. Taistelen koko ajan kuolemanhalua vastaan ja kaikki mitä saan kuulla on, että ei ole mitään mahdollisuuksia ja luettelon kaikesta siitä, mikä on pielessä. Loppusilauksena viestissä ole vanha kunnon "älä hae yliopistoon, hae nyt vaan jonnekin, minne pääset". En edes tiedä, mistä aloittaisin. Kaikki tämä on kuitenkin sanottu äidille monia kertoja aiemmin, mutta sanonpa itselleni vielä kerran, sillä taidan jo uskoa itsekin, ettei minulla ole mahdollisuuksia.
Äiti ei ole koskaan tukenut, suojellut tai puolustanut minua. Ei silloin, kun isä pahoinpiteli, ei silloin, kun minua kiusattiin, eikä nyt, kun yritän olla kuolematta. Hän on aina käyttänyt kaiken aikansa saadakseen minut pysymään luonaan, koska minä olen ollut hänelle pikemminkin ainoa ystävä kuin huolehdittava lapsi. Äiti ei ymmärrä tai välitä, kun yritän puhua hänelle. Hänen ainoa tavoitteensa on saada minut takaisin kontrolloitavakseen, jottei tuntisi enää oloaan yksinäiseksi. Äiti ei ajattele minua, pahaa oloani tai tulevaisuuttani. Hän ajattelee vain itseään.
Olen selittänyt hänelle monesti, ettei kyse ole siitä, että tämä kaupunki on paska, minulla ei ole opiskelupaikkaa, enkä syö paljon vihanneksia, vaan kyse on siitä, että vihaan itseäni, en usko pystyväni mihinkään ja pelkään kuollakseni elämää. Kyse on siitä, että olen sairas, eikä siihen auta se, ettei elämäni uskota (tai edes haluta) tulevan kuntoon. Olen monesti sanonut, että toivoisin äidin rohkaisevan ja kannustavan minua yrittämään, mutta siltikään hän ei niin tee. Suu käy, mutta sieltä ei tule mitään ulos. Yhdestäkään äidin päästämästä äännähdyksestä ei ole koskaan ollut apua. Olen alkanut ymmärtää, että suurin itsetuntoni nakertaja ei olekaan isä, vaan äiti. Lapsena tuntui kamalalta ensin luottaa äitiin ja olla hänen kanssaan läheinen, ja sitten lopulta huomatakin, ettei hän auttanut millään tavalla hädän tullen.
Ehkä kaikista pahinta on kuitenkin ongelmieni kieltäminen. "Et sinä ole masentunut, et vain nuku tarpeeksi (en nuku tarpeeksi, koska ahdistus ei anna). Meidän perheessä ei ole mitään vikaa, sinä vain olet vaikea. Isä ei ole kohdellut mitenkään sinua väärin, vaan minua. Sinä paranet parhaiten, kun tilasi kiistetään ja vähätellään. Kaikki järjestyisi, jos vain ajattelisit positiivisesti, söisit vitamiineja ja teeskentelisit, ettei mitään pahaa ole koskaan tapahtunut. " Lähdin kotoonta pitkälti siksi, etten enää kestänyt. 20 vuotta isäni taloudessa oli tarpeeksi ja toisessa päädyssä olohuonetta äiti yritti jatkuvasti tukahduttaa minut ja sitoa yhä tiukemmin itseensä. Silti hän jaksaa väittää muuta. Sieltä talosta minä päädyin nuorisopsykiatrisella ensimmäisen kerran, mutta nyt pahaa oloani ei ole muka koskaan ollutkaan ennen kuin jätin äidin.
Haluaisin vastata äidille ja sanoa kaiken tämän, mutta se olisi (taas) kuin seinille puhuisi. Äiti vain suuttuisi siitä, kuinka paska olen kuten aina. Tätä se on aina ollut. Huudan sille ainoalle, joka minulla on, eikä se suostu ymmärtämään. Tällä hetkellä haluaisin tappaa itseni ihan vain, jotta saisin laatia kirjeen, jolla sälyttää koko sotkun äidin niskoille. Eipä se varmaan silloinkaan tajuaisi, vaan kääntäisi koko jutun niin, että yritti auttaa minua, mutta minä en suostunut uskomaan, että viikottainen liikuntapläjäys vesijumpan muodossa korjaisi kaiken. Taidan vihata tuota negatiivisuutta tihkuvaa niljaketta, joka on minut tänne helvettiin saattanut.
Olen kahden tulen välissä: Täällä on paha olla, mutta lapsuudenkodissa ei ole sen parempi.
Tästä tulikin mieleen, että äiti otti yhteyttä ja menin tyhmänä juoruamaan, että olen niin uupunut, etten enää jaksa elää. Miksei sitä koskaan opi? Sain pitkän sähköpostin, joka tuntui potkulta vatsaan. Äiti aloitti läheisriippuvaisella ruikutuksellaan siitä, miten minun täytyy muuttaa takaisin kotiin, koska minulla ei ole mitään mahdollisuuksia. Taistelen koko ajan kuolemanhalua vastaan ja kaikki mitä saan kuulla on, että ei ole mitään mahdollisuuksia ja luettelon kaikesta siitä, mikä on pielessä. Loppusilauksena viestissä ole vanha kunnon "älä hae yliopistoon, hae nyt vaan jonnekin, minne pääset". En edes tiedä, mistä aloittaisin. Kaikki tämä on kuitenkin sanottu äidille monia kertoja aiemmin, mutta sanonpa itselleni vielä kerran, sillä taidan jo uskoa itsekin, ettei minulla ole mahdollisuuksia.
Äiti ei ole koskaan tukenut, suojellut tai puolustanut minua. Ei silloin, kun isä pahoinpiteli, ei silloin, kun minua kiusattiin, eikä nyt, kun yritän olla kuolematta. Hän on aina käyttänyt kaiken aikansa saadakseen minut pysymään luonaan, koska minä olen ollut hänelle pikemminkin ainoa ystävä kuin huolehdittava lapsi. Äiti ei ymmärrä tai välitä, kun yritän puhua hänelle. Hänen ainoa tavoitteensa on saada minut takaisin kontrolloitavakseen, jottei tuntisi enää oloaan yksinäiseksi. Äiti ei ajattele minua, pahaa oloani tai tulevaisuuttani. Hän ajattelee vain itseään.
Olen selittänyt hänelle monesti, ettei kyse ole siitä, että tämä kaupunki on paska, minulla ei ole opiskelupaikkaa, enkä syö paljon vihanneksia, vaan kyse on siitä, että vihaan itseäni, en usko pystyväni mihinkään ja pelkään kuollakseni elämää. Kyse on siitä, että olen sairas, eikä siihen auta se, ettei elämäni uskota (tai edes haluta) tulevan kuntoon. Olen monesti sanonut, että toivoisin äidin rohkaisevan ja kannustavan minua yrittämään, mutta siltikään hän ei niin tee. Suu käy, mutta sieltä ei tule mitään ulos. Yhdestäkään äidin päästämästä äännähdyksestä ei ole koskaan ollut apua. Olen alkanut ymmärtää, että suurin itsetuntoni nakertaja ei olekaan isä, vaan äiti. Lapsena tuntui kamalalta ensin luottaa äitiin ja olla hänen kanssaan läheinen, ja sitten lopulta huomatakin, ettei hän auttanut millään tavalla hädän tullen.
Ehkä kaikista pahinta on kuitenkin ongelmieni kieltäminen. "Et sinä ole masentunut, et vain nuku tarpeeksi (en nuku tarpeeksi, koska ahdistus ei anna). Meidän perheessä ei ole mitään vikaa, sinä vain olet vaikea. Isä ei ole kohdellut mitenkään sinua väärin, vaan minua. Sinä paranet parhaiten, kun tilasi kiistetään ja vähätellään. Kaikki järjestyisi, jos vain ajattelisit positiivisesti, söisit vitamiineja ja teeskentelisit, ettei mitään pahaa ole koskaan tapahtunut. " Lähdin kotoonta pitkälti siksi, etten enää kestänyt. 20 vuotta isäni taloudessa oli tarpeeksi ja toisessa päädyssä olohuonetta äiti yritti jatkuvasti tukahduttaa minut ja sitoa yhä tiukemmin itseensä. Silti hän jaksaa väittää muuta. Sieltä talosta minä päädyin nuorisopsykiatrisella ensimmäisen kerran, mutta nyt pahaa oloani ei ole muka koskaan ollutkaan ennen kuin jätin äidin.
Haluaisin vastata äidille ja sanoa kaiken tämän, mutta se olisi (taas) kuin seinille puhuisi. Äiti vain suuttuisi siitä, kuinka paska olen kuten aina. Tätä se on aina ollut. Huudan sille ainoalle, joka minulla on, eikä se suostu ymmärtämään. Tällä hetkellä haluaisin tappaa itseni ihan vain, jotta saisin laatia kirjeen, jolla sälyttää koko sotkun äidin niskoille. Eipä se varmaan silloinkaan tajuaisi, vaan kääntäisi koko jutun niin, että yritti auttaa minua, mutta minä en suostunut uskomaan, että viikottainen liikuntapläjäys vesijumpan muodossa korjaisi kaiken. Taidan vihata tuota negatiivisuutta tihkuvaa niljaketta, joka on minut tänne helvettiin saattanut.
Olen kahden tulen välissä: Täällä on paha olla, mutta lapsuudenkodissa ei ole sen parempi.
torstai 3. tammikuuta 2013
Askel
Vuosi on valunut siihen vaiheeseen, että on taas aika virallisesti (muuten on tullut jo epävirallisesti) aloittaa pelkääminen, itsensä piiskaus, toivon kipinöiden elvyyttäminen (ja niiden tukahduttaminen), stressaaminen ja kaiken muun elämän kuristaminen, sillä pääsykokeisiin lukeminen on taas edessä. Ahdistaa kamalasti. Eilen aamulla heräsin taas siihen ajatukseen, etten koskaan pääse opiskelemaan haluamaani alaa. Olo on lohduton. Miten sitä jaksaa aloittaa, kun jotenkin on sisäisesti jo päättänyt, ettei kuitenkaan onnistu? Ei. Minä en halua päättää semmoisia, koska silloin en ainakaan onnistu. Pää on jotenkin niin täynnä pimeää, että sen läpi on vaikea edes kuvitella jotain hyvää. Joku kirkuu siellä pimeydessä: Kaikki on pilalla, kaikki on pilalla. Sinun kuuluu kuolla.
Eilen varasin ajan työterveyslääkärille. Toivon, että saisin lähetteen psykiatrisella. Se käyntikin pelottaa perkeleesti. Olen surkea ilmaisemaan pahaa oloani ääneen. Tänne blogiin se sentään jotenkin onnistuu, vaikka sensuroin täälläkin itseäni. Minusta tuntuu, että lääkärille on jotenkin todistettava, että olen masentunut, enkä minä osaa. Aiemminkin on käynyt niin, etten pysty ujouden ja häpeän takia ilmaisemaan itseäni kuten haluaisin. Mitä jos lääkäri ei usko minua, eikä suostu kirjoittamaan lähetettä? En myöskään tiedä, korvaako työpaikka käynnin, mutten siitä esimieheltä voi kysyäkään, sillä en halua koko sakin tietävän käynnin luonnetta. Kaipa sen turpa pitäisi olla sinetöity, mutta on sen verran kova juoruamaan, etten usko. On se tullut jo nähtyä, että töissä sitä ihmisiä riittää, joiden en halua tietävän ongelmistani.
Eilen varasin ajan työterveyslääkärille. Toivon, että saisin lähetteen psykiatrisella. Se käyntikin pelottaa perkeleesti. Olen surkea ilmaisemaan pahaa oloani ääneen. Tänne blogiin se sentään jotenkin onnistuu, vaikka sensuroin täälläkin itseäni. Minusta tuntuu, että lääkärille on jotenkin todistettava, että olen masentunut, enkä minä osaa. Aiemminkin on käynyt niin, etten pysty ujouden ja häpeän takia ilmaisemaan itseäni kuten haluaisin. Mitä jos lääkäri ei usko minua, eikä suostu kirjoittamaan lähetettä? En myöskään tiedä, korvaako työpaikka käynnin, mutten siitä esimieheltä voi kysyäkään, sillä en halua koko sakin tietävän käynnin luonnetta. Kaipa sen turpa pitäisi olla sinetöity, mutta on sen verran kova juoruamaan, etten usko. On se tullut jo nähtyä, että töissä sitä ihmisiä riittää, joiden en halua tietävän ongelmistani.
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Aasiakas on aina oikeassa
Vaikka tämä blogi ei paskaduunia ensisijaisesti käsittelekään, tunnen tarvetta avautua päänsärystä nimeltä asiakaspalvelu. Olen kyseisiin hanttihommiin nyt väliaikaisesti päätynyt, vaikka sosiaalisten tilanteiden pelko tekeekin koko hommasta astetta vaikeamman. Kaiken lisäksi en ole luonteeltani ollenkaan palvelualtis, vaan inhoan olla ihmisten komenneltavana ja en suurinta osaa asiakkaista voi edes sietää. Työn asiakaspalvelussa sainkin lähinnä työhakemukseen valehtelulla ja sillä, että tätä työtä ei halunnut kukaan muukaan. Jonkinlaista vihan hillintää (ja sisälle patoutumista) tämä on opettanut ja täytyykin todeta, että kenelläkään ei ole niin pitkä pinna kuin kaupan kassalla. Nimittäin vitutuksen kohteena on päivittäin
- asiakkaat, jotka luulevat, että ovat tulleet pankkiin ja vaativat, että heidän viiden euron ostoksensa on lunastettava 500 euron setelillä. Kassasta ei voi antaa niin paljon rahaa ilman, että myyjä jää täysin vaihtorahattomaksi, joten koko jonon täytyy odottaa, jotta tämä yksi vänkyrä saa vaihtorahansa toisaalta. Yleensä kaiken työn jälkeen seuraa vielä närkästynyt ilme ja: "Eikö sulla ollut antaa satasina takaisin?"
- asiakkaat, jotka maksavat yli parin euron ostoksensa viiden- ja kymmenen sentin kolikoilla. Myös nämä ihmiset luulevat tulleensa pankkiin ja jälleen koko jono seisoo, kun myyjä joutuu laskemaan kolikot sellaiset 367637 kertaa. Yleensä tämän jälkeenkin summa on niin ja näin, mutta annetaan periksi, sillä joka paikasta kuuluu kärsimätöntä naputusta.
- asiakkaat, jotka eivät vastaa, kun heitä tervehtii, eivätkä sano kiitos. On oikeasti tosi surkeata myyjän tervehtiessä vastata tällaisella ilmeellä:
- asiakkaat, jotka eivät vastaa, kun heitä tervehtii, eivätkä sano kiitos. On oikeasti tosi surkeata myyjän tervehtiessä vastata tällaisella ilmeellä:
(miksi tää kissa on kaikkialla? onhan se toki söpökin.)
- asiakkaat, jotka aina tuotteen viivakoodin toimiessa hitaasti tai ei ollenkaan murjasevat "Se on ilmanen!" -vitsin ja nauravat vielä makeasti omalle jutulleen. Eipä tuo naurattanut ensimmäisellä kerralla, joten miksi se olisi hauska toisella, kolmannella tai kymmenennelläkään kerralla. On oikeasti tosi perseestä kuulla sama muka hauska vitsi eri ihmisten suusta joka päivä. Luulevatko ne, että joku muu aasi ei ole jo keksinyt käyttää sitä? Asiakaspalvelun nimissä pitäisi varmaan persenuoleskellen feikkinauraakin vielä.
- asiakkaat, jotka luulevat, että koska olet elintarvikemyymälässä töissä, tarkoittaa se, että olet maistanut jokaista tuotetta, mitä siellä satojen tuotteiden joukossa on. Yleensä ovat varsin pahastuneita, kun et tiedä, miltä jokin häränpallikiisseli maistuu.
- asiakkaat, jotka luulevat sinun olevan vastuussa myymälän sisustukesta, tuotteiden määrästä, koosta ja asettelusta, purkkapussien etiketin väristä, suklaahippujogurttien suklaahippujen määrästä jne. Tulevat rageemaan asioista, joihin et voi mitenkään vaikuttaa.
- asiakkaat, jotka runkuttavat myymälän ovikelloa minuuttikaupalla, vaikka kauppa on kiinni. Eikö sen kaiken riuhtomisen jälkeen pitäisi jo ymmärtää, että nyt tuli myöhästyttyä? Ja jos kauppa aukeaa yhdeksältä, se avataan tasan yhdeksältä, eikä esim. kymmentä vaille.
- asiakkaat, jotka ottavat kuitin ja pudottavat sen sitten "huomaamattomasti" kassalle tai kaupan lattialle.
- asiakkaat, jotka ottavat kuitin ja pudottavat sen sitten "huomaamattomasti" kassalle tai kaupan lattialle.
- asiakkaat, jotka ajattelevat "minäminäminäminullaonkiire" ja tunkevat kassallesi "Suljettu" - kyltistä huolimatta. Eivät täten piittaa siitä, että vittumainen työpäiväsi on jo ohi ja haluaisit kotiin. Juoksevat myös tukka putkella jonon perältä vapaalle kassalle, vaikka oikeastihan vuoron kuuluisi olla seuraavan jonossa.
- asiakkaat, jotka eivät jaksa odottaa muutamaa sekuntia liukuhihnan liikkumista, vaan pinoavat ostoksistaan pienelle pätkälle kilometrikasan, joka hihnan sitten nytkähtäessä liikkeelle mätkähtää lattialle. Sen jälkeen kolhiintuneita tuotteita nostellessa muistetaan tietenkin mulkoilla myyjää syyttävästi.
- asiakkaat, jotka tulevat kauppaan minuutti ennen sulkemista tekemään ostoksia sadan euron edestä. Eivät suostu lähtemään, vaikka ilmoitat moneen kertaan, että kauppa on kiinni. Pian huomaat jääväsi ylitöihin mokomien paskiaisten takia.
- asiakkaat, jotka ovat liian laiskoja viedäkseen tuotteet takaisin hyllyihin ja jättävät ostoskärryt keskelle käytävää tientukkeeksi, vaikka niiden paikka olisi ihan vieressä.
Jotain käytöstapoja siis asiakkailtakin voisi suvaita. Kyllä tätä duunia tehdessä tulee monesti itkettyä, että mitä jos jämähdän tähän. Mahdankohan koskaan päästä opiskelemaan sitä alaa, missä oikeasti viihtyisin? Toivottavasti te ette ainakaan ole huonoja asiakkaita.
- asiakkaat, jotka eivät jaksa odottaa muutamaa sekuntia liukuhihnan liikkumista, vaan pinoavat ostoksistaan pienelle pätkälle kilometrikasan, joka hihnan sitten nytkähtäessä liikkeelle mätkähtää lattialle. Sen jälkeen kolhiintuneita tuotteita nostellessa muistetaan tietenkin mulkoilla myyjää syyttävästi.
- asiakkaat, jotka tulevat kauppaan minuutti ennen sulkemista tekemään ostoksia sadan euron edestä. Eivät suostu lähtemään, vaikka ilmoitat moneen kertaan, että kauppa on kiinni. Pian huomaat jääväsi ylitöihin mokomien paskiaisten takia.
- asiakkaat, jotka ovat liian laiskoja viedäkseen tuotteet takaisin hyllyihin ja jättävät ostoskärryt keskelle käytävää tientukkeeksi, vaikka niiden paikka olisi ihan vieressä.
Jotain käytöstapoja siis asiakkailtakin voisi suvaita. Kyllä tätä duunia tehdessä tulee monesti itkettyä, että mitä jos jämähdän tähän. Mahdankohan koskaan päästä opiskelemaan sitä alaa, missä oikeasti viihtyisin? Toivottavasti te ette ainakaan ole huonoja asiakkaita.
tiistai 1. tammikuuta 2013
Ennen kuin kuolen, haluan...
Koko uusi vuosi menikin tällaista väsätessä. Eilen oli kuitenkin oikeastaan ihan kiva päivä. Teimme jopa jotain, kun kävimme ihailemassa vanhan kaupungin ilotulitteita. Olisin halunnut ottaa kuvia, mutta huonossa kamerassani ne olisivat näyttäneet vain joltain epämääräiseltä mössöltä taivaalla. Kaiken lisäksi päätin hoitaa masennusta kotikänneillä, joten siitä se kiva lähinnä tulikin. Lopulta sainkin aikaan jotain positiivista ajattelua. Toisaalta tuntuu ahdistavalta listata omia pieniä ja vähän suurempiakin unelmia, mutta toisaalta muiden merkintöjä katsoessani huomasin, että omat haaveeni ovatkin oikeastaan ihan realistisia ja mahdollisia. Kaipa minut on vain kasvatettu ajattelemaan, etten minä koskaan voi saada yhtään mitään.
(No myönnän, tämä on aika haastava toteuttaa.)
(Vaikka minulla on jo kaksi kissaa.)
(Olen yrittänyt jo vuosia kasvattaa, mutten vielä koskaan ole pystynyt olemaan repimättä tai pureskelematta kynsiäni.)
(Tähänhän kaiken voisi oikeastaan tiivistää.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)