Itkuiikka

Masennus elää taas itkuvaihettaan. Tänään itkin heti herättyäni, kun katsoin viimeiset 20 minuuttia Uljas Musta elokuvasta, joka kyllä onkin aika surullinen. Nolotti se hanojen aukeaminen varsinkin, kun en pystynyt lopettamaan vollottamista, enkä antamaan mitään järkevää syytä sille, vaan sopersin ihmettelevälle osapuolelle jotain räkäistä "tää on niin surullinen elokuva" pihinää.

Eilen koitin tietokoneella uuden pelin pelaamista, joka on hyvä, mutta todella hankala ja strateginen Civilization V. Onkin selvää, että jäin heti muista pelaajista tuhat vuotta jälkeen ja mies, jonka piti auttaa tiuski kuin tyhmälle, kun en heti muistanut kaikkia näppäimiä tai mitä milloinkin piti tehdä. Jossain vaiheessa sitten tietokoneohjelmoitu vastapuolen pelaaja ilmestyi ruutuun haukkumaan ja kutsumaan minua säälittäväksi. Eipä mennyt kauan sen jälkeen, kun lopetin pelaamisen ja menin makkariin itkemään. Onneksi sitä ei sentään nähty ja sain syynkin valehdeltua.

Tässä tulee loukkaannutttua siitäkin, mitä tietokone sanoo. Mitenköhän sitä töissä tulee taas kestettyä ilman, että hanat aukeavat. Mikään ei ole pahempaa kuin itkun mahdoton pidättely paikassa, jossa tietää, että ei saa itkeä, vaikka mikä olisi. Mutta eiköhän masennus taas ajallaan valu siihen vaiheeseensa, jossa ei tunne mitään ja itkeminen on mahdotonta, vaikka kuinka sitä haluaisi.

Se kuuluisa ryppy rakkaudessa

Huoh. Tapellaan jatkuvasti, mistä seuraa aina tunne kuin keuhkojen päällä olisi paritonninen kivi. Jokin minussa on muuttunut. En enää välitä tippaakaan, mitä tuo minusta ajattelee. En enää yritä sensuroida temperamenttiani, masennustani tai mitä suustani päästän. Sanon suoraan, kun vituttaa. Matkin toisen ääntä rasittavana kimityksenä. Sanon sitä idiootiksi. En ole tainut käyttäytyä niin kenenkään muun paitsi äidin seurassa teininä. Minua ei kiinnosta enää mikään tai kukaan. Ihan sama, että tämä suhde kariutuu. Ihan sama, mitä tässä tulee tapahtumaan, sillä vaikka tässä suhteessa menisikin hyvin, olisi minulla silti paha olla.

Unettomuus ja väsymys vaivaa taas. Olen työpaikalla töykeä ja mahdollisimman hapan töykeille ja happamille asiakkaille siinä toivossa, että ne valittaisivat ja saisin potkut. Minullehan tehtiin jo työkkärin puolelta selväksi, ettei mitään tukia tipu, ellen sitten niitä potkuja saa.

Olen yrittänyt ottaa päikkäreitä yhdeltä saakka, mutta kaikilla muilla tässä taloudessa tuntuu olevan jotain sitä vastaan. Olin juuri nukahtanut, kun heräsin vierestäni kantautuvaan pahaenteiseen rapsutukseen. Kissaperkele oli vääntänyt paskat viereeni sänkyyn. Oli siinäkin mukava herätys, kun siivosin sotkua oksennus suussa. En tiedä vituttiko sitä, että ei saanut huomiota vai oliko vessan ovi jäänyt kiinni, mutta vituttaa kyllä jos tämä tulee tavaksi.

Toisen kerran onnistuin nukahtamaan sohvalle, kun tuo sitten päättikin herättää minut ripustamaan kissanpaskaisia lakanoita, kun ei muka itse voi tehdä mitään. Luulin pääseväni jo takaisin nukkumaan, mutta sitten olikin vuorossa jokin munaton siivousrumba, joka koostuu minun komentelemisestani, että nyt tällä sekunilla pitää laittaa koneet käyntiin ja kerätä kaikki mahdollinen irtotavara ja pinota ne tiukkapipoisesti kaappiin, vaikka niitä kohta tarvitsisikin. Siispä riideltiin taas ja se ei millään tajunnut, miksi minua vitutti, että taas piti herättää minut jonkin oman uusavuttomuuden ja laiskuuden takia. Vituttaa myös, että ostin meille herkkuja, mutta eivät ne sitä kiinnosta. Valitti vain, kun suklaakroisanttipussi oli ruokapöydälle odottamassa (=tiellä). Eipä siitä välitetä, kun teen jotain kivaa, mutta kaikesta muusta ollaankin mussuttamassa. Aina se puhuu minulle kuin tyhmälle, jollen heti osaa tai ymmärrä jotain sen monimutkaisia selityksiä. Kaikki aina suhtautuvat minuun kuin tyhmään. Ehkä minä sitten olenkin tyhmä.

Viimeiset kuukaudet olen toivonut joka päivä, etten olisi koskaan syntynyt. Enhän minä edes halunnut tätä elämää. On epäreilua, että joku minut tänne silti päätti väkisin saattaa. Äidinhän oli pakko saada lapsi, vaikka kasvattajaksi täysin sopimaton olikin ja vieläpä miehen kanssa, joka ei alkuunkaan mitään lasta halunnut. Vaikka olenkin kaukana niin joka ilta jaksetaan piinata puhelinsoitolla, joka käsittelee sitä, miten minulla ei oikeasti ole paha olo, miten minusta ei koskaan tule mitään ja miten huono ihminen olen, kun en saanut edes perunalaatikkoa syötyä ennen kuin se vanheni. Sekin jo auttaisi, jos joku edes uskoisi, että minulla on paha olo, kun siitä kerron. Olen niin voimaton ja kaikki on mennyt totaalisen pilalle. Haluan vain kuolla.

Tilastot

Muun muassa näillä hakusanoilla blogissani on käyty vuoden 2012 lopussa. Hyvää aikaista uutta vuotta vaan!

Täytyy kyllä myöntää, että vähän hämmästyttää, että peräti kaksi henkilöä on löytänyt blogini kurkulla nainnin toivossa. Millaisia juttuja täällä onkaan tullut kirjoiteltua? Ja hei oikeesti, eikö ole aika normaalia, että alkaa ruuan jälkeen pentuakin paskattaa? Lähteehän siinä suoli toimimaan varmaan yhdellä sun toisella. Jos et siis blogistani vastausta mietteillesi löytänyt niin nytpä ainakin löydät.

Vain minä

Peruskoulussa olin aina todella masentunut ja ahdistunut siitä, ettei minulla ollut kavereita. Opin inhoamaan sukulaisia, lääkäreitä, opettejia, vanhempia, terveydenhoitajia ja ties keitä, joille piti taukoamatta valehdella, että on kavereita. Koulussa kyllä yleensä huomattiin, ettei minulla kavereita ollut, mutta sitten alettiinkin vain painostaa, että "ala puhumaan" ja "mene vaan rohkeasti tutustumaan toisiin". Silloin tuli ajateltua, että tuleeko aikuisena (varsinkin opettajantyöhön hakeutuvista) ihmisistä täysiä törppöjä, jotka eivät enää alkuunkaan muista, millaista on olla teini. Minä olin koulun hierarkiassa likatahran tasolla, joten eivät nekään, jotka eivät minua kiusanneet, halunneet olla kavereitani. Lopulta olin sairastunut jo siinä määrin, etten osannut edes koulun ulkopuolelta hankkia kavereita, en vaikka kuinka olisin halunnut.

Nyt on viime vuosina alkanut puolestaan tuntua, ettei niistä kavereista suurimmaksi osaksi ole kuin harmia. Olen aina ollut suorastaan alistuva niiden parin kaverini edessä, jotka minulla on ollut, sillä ihmissuhteet ovat olleet minulle jotain harvinaista ja korvaamatonta. Ja kyllähän tässä kaikki tietävät, että alistuville ihmisille tallotaan saappaan kuva naamaan. Kaverit ovat niin monesti saaneet minut kiehumaan vihasta osoittamalla täydellistä ymmärryksen puutetta siitä, miten tärkeitä he minulle ovat. Parisuhteessa voi sentään tapella ja huutaa toiselle päin naamaa, jollei jokin mene kaaliin, mutta kaverisuhteissa niin ei voi tehdä. Täytyy lähettää jotain telepaattisia viestejä ja esittää, etteivät epäkohdat häiritse tai laiminlyönnit vituta. Minulla taisi olla viimeksi päiväkodissa kaveri, jonka seurassa pystyi itkemään ja sanomaan asiat suoraan.

Näissä tilanteissa yksinäisyys kuitenkin vituttaa eniten. Haluaisin nimittäin mennä katsomaan Hobitti elokuvan, eikä minulla ole ketään, joka lähtisi kanssani. Yksin en mene, koska täällä joku työkaveri kuitenkin pamahtaisi samaan saliin säälimään ja juoruilemaan. On niin rasittavaa, että vielä 2000-luvullakin on muka jotenkin outoa, jos joku käy yksin elokuvissa. Ainakin kotipuolesta on sellaisia muistoja, että muut (yleensä pariskunnat ja kaveriporukat) heittelivät ennen saliin menoa sellaisia "voi tuota reppanaa yksinäistä tyttöä" -katseita. Helvetti, eikö riitä, että olen yksinäinen, vaan pitääkö saada se elokuvailtakin pilattua? Pyysin jo miestäkin mukaan, mutta eihän se maksa mistään "täydestä paskasta" melkein kymmentä euroa. En ymmärrä, miten joku voi pitää Tolkienin tuotantoa paskana. Kyseessä on sentään fantasian isä, jonka teoksista on jalostettu lähes kaikki muut vastaavat kirjat, pelit ja elokuvat. Itse olen ollut lapsesta asti hulluna Taru Sormusten Herrasta kirjoihin ja elokuviin (vaikka nämä kirjoihin verrattuna melkoisia pannukakkuja ovatkin). Ne ovat ihanan huoliteltuja ja yksityiskohtaisia sekä täynnä symboliikkaa, mutta kuitenkin jännittäviä ja nopeatempoisia. En kuitenkaan pidä Tolkienin kirjoissa siitä, että hahmot ovat aina joko läpeensä pahoja tai täydellisiä, rohkeita ja puhtoisia. Itse samaistuinkin aina enemmän säälittävään, juonittelevaan, mielipuoliseen Klonkkuun, jolla kuitenkin oli myös hyvät puolensa, kuin kehenkään muuhun.

Jostain syystä tätä kuvaa aina raastaa katsoa.

Lässähdys

Pannarintäyteistä ahdistusjoulua kaikille!

Tänään on taas käyty läpi se perinteinen jouluriita. Tällä kertaa aiheesta, että minä onnistuin sytyttämään kinkun tuleen. Aivan. Oli lähellä, ettei koko talo palanut. Tein sen virheen, että päätin leikkiä kotivaimoa, vaikka henkiseltä puolelta olenkin maailman epänaisellisin nainen, jossa ei ole tippaakaan vaimomateriaalia. Typerää oli myös leikkiä, että kaupan helvetin paha valmiskinkku ja pari hikistä laatikkoa tekisivät fiilikseni jotenkin jouluisaksi. Suurin virhe oli kuitenkin änkeä kinkku aivan uunin katonrajaan, jolloin se rasvoineen ja leivinpapereineen roihahti kuin soihtu. Jostain syystä en alkanutkaan kirkua kuten naiset leffoissa tai edes mennyt sen syvempään paniikkiin, vaan kylmän rauhallisesti siirsiin joulukokon tiskialtaaseen ja jotenkin hyväksyin sen, että "tähän me nyt kuollaan". Eipä kuoltu kuitenkaan, sillä laskin kylmää vettä kinkun päälle.

Miksi joulu tuntee aina kusevan silmille? Jouluna sattuu aina kaikkia vittumaisia kommelluksia ja riitoja. Koko pyhä tuntuu olevan kuin suoraan jostain typerästä katastrofielokuvasta. Meilläkin on seisonut joulukuusi ties kuinka monta viikkoa kissojen terrorisoitavana ja tänä aamuna huomasin muoviläjän kärsineen yön aikana sen verran, ettei kumpikaan meistä enää jaksa nostella sen osia lattialta ja koota uudestaan. Kuusi lähti siis aattona takaisin varastoon.

Sain myös jotenkin maailman ironisimman ja lässähtävimmän joululahjan. Onnekkaan kaverini antamasta kuoresta paljastui nimittäin lahjoitus hyväntekeväisyyteen - minun nimissäni. Miten tuota edes voi kutsua lahjaksi minulle? Nyt nakertaa suunnattomasti, että henkilö, joka elelee työttömänä mutsinsa rahoilla, valistaa minua persaukista siitä, miten huono ihminen olen, kun en lahjoita hyväntekeväisyyteen. Ihan kuin niistä lahjoituksista menisi edes puolia apua tarvitseville, eikä ties mihin muihin taskuihin. Muutenkin hyväntekeväisyys on mielestäni pelkkä keino teennäisille ihmisille helpottaa huonoa omatuntoaan. On niin monia paljon maanläheisempiä ja tehokkaampia keinoja auttaa hätää kärsiviä. Jotenkin alkanut ärsyttää tuo ihminen muutenkin suunnattomasti. Vaikea sulattaa hänen moralisointiaan ja ylenkatsettaan siitä, etten vieläkään opiskele yliopistossa, syö pelkkää salaattia tai lahjoita hyväntekeväisyyteen. Voi vitutus näin jouluna.

Maailmanloppu tuli sittenkin

Tänään on ollut karmea olo. Töissä olin vähällä nukahtaa psytyyn, sillä en taaskaan ole nukkunut hyvin yli viikkoon jonkin epämääräisin ahdistuksen takia, joka herättelee öisin. Ainoa mikä auttoi töissä jaksamaan oli ajatus siitä, että huomenna voisi viimein ainakin nukkua pitkään, vaikka yöllä heräilisinkin. Sitten minulle vaihdettiinkin tahtomattani aamuvuoro, ja en saa nukkua tänäkään yönä. Kaiken lisäksi yksi työkaverini teki todella paskamaisen tempun ja lopetti työt tunti ennen vuoronsa alkua. Nyt minua odottaa todella raskas työviikko joulun jälkeen. Niinpä romahdin taas.
Mistä muka repiä lisää voimia, kun niitä ei enää ole?

Tulin juuri äsken kotiin ja itkin. Haukuin työpaikkani, tämän tuppukylän, itseni ja elämäntilanteeni. Mies otti tietenkin nokkiinsa kuten aina kommentoimatta mitenkään pahaa oloani.

En voi olla ajattelematta, että se että kaikki on mennyt pilalle ja masennus palasi on rangaistus siitä, että pari vuotta pidin itsestäni, uskoin tulevaisuuteen ja minulla meni hyvin. Uskoin silloin, että minulla oli ollut vain murrosikä ja paluuta takaisin ei enää olisi. Tuntuu niin ironiselta, että nyt sitten olenkin täsmälleen samassa tilassa, mutta vain pahemmassa sellaisessa. Menetin kohonneen itsetuntoni, kaverini, uskoni tulevaan ja sen mitä olin saanut opittua sosiaalisista tilanteista. Nyt olen taas sairaalloisen ujo, masentunut ja yksinäinen. Kaiken lisäksi olen juuttunut tähän helvetilliseen tilanteeseen, joka ei anna hengittää. Oma vikanihan se oli, kun muutin, vaikka hälytyskellot soivat. Pelkään, että minulle käy kuten työkavereilleni: Jumiudun työhön, josta en pidä, saan lapsen parikymppisenä ja jään paikoilleni. Pelkään, etten tule koskaan olemaan onnellinen.

Ihan kuin olo ei olisi jo tarpeeksi perseestä, kuokkavieraat kutsuivat jälleen itsensä kylään. Saavatko ne jotenkin telepaattisia viestejä aina, kun niiden vierailu ei käy, jotta voivat sitten ilmestyä paikalle? Eivät edes viitsineet kysyä, onko meillä jotain menoa kuten vaikkapa töitä. Teki mieli repiä puhelin itselleni ja karjua niille, että montako kertaa heitä pitää pyytää ilmoittamaan ajoissa. Sen sijaan kuitenkin huusin puhelun taustalta, että heillä ei ole mitään asiaa tulla tänne syömään kaapeista minun meille jouluksi ostamiani herkkuja. En tiedä kuulivatko, mutta mies veti herneen nenään ja sanoi, ettei minulla ole käytöstapoja. Voi olla, mutta enpä vajonnut kuokkavieraita huonotapaisemmaksi. Nyt sitten täällä ihmetellään, miksen halunnut heitä tänne tänään, kun minulla on todella huono olo ja naama itkusta turvonnut, tai huomenna, jolloin joutuisin viihdyttämään heitä umpiväsyneenä raskaan työpäivän jälkeen. Helppoahan se on miehelle kuokkavieraita hyysätä, kun makaa himassa viikonloput, eikä ole jatkuvan kritisoinnin kohteena johtuen siitä, että on ujo. Ihmettelinkin vähän, etteivätkö kuokkavieraat voi tulla, kun olen töissä. Eiväthän he minusta edes pidä. Tämä ei ilmeisesti kuitenkaan ole vaihtoehto. Ehdotin myös, että mieshän voisi mennä kuokkavieraiden kanssa vaikkapa läheiseen pizzapaikkaan tai kuokkia vaihteeksi heillä. Mutta ei. Tosin ei tuo mies edes minun kanssani lähde minnekään, vaikka monesti olen pyytänyt.

Ei tämä parisuhde ole sellainen kuin luulin sen olevan. Mikäpä tosin olisikaan. Vihaan itseäni usein siitä, että olen pelkuri. On niin paljon helpompaa maata masennuksessa kuin nousta siitä ylös tai päättää se lopullisesti. Toivoisin, että minulla olisi rohkeutta tehdä edes jotain - olisi se sitten eroaminen, psykiatriseen päivystykseen meneminen tai siltä sillalta alas hyppääminen.

Ärsytys osa 2

Vasta viime viikolla pysähdyin ajattelemaan, että itsemurha ei ole vähään aikaan pyörinyt ollenkaan mielessä. Viime yönä nukkumaan mennessä oli kipeä olo ja tirauttelin pari kuumeista kyyneltä, joista sitten paisuikin monta tuntia virtaava joki räkää.

Tänään onkin ärsyttänyt se, kun kerron jollekin (=äidille), että on paha olla, niin johan alkaa kauhea esitelmä siitä, että pimeydestä se paha olo johtuu ja jos vain söisin enemmän sitä ja sitä vitamiinia ja kävisin lenkillä joka päivä, niin johan se paha olokin helpottaisi. Tulee olo, että masennus onkin pelkkää omaa syytäni, sillä itsepäs olen niin huonokuntoinen, läski ja laiska surkimus, jolla on epäterveelliset elämäntavat.

Ärsyttää sekin, että jos kerron miehelle, että on paha olla, niin alkaa ininä, että mitä pahaa hän muka on taas tehnyt, kun minulla kerran on paha olla. Eihän tässä voi kai masennus muuten olla kuin rangaistuksena toisille.

Huomasin yksi päivä bussin ikkunasta, että jostain syystä täällä pikkupaikkakunnalla on psykiatrinen päivystys. Kaipa täällä ei vain pysy pää kasassa. Olen varmaan jo kuukauden kerännyt rohkeutta varata ajan sieltä. Mutta en minä... Pelkään, että ne sanovat, ettei minulla ole tarpeeksi paha olo ja nauravat ulos sieltä.

Lisäksi olo on jotenkin todella ruma ja epävarma. Tuntuu siltä, että kaikki mitä sanon, teen tai tänne kirjoitan kuulostaa typerältä.

Ärsytys

Ärsyttää. Tämä. Ihan sama, onko tuo teksti jonkun mielestä koskettava (minun mielestäni ei) ja ihan sama, että tuolla äidillä on omakohtaista kokemusta (tosin vain yksipuolista) ja ihan sama, että nyt ollaan täällä meillä Suomessakin (mukamas) herkillä Yhdysvaltojen 3463746. kouluammuskelusta. Tuo teksti nimittäin taas vain vahvistaa mielenterveysongelmiin liittyviä stereotypioita. Tuskinpa näin laajaa huomiota olisi edes saanut ilman perinteistä kuvaa "vaarallisesta hullusta". Sanonpahan vaan.

Vituttaa/huvittaa myös tv-sarja, joka taitaa idioottimaisuudellaan pestä Salkkaritkin. Nimittäin Criminal Minds. Kulkee nimellä Criminal Idiots täällä meidän olohuoneessa. Sitä katsoessani vuorotellan nauran ja vuorotellan saan henkisiä itkupotkuraivareita. Ei tarvitse kysyä, miksi yhä katson koko sarjaa. Luultavasti olen masokisti. Tuntuu nimittäin kidutukselta katsoa sontaa, joka viljelee vääriä mielikuvia ja stereotypioita yhtenään ja kaiken lisäksi käyttää psykologian termejä täysin väärin. Ihan lukion peruspsykologiakin menee niillä ihan hanuriin. Suurimmaksi osaksi nämä "profiloijat" porskuttavatkin pelkällä keittiöpsykologialla. Tosin sekin taitaa olla kaunisteltu kuvaus siitä mussutuksesta, kun ottaa huomioon, että kyseisessä ohjelmassa skitsofrenia tarkoittaa vielä pahoja sivupersoonia ja jokainen vähän rajummasta pitävä mieshenkilö on potentiaalinen sarjamurhaaja. Muutenkin murhaajat ovat aina joko paatuneita ihmishirviöitä tai naksahtaneita ressukoita, jotka kostavat oikeutetusti kokemansa vääryyden. Eniten rassaa kyllä ärsyttävät lainaukset joltain satunnaisilta suurilta ajattelijoilta joka jakson lopussa. Kaipa siten yritetään tehdä sarjasta jotenkin "syvällinen". No joo, tämä nyt ei avaudu kenellekään, joka ei ole tuota sarjaa katsonut. Älkää silti nytkään aloittako.

Tulipas vaihteeksi avauduttua. Yksi juttu tosin vielä unohtui. Tämä on nyt random, mutta mua ärsyttää myös se, että telkkarissa, kun joku nainen aiotaan tappaa niin aina se eukko huutaa "please, don't kill me I've children!" tms. Siis mitä vittua, tekeekö se siitä jotenkin arvokkaamman ihmisen.

On perseestä olla aikuinen

Aikuistuminen on kettumaista ja pelottavaa puuhaa. Miten ne teinit yhä jaksavatkin odottaa silmät kiiluen sitä, että se viimeinen numero ykkösen jälkeen viimein alkaisi kahdeksalla, jotta heitä alettaisiin yhtäkkiä kohdella kunnioittaen ja itsenäistyminen tapahtuisi tuosta noin vaan, kun oma kämppä ja opiskelupaikka tipahtavat syliin. Tässä on tullut jo opittua, että oikeastihan ainoa kiva asia, jota voi tehdä täysi-ikäisenä on laillinen juopottelu ja siihenkin kyllästyy lopulta aikuisuuden kangistamana. Miten typerä sitä saattoikaan olla, kun odotti aikuistumista vain sen baareilun takia? Suurimmassa osassa baareista oli vielä kaiken lisäksi aivan perseestä. 18-vuotiaanahan tosin oli vielä ihan kiva olla, kun silloin kaikki on vielä puoliteinin viinan huuruista pumpulipilvilinnaa. Mutta heti, kun tuon maagisen iän ohittaa, huomaakin mitä paskaa aikuisena oleminen on.

Onhan tässä omassa kämpässä kiva riekkua, mutta sitten niskaan tipahtavat laskut, vuokra ja muut maksut. Lopulta tulee todettua, että kaikesta huolimatta on yhä riippuvainen vanhemmistaan, jotka rahallisella tuellaan joutuvat pelastamaan aikuisen lapsensa varmalta nälkäkuolemalta. Aikuisena kaikki on myös kalliimpaa, ihan kuin niitä maksuja ei olisi jo tarpeeksi. Kunnioitustakaan aikuistuminen ei tuo, sillä vaikka kuinka tuntisit olosi ikälopuksi fossiiliksi, on joka työpaikassa, koulussa tai harrastuksessa silti joku sinua paljon ikälopumpi fossiili, joka luulee voivansa pompottaa sinua, koska olet nuorempi. Kokemusta on.

Yhtäkkiä myös odotetaan, että sinulla on parisuhde, selkeät tulevaisuudensuunnitelmat, opiskelupaikka tai ura ja oma asunto. Kaupan päälle tulevat utelevat sukulaiset ja muut kanssaihmiset. "Kas, kun se ei ole vielä muuttanut pois kotoonta." "Silläkään ei ole koskaan ollut ketään." "Miten se viitsii olla siellä töissä?" Jne. Kaiken lisäksi sinun odotetaan olevan kiinnostunut kaiken maailman kuivista puheenaiheista ja osallistuvan "aikuisten keskusteluihin" kuin "aikuinen". Ainakin minusta myös tuntuu siltä, että aikuistuttua, pitäisi olla myös jotenkin muuttunut ihmisenä ja tuntea eri tavalla. Olen kuitenkin yhtä pihalla kuin 15-vuotiaanakin.

Kaikki johtaa lopulta siihen, että kokee kahdenkympin kriisin. Sitä tuntee itsesi lapseksi, mutta ihmiset ympärillä saavat aikaan varman tunteen siitä, että kaikki hauska on jo pidetty ja koko elämä jo eletty. Pian saa myös huomata entisten kavereiden, tuttavien ja koulutovereiden alkavan pullautella lapsia. Siis miksi helvetissä, tässähän ollaan vasta parikymppisiä?! Pahinta on kuitenkin se "VITTU MÄ OON VANHA!" -hetki, kun tajuaa, että neljänkympin ikään on jäljellä sama matka kuin syntymästä.

Aikuistuminen tuntuu tuovan ainoastaan yhden uuden tunteen. Tämä on "lässähdyksen" tunne. Tiedätkö sen tunteen, kun lapsena innostui niin pienistä ja joissain asioissa tuntui vain olevan sitä jotakin "taikaa"? Vielä nytkin tekee välillä mieli lähteä Linnanmäelle, mutta paikan päällä mielessä pyöriikin vain tungos, pitkät jonot ja yrjö, jota pidätellessä tulee toivottua, että pääsisi pian kotiin. Halusin kovin vierailla lapsuuden kesäpaikassa, mutta en kestänyt ötököitä, ulkohuussia enkä pöpelikköä päivää pidempää. Lapsena oli vaikea ymmärtää, miksei äiti millään meinannut saada pidettyä päätään kasassa siellä metässä, sillä sehän oli maailman paras paikka.

Oikea lässähdyksen huipentuma on kuitenkin joulu. Ostelen pienillä rahoillani halpoja joululiinoja, joulukuusen ja ledivaloja, jotta saisi kaivettu esiin edes osan siitä tunnelmasta, joka oli silloin lapsena. Lopulta aattona kuitenkin kaupan ruuat maistuvat kaupan ruuilta, samat jokavuotiset jouluohjelmat pitkästyttävät ja päivä tuntuu kaiken kaikkiaan ihan tavalliselta. Jäljelle jää nysien kynttilöiden ja lattialle varisten neulasten vuori.

Olen aina pitänyt joulusta ja vieläkin sitä jaksaa odottaa, mutta nykyään lopputulos on väistämättä aina latistunut pannukakku. Kaipa tässä on pettymystä ilmassa yhdellä sun toisella, sillä ainakin meidän perheen aikuisten kesken käytiin aina perinteinen jokavuotinen jouluriita. Sellainen taitaa olla ohjelmistossa täällä meilläkin. Joulukuusella taitaa olla jotain pahoja voimia, sillä heti kun sain sen pystyyn ja koristeltua ja olin jopa kenties pienoisella joulufiiliksellä - puhkeaa äkkiarvaamatta riita jostain turhasta. Ehkä joulukuusen pahat voimat ovat syy siihenkin, että kissat yrittävät aina tuhota sitä.

Aikuistuminen on sitä, että perseeseen tungetaan seiväs, jota ei saa enää ottaa pois.

Nössö

Joo joo, en ole päivitellyt yli viikkoon. Huono ihminenhän tässä ollaan. Aika paljon on tullut pidettyä mölyt mahassa muuallakin. Töihin on nimittäin ilmestynyt klassinen esimerkki Paskahoususta - juuri kun kyseisestä ihmistyypistä päätin jotain kirjoittaa. Speak of the Devil and she appears?
Tämä akka tuntuu olevan jatkuvasti huonolla tuulella, jonka hän on sitten keksinyt purkaa minuun kyttäämällä ja moittimalla pienimmästäkin virheestäni. Pari viikkoa sitten sain mussutusta siitä, että tuotehyllyt eivät olleet täysin suorassa rivissä. Kaikista rasittavinta tässä läskiperseessä on kuitenkin se, että kaikesta kyttäilystään huolimatta hän hoitaa omat hommansa täysin lev(e)äperseisesti ja on nolona naama punaisena, kun esimies saa hänet kiinni moisesta toiminnasta. Voikin sitten arvailla, kenelle Paskahousu kiukuttelee loppu päivän tämän asian johdosta...
Ämmä on jo muun muassa laskenut useamman kerran (ehkä tahallaan) kassani miinukselle ja möllöttänyt sitten syyllistävästi. Myöhemmin onkin sitten paljastunut, että vika olikin laskijassa. Viime viikolla kysyin Paskahousulta neuvoa, jolloin hän pahastui helvetisti siitä, että oli joutunut lyllertämään 20 metriä luokseni omasta mielestään "turhaan".
Tämän jälkeen kamelin selkä katkesi ja kiehuin raivosta koko loppu päivän. Päätin vakaasti sanoa pari valittua sanaa takaisin, mutta kuinkas kävikään; kun minulle päivän päätyttyä tuli viimein tilaisuus kohdata Paskahousu - jänistin. Tuntui, että tilanteesta oli mennyt jo niin kauan, että asian ottaminen esille ei ollut enää järkevää.

Oikeastaan vasta tätä tekstiä kirjoittaessani sisäistin, miten paskamainen tuo tyyppi on minulle ja ansaitsisi saada korvilleen. Jotenkin olen pohjimmiltani onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että tämäkin on vain omaa syytäni. Mutta helvetti, eikä ole. Halveksittavaa, että joku kehtaa käyttää ujouttani hyväkseen. Kaipa olen sen mielestä niin tyhmä, ettei minulla ole mitään loukkaantumisen tunteita.
Mutta mitähän tälle asialle voisi nyt tehdä? Olen nimittäin pahemman luokan pelkuri. Ujouden takia monet luulevat voivansa polkea minut jalkoihinsa miten lystäävät ja valitettavasti ovat siinä myös täysin oikeassa. Olen todella huono puolustamaan itseäni tai sanomaan takaisin. Yleensä jonkinlaisen yllättävän tilanteen sattuessa hämmennyn ja menen aivan lukkoon. Vasta myöhemmin alan päässäni virittelemään todella nasevia vasta-argumentteja ja kiroan pelkuruuttani. Pelottaa, että itsensä puolustaminen vain pahentaa asioita. Jos koulussa yritti puolustaa itseään kiusaajia vastaan, sai olla varma siitä, että kaikki muuttui vain pahemmaksi. Paras keino selviytyä oli leikkiä kuollutta, joka ei tunne mitään. Silloin muut eivät ainakaan saaneet sitä tyydytystä, että olisivat tienneet, miten paljon he todella onnistuivat satuttamaan ja muuttamaan minua.
Onko itsensä puolustaminen koskaan tuottanut toivottua tulosta?

Ilkeä paskiainen

Tänään joku lapsi sai aivan karsean itkupotkuraivarin. Pentu kirjaimellisesti kirkui kuin palosireeni. Oikein sattui korviin ja piti huutaa, jotta olisi kuullut edes oman äänensä. Huuto jatkui minuuttikaupalla, koska äiti juoksi joka ostoksen välissä rauhoittelemaan turhaan tätä "jumalan lahjaansa", eikä näin saanut poistuttua kaupasta. Hävetti ja säälitti äidin puolesta, mutta ennen kaikkea vitutti. Hyhhyh. Loppuvaiheessa kakara tuli kirkumaan aivan korvaan kiinni ja ränkytti samalla ostokset erottavaa palkkia huomionkipeästi. Vitutti niin paljon katsoa sen valtavana ammottavaa suuta ja raivosta punoittavia kasvoja ja pullottavia silmiä, että tein taktisen liikkeen ja siirsin muka huomaamattani ostospalkin pennun sormille. Oli huvittavaa, miten sen raivoava tekoitku, muuttui ihan oikeaksi parkunaksi. Paitsi hiljaisemmaksi.

Myöhemmin illalla harjoitin lisää kusipäisyyttä huomattuani, että työ"kaverit" olivat jättäneet mukavan sotkun tiskialtaaseen. Vituttaa niin, että ihmiset eivät laita likaisia astioita koneeseen, vaan jättävät ne lillumaan seokseen, joka koostuu vedestä, mukien pohjalle jätetyistä kahvinliruista ja jostain tuntemattomasta alientöhnästä, joka joskus on ollut ruokaa. Koko oksennuksen joutuu sitten  siivoamaan se, jolla on jo muutenkin vitutus päällä. Olin juuri saamassa paskavuoren tungettua koneeseen ilman sen suurempia vahinkoja, kun tajusin, että se onkin täynnä puhtaita astioita, joita ei oltu laitettu kaappiin. Ragesin ensin itsekseni, että nyt pitää riisua töhnäiset tiskihanskat ja aloittaa kaikki alusta, kunnes tajusin, ettei tarvitse. Latosinkin sitten puhtaat kappiin hanskoin. Syökööt omaa paskaansa, kun kerran sen tykkäävät jättää lillumaan.

Päivän paha teko tehty, nyt nukkumaan.

Sosiaaliset tyypit

Tuli taas todettua, että helvetti, kun ihmiset ovat rasittavia. Tässä vuosia överi ujouden kanssa taivallettua on tullut törmättyä jos jonkinmoiseen vastaanottoon, ja tiettyjen ihmisten suhtautumisen on pitkälti oppinut jo ennustamaan. Jotenkin pännii nyt niin pahasti, että taitaapi olla avautumisen paikka. Tässä tulevat sosiaaliset tyypit, ne ihmiset, jotka eivät näe mitään vikaa omassa käytöksessään. (Lista on sitten huumorilla tehty, joten ei ole tarpeen työntää meloonia nenäänsä.)

Naamanpaukuttaja: Erittäin (teko)pirteä, puhelias, kovaääninen ja ylisosiaalinen ihminen, joka vaanii työpaikkojen, koulujen ja sukukokouksien ruokatiloissa ujoja ihmisiä. Hän on yleensä pidetty ja kuvailtu vähän näteimmillä termeille kuten "iloinen ja aurinkoinen". Ensitapaamisella Naamanpaukuttaja saattaa aloittaa tutustumisen pommittamalla sinua ahdistavalla kysymystulvalla. Yleensä hän myös vaatii perustavanlaatuisia vastauksia ja hämmentyy, kun vaivaannut tai vastaat ujoon tapaasi vain yhdellä sanalla. Naamanpaukuttajalla on suuria vaikeuksia ymmärtää, miksi et ole kuin hän ja tätä mysteeriä pähkinänkokoisissa aivoissa pyöriteltyään, hän tulee siihen lopputulokseen, että olet kylmä ja töykeä, etkä vain pidä hänestä. Tästä alkaakin yleensä loukkaantuneen Naamanpaukuttajan kostoretki, jonka aikana hän levittää omaa näkemystään sinusta kanssaihmisille, mutta saattaa (valitettavasti) myös ilmestyä "toverillisesti" ilmaisemaan mielipahaansa päin naamaasi.

Oman äänen rakastaja: Muistuttaa etäisesti Naamanpaukuttajaa, koska hänkin on yleensä pidetty ja luonteeltaan puhelias ja sosiaalinen. Oman äänen rakastaja ei kuitenkaan odota muilta samanlaista käytöstä kuin itseltään, ja ujon onkin helppo ystävystyä hänen kanssaan. Yleensä Oman äänen rakastajan läheisimmät ystävät ovatkin ujoja ja häntä saattavat ärsyttää kaltaisensa aina äänessä olevat ihmiset. Vaikka Oman äänen rakastaja saattaakin vaikuttaa täydelliseltä ystävältä, pian hiljaisuuden suosimiselleen löytyy kuitenkin syy. Nimensä veroisesti hän nimittäin rakastaa kuunnella itseään ja etsii ympärilleen ihmisiä, jotka palvovat häntä ja tukevat häntä jokaisessa pikkuongelmassaan. Sen sijaan vastapalveluksia Oman äänen rakastaja ei tee. Ystävien murheet ja ongelmat eivät häntä hetkauta ja keskustelu ohjataan pian takaisin itseensä. Surukseni olen huomannut, että parhaat ystäväni ovat aina olleet Oman äänen rakastajia.

Marttyyri: Henkilö, joka ei koskaan tule juttelemaan tai ota sinuun tervehdystä kummempaa kontaktia. Koska hän ei milloinkaan ole edes näkevinäänkään sinua, päättelet hänen viihtyvän mieluummin omissa oloissaan ja päätät (helpottuneena) kunnioittaa hänen tahtoaan. Pian kuitenkin kuulet, että Marttyyri (yleensä selkäsi takana) on kovin pahastunut siitä, miten töykeästi sinä häntä kohtelet, kun et koskaan puhu hänelle mitään. Marttyyri taitaakin olla ujon ihmisen kusipäinen variaatio.

Äiti Teresa: Yleensä kiltti vanhempi naishenkilö. Toisin kuin monet muut Äiti Teresa huomaa ujouden todellisen luonteen ja ymmärtää, että kärsit siitä. Saatat jopa kertoa hänelle sinulla olevan sosiaalinen fobia, mutta siitä asiat eivät ainakaan helpotu. Äiti Teresa ottaa tehtäväkseen "auttamisesi", joka karkeasti tarkoittaa sosiaalisiin tilanteisiin väkisin työntämistä. Tätä taktiikkaa voisi verrata uimataidottoman heittämisella mereen, jotta tämä oppisi uimaan. Itselläni oli lukiossa kyseinen henkilö äidinkielenopettajana, mikä tarkoitti kohdallani ryhmätöiden, paritöiden ja esitelmien räjähdysmäistä kasvua. Sanomattakin on selvää, että kehitin aivan uudenlaisen fobian - tällä kertaa opettajaani kohtaan - ja vaihdoin salamana toisen opettajan tunneille.

Einstein: Henkilö, joka tulee siihen lopputulokseen, että ujoutesi täytyy tarkoittaa, että olet jotenkin älyllisestikin hidas. Tässä vaiheessa Einsteineista kehkeytyy joko sinua lapsentasolla pitävä ja sinulle alati hitaasti ja lässyttävästi puhuva riippakivi, tai sitten "tyhmille" kysymyksillesi tiuskiva heikkopinnainen töykimys. Lässyttävä Einstein saattaa jopa puolustaa sinua esim. Nirppanokalle, koska säälii sinua "vajavaisuutesi" tähden. Usein Einstein on pudota tuoliltaan, jos kuulee sinun tekevän jotakin "normaalia" kuten seurustelevan, bilettävän tai muuten käyttäytyvän sosiaalisesti.

Nirppanokka: Hän on se, joka inhoaa sinua, etkä voi kuollaksesikaan keksiä miksi. Vuosia Nirppanokkia kohdattuani, olen onnistunut kehittämään heistä jonkinlaisen teorian: Nirppanokka inhoaa sinua, koska hänestä ujoutesi on joko pelkkää typeryyttä tai sitten ylpeyttä (yleisemmin tätä). Hänen mielestään luulet olevasi niin muiden yläpuolella, ettet puhu heille (=hänelle) mitään. Riskiä joutua Nirppanokan kohteeksi lisää myös se, että ujoudesta huolimatta pukeudut tyylikkäästi, laitat hiuksiasi ja meikkaat, sillä tämä vahvistaa hänen näkemystään sinusta ylimielisenä. Nimittäin Nirppanokalla saattaa olla jopa ujoja kavereita, mutta he ovat yleensä seinäruusuja, jotka sopivat hänen kuvaansa ujosta ihmisestä.

Risto Reipas: Tämä on se lapsuuden "kaveri", joka juoksi hiekkalaatikolle pilaamaan päiväsi kertomalla, että joku ilkeä lapsi oli haukkunut sinua rumaksi, läskiksi, tyhmäksi tms. Näiden henkilöiden luulisi katoavan alakouluvuosien päätyttyä, mutta ei. Vieläkin Risto Reipas saattaa juosta luoksesi kertomaan, miten paljon muita vaivaa ujoutesi, ja onnistuukin saamaan sinulle varman tunteen siitä, että kaikki vihaavat sinua. Yleensä Risto Reipas vetoaa siihen, että hän on suoraselkäinen kertoessaan "totuuden" päin naamaa. Hän esittää reilua ja mukavaa kaveria, mitä hän saattaa myös itse uskoa olevansa, mutta oikeasti Risto Reipas on pikku sadisti, joka nauttii nähdessään mielipahasi, hämmennyksesi ja vaivaantuneisuutesi tästä ei-halutusta tiedosta. Risto Reippaan lempilauseet joko alkavat tai päättyvät sanoilla "ei millään pahalla".

Casanova: Yleensä miespuolinen henkilö, mutta uskon, että myös naispuolinen vastine löytyy. Casanova on tunnettu flirttailevasta käytöksestään vastakkaisen sukupuolen seurassa, ja pitääkin itseään hurmurina, vaikka todellisuudessa kukaan ei häntä tosissaan otakaan. Erityisesti Casanova kuitenkin kohdistaa hyökkäyksensä ujoihin, sillä pitää heitä säälittävinä, epätoivoisina ja helppoina kohteina, mitä hän juuri itse on. Yleensä hän hämmästyykin suuresti kuullessaan ujon seurustelevan. Casanova tunkee seuraasi niin usein kuin vain pystyy laukomaan surkeita iskuyrityksiään ja kutsumaan yleensä sinua "söpöksi", mihin koitat vaivaantuneena suhtautua kuin et olisi kuullutkaan. Casanovan kiinnostus ei ole aitoa, vaan hän pyrkii sinun avullasi pönkittämään egoaan, ja tulkitsee helposti pienimmätkin ystävällisyyden eleet tunteidesi lämpiämiseksi ja siten voitoksi itselleen. Näin ollen Casanovasta on hyvin vaikea päästä eroon ja pian huomaatkin aikataulusi muovautuvan hänen välttelemisensä mukaan.

Paskahousu: Näitä henkilöitä on valitettavasti niin työnantajien, opettajien kuin omien vanhempienkin joukossa. Paskahousu on henkilö, joka purkaa aina turhautumisensa sinuun, koska uskaltaa. Jos hänellä on huono päivä, ilmestyy hän moittimaan sinua jonkin tekosyyn varjolla. Kun joku (yleensä Paskahousun pelkäämä tai pitämä henkilö) tekee virheen, paskahousu tulee ilmoittamaan sinulle, ettei niin saa tehdä. Pahinta on se, että jos olet ujo painekattila (kuten minä) ei Paskahousulle ole takaisin sanomista. Mielestäni Paskahousu onkin sosiaalisista tyypeistä kaikista inhottavin.

Kuokkavieraita

Olen koko elämäni tottunut piilovittuiluun ja salakähmäiseen motiivien peittelyyn näennäisellä ystävällisyydellä. Olen tosiaan tainnut muuttaa aivan uudelle planeetalle. Tuli nimittäin taas hepuloitua itse itsensä kylään kutsuvista vieraista. Tällä kertaa antoivat varoitusaikaa jopa koko yön, joten ein, ein ja ein sanomista tuli harkittua peräti viisi minuuttia. Täällä ihmiset olettavat, että toisilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin istua kotona valmiina kaiken aikaa odottamassa, milloin herrasväki päättää tulla käymään. Jos niiden tunkemisen olisi hyväksynyt niin tämä aamu olisikin kulunut tämän kämpän siivoilussa paraatikuntoon ja kaupassa juoksemiseen pieniä ropojaan kuluttaen, jotta nämä mamman ja papan rahoilla ratsastajat saisivat meillä murkinaa napansa alle. Kaiken lisäksi Neiti oli viimeksi kovin närkästynyt siitä, ettei meillä ollut vedenkeitintä, jolla tarjoilla hänelle juotavaksi englantilaista hevonkusta (teetä). Kaikista eniten ärsyttää kuitenkin, että nämä ihmiset eivät edes vaivaudu esittämään, että tulevat koska haluavat tavata meidät ja tutustua meihin, vaan ilmestyvät heti kuvioihin, kun meillä on a) uusi kämppä, b) kissanpentu ja nyt c) rotukissa. Tämä yhdistettynä aikataulujemme sotkemiseen kertoo jo täydellisestä käytöstapojen puutteesta. Täällä ei ole mikään ilmainen kissanäyttely menossa saatana. Kuulin, että miehen duunipaikaltakin on joku suunnitellut tuovansa lapsensa meille, koska meillä on kissanpentuja. Niin kauan, kun tässä lahossa ruhossa henki pihisee, ei kenenkään kakarat tule meidän kämppään sotkemaan ja kirkumaan kissojen lähellä. Minulla ei ole aikaa, voimia, halua tai velvollisuutta esittää pitäväni lapsista tai kuokkavieraista, kun kumpiakin inhoan. Anopinkin tunkemiset siirrettiin tälle viikonlopulle. Valmiina ollaan, joten on ihan luonnollista, ettei mummosta ole kuulunut pihaustakaan. Täytyy tietenkin odottaa sitä hetkeä, kun olen persauki, väsynyt ja varmaan jossain karseessa ripulissakin, niin sitten voi ilmestyä oven taakse ränkyttämään. Saattaa se tosin olla minulle edellisestä loukkaantunutkin, kun olen niin outo tuppisuu, joka ei kerro itsestään mitään ja haluaa opiskella.

Haastettu

"Haastetun pitää kirjoittaa kysymykset ja niiden omat vastaukset blogiinsa. Sen jälkeen haastettu haastaa 4-5 bloggaajaa, kukaan niistä ei saa olla alkuperäinen haastaja. Haastetun tulee keksiä uudet 11 kysymystä, ja ilmoittaa heille että heidät on haastettu!''

Kiitos tästä haasteesta, shadow!

1. Mistä haaveilet?
Tällä hetkellä eniten haluamastani opiskelupaikasta, josta täälläkin on tullut jauhettua vaikka kuinka.  Myös oma (ilmainen) kokki kelpaisi laittamaan joka päivä herkullista kotiruokaa.

2. Jos olisit eläin, mikä eläin olisit?
Haluaisin olla sinivalas, koska silloin voisi vain syödä ja uiskennella rauhallisena ilman luontaisia vihollisia. Myös kotkana olo olisi mukavaa, koska silloin voisin lentää ja matkustaa minne ikinä haluankaan. Tosin jos tässä haettiin sitä, että mitä eläintä muistutan, niin silloin kyseessä olisi kyllä jokin todella outo, uhanalainen ja arka eläin, joka elää yksin ja jota muut karttavat. Haisunäätä?

3. Missä päin maailmaa haluaisit asua?
Ehdottomasti jossain kuuluisimmista suurkaupungeista. Luultavasti Lontoossa tai New Yorkissa. Jälkimmäisessä en kuitenkaan ole koskaan käynyt, mutta Lontoossa useamman kerran ja voisin käydä vielä vaikka kuinka monta kertaa uudestaankin.

4. Mikä on elämässäsi tärkeintä?
Haluaisin kovin vastata tähän, että ura ja onnellisuus, mutta pakko se on myöntää, että onnellisin jakso tähän mennessä oli silloin, kun minulla oli ystävä. Vastaankin siis kliseisesti, että läheiset ihmiset. Tosin tällä hetkellä tärkeintä on Höpön lisäksi kissat ja ne voiman rippeet, jotka repivät minut aamulla ylös sängystä.

5. Mikä saa sinut hymyilemään? 
Tahaton huumori, South Park, lapselliset vitsit ja kissojen törppöilyt.

6. Kerro kolme hyvää asiaa itsestäsi.
Hmm. Itsekehusta tulee aina huono omatunto ja omahyväinen fiilis, mutta antaa mennä. Minulla on hyvä huumorintaju ja olen hauska. Hiukseni ovat todella paksut ja vahvat, ja ne ovatkin mielestäni parasta ulkonäössäni. Olen kiinnostunut monenlaisista asioista ja en ole mikään tynnyrissä kasvanut. Tämän lasken hyväksi asiaksi siksi, että olen tavannut monia, joita ei oikeasti kiinnosta mikään.

7. Mitä harrastat?
Kirpputoreja ja muun muassa vanhojen lehtien, My little ponyjen ja kissa-aiheisten koriste-esineiden keräilyä.

8. Mikä olisi unelmatyösi?
Tämä on häpeällistä tunnustaa, mutta yläasteella päätin, että minusta tulee psykiatri, jotta voisin auttaa niitä, jotka saivat huonoa hoitoa kuten minä. Suunnitelma kariutui siihen, että olen surkea kaikissa matemaattisissa aineissa. Olin myös vielä hyvin naiivi tuolloin, enkä tullut ajatelleeksi, etten luultavasti osaisi auttaa ketään, kun hullu itsekin olen. Tosin jos nyt ihme tapahtuisi ja tuo opiskelupaikka jostain putoaisi syliini, ottaisin sen toki hetimiten vastaan.

9. Millaista luulet elämäsi olevan kolmen vuoden kuluttua? 
Ahdistaa ajatellakin. Toivon, että olen hyvää vauhtia etenemässä yliopisto-opinnoissani ja olen löytänyt jopa useamman uuden ystävän.

10. Mitä pelkäät?
Riskejä, virheitä, epäonnistumista, ihmisiä, lukkeja, lentämistä, ampiaisia, tylsyyttä jne.

11. Miten aiot viettää joulua tänä vuonna?
Kotona avopuolison ja kissojen kanssa. Ei luultavasti syödä kuin kaupan valmislaatikoita ja availlaan jotain nihkeitä suklaalevyjä paketeista. Katselen tässä jos rahat riittäisi tekokuuseen.

OMAT KYSYMYKSENI:
1. Mistä vuosikymmenestä pidät eniten ja miksi?
2. Mikä on unelma jäätelöannoksesi?
3. Mikä oli lempi tv-ohjelmasi, kun olit lapsi?
4. Ketä piirroshahmoa muistutat?
5. Keräiletkö mitään?
6. Missä asennossa nukut?
7. Minne haluaisit vielä joskus matkustaa?
8. Miksi naisia ärsyttää ylösjätetty wc-pöntön rengas?
9. Millainen olisi viimeinen ateriasi?
10. Mikä on salainen paheesi?
11. Onko sinulla jotain pakko-oireita (esim. kädet on aina pestävä sisään tullessa)?

Haasteen saa
Ninka
Pinja
Näkymätön lapsi
Pihla

Tunnelukossa

Tutustuin termiin "tunnelukko" joskus vuosia sitten. Tunnelukko on "lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä. Tunteemme eivät ole varsinainen ongelma, vaan se, miten tunnelukot saavat meidät lapsenkaltaisesti välttelemään, antautumaan ja hyökkäämään kohtaamissamme tilanteissa. Nämä keinot ovat aikuisiällä haitallisia ja toimivat itseämme vastaan." Psykologiasta kiinnostuneena lainasin kirjastosta tunnelukoista kertovan kirjan ja tein siitä testin. Näytin testin tulosta terapeutilleni, mutta emme koskaan käsitelleet sitä(kään). Nykyään suhtaudun koko testiin aika skeptisesti. Luulen, että jokainen saa siitä tulokseksi jonkinasteisen tunnelukon. Myös tunnelukkojen kuvaukset ovat sitä tasoa, että saattaavat vaikuttaa kuten horoskooppien on tarkoitus; jokainen kuvaus on niin epämääräinen, että ne sopivat tavalla tai toisella lähes kaikkiin. Tein nyt kuitenkin tunnelukkotestin pitkästä aikaa ja tässä tulos. Ne kohdat, joiden en koe sopivan minuun ollenkaan ovat yliviivattuja ja ne alleviivattuja, joiden koen sopivan erityisen vahvasti.

Rankaisevuus
Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Olet hyvin ankara itsellesi ja rankaiset itseäsi jos toimit väärin. Olet usein vihainen itsellesi ja moitit itseäsi tekemistäsi virheistä. Saatat miettiä tekemisiäsi jälkikäteen, ja tuntea syyllisyyttä tai häpeää siitä miten olet toiminut. Saatat olla vihainen itsellesi koska olet joskus heikko, tunteellinen tai tarvitseva. Jos jotain pahaa tapahtuu sinulle, saatat ajatella että se oli ansaittua, etkä kaipaa myötätuntoa tai sääliä. Saatat olla rankaiseva myös lähimmäisiäsi kohtaan. Lapsesi saattavat kuulla kunniansa jos asiat eivät mene mielesi mukaan. Sinun on vaikea antaa anteeksi itsellesi ja toisille etkä hyväksy puolusteluja kovin helposti. 

Pienimmänkin "virheen" jahkaaminen on niin kovin tuttua. Tosin yksi ongelmistani on päinvastoin se, että annan toisille aivan liian helpolla anteeksi ja onnistun kääntämään koko asian vain omaksi syykseni. Pohjimmiltani kaipaan myös myötätuntoa hävettävän paljon.

Ulkopuolisuus
Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Tunnet usein ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa ja se saa sinut välttelemään niitä. Ehkä tunnet itsesi erilaiseksi, muita huonommaksi keskustelijaksi ja siksi ulkopuoliseksi. Uusien ihmisten kanssa tunnet olosi epämukavaksi ja hermostuneeksi etkä oikein tiedä mitä sanoisit. Saatat arkailla huomion kohteena olemista ja jännittää esiintymistä. Ahdistuneena mietit mitä muut ajattelevat sinusta. Hermostuneena et kykene käyttämään sosiaalisia taitojasi vaan menetät varmuutesi ja vetäydyt. Olet ehkä tottunut välttelemään kanssakäymisiä ja sosiaalisia tilanteita siinä määrin että se tuntuu ihan luonnolliselta - kuitenkin jokin sinussa kaipaa samalla läheisempää yhteyttä kanssaihmisiin. Ryhmässä saatat teeskennellä olevasi enemmän muiden kaltainen tai haluat antaa hyvän vaikutelman itsestäsi. Saatat hankkiutua työskentelemään tehtävissä, jossa ei vaadita paljon vuorovaikutusta. Läheisissä suhteissa tunnet olosi varmemmaksi ja levollisemmaksi - voit olla enemmän oma itsesi. Toistuvat ulkopuolisuuden kokemukset vahvistavat tunnelukkoasi ja se saa sinut välttelemään entistä enemmän ikäviä sosiaalisia tilanteita.

Tämän tunnelukon sain erittäin vahvana jo vuosia sitten. En yliviivannut mitään, sillä en keksi kuvauksesta mitään muutettavaa, enkä myöskään alleviivannut, sillä kaikki sopi yhtä hyvin. Se olen minä ja varmaan jokainen, jolla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Kokemus ulkopuolisuudesta on minulla hyvin voimakas, eikä se valitettavasti ole kokonaan kuviteltua. En ole vielä koskaan henkilökohtaisesti tavannut ihmistä, jonka kanssa tuntisin olevani samanlainen. Ulkopuolisuuden kokemuksen vahvistamisesta käy kanssaihmisten toistuvat huomauttelut hiljaisuudesta ja ujoudesta. Yleensä, kun jotkut päättävät minua vioistani valistaa, jätän pois pienimmätkin yritykset tutustua kyseisiin henkilöihin. Pidän myös hyvin harvoista ihmisistä, mikä vaikuttaa myös tutustumisyrityksiini.

Pessimistisyys
Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Olet pessimisti, ja kiinnität huomiota enemmän elämäsi kielteisiin kuin positiivisiin asioihin. Olet kova huolehtimaan ja murehdit tulevia tapahtumia tai tilanteita. Jos asiat tuntuvat menevän hyvin, se vaikuttaa vain väliaikaiselta. Jos jotain hyvää tapahtuu. odotat että jotain pahaa on tapahtumassa seuraavaksi. Pelkäät, että saatat tehdä päätöksiä jotka johtavat kriisiin tai katastrofiin. Pelkäät virheitä ja pyrit siksi olemaan mahdollisimman huolellinen.

Tämä on oikeastaan masennuksen ääni, joka puhuu. Mikään ei tule onnistumaan millään tavalla koskaan.

Emotionaalinen estyneisyys 
Tunnelukon voimakkuus: vahva
Sinun on vaikea ilmaista tunteitasi spontaanisti. Sinusta on hämmentävää ilmaista positiivisia kiintymyksen tai välittämisen tunteita toisille ihmisille. Uskot että tunteet on parempi pitää sisällään ja siksi pyrit kontrolloimaan itseäsi, varsinkin muiden seurassa. Sisällesi on luultavasti kertynyt paljon vihaa ja mielipahaa, joka on ilmaisematta. Sinusta saattaa tuntua että olet kuin painetynnyri, joka saattaa purkautua milloin tahansa, siksi yrität hallita tekemisiäsi ja tunteitasi.

Parisuhde on pakottanut positiivisten tunteiden ilmaisuun. Sen sijaan suru ja viha pysyvät tiiviisti lukittuna sisälle. Surua voi sentään itsekseen nyyhkyttää pihalle, mutta päähäni on tosiaan kerääntynyt niin paljon vihaa, ettei mikään säkin hakkaaminen sitä helpota. Luulen terveen vihan jääneen lukkojen taakse siksi, että lapsuudenkodissa sitä ei saanut ilmaista kukaan muu kuin isäni. Kaikkien muiden kohdalla siitä seurasi jonkinasteinen rangaistus. Myös muinoin peruskoulussa kiusaamisaikoina ja nykyään asiakaspalvelussa täytyy jatkuvasti teeskennellä, ettei välitä, vaikka olisi ihan halkeamispisteessä. Täytyy sanoa, että ymmärrän ihmisiä, jotka kilahtavat lopullisesti ja saapuvat paikanpäälle aseen kanssa.

Vajavuus
Tunnelukon voimakkuus: vahva
Olemassaoloasi leimaa arvottomuuden kokemus, joka ilmenee uskomuksena omasta kelvottomuudesta. Saatat puhua itsestäsi alentavaan sävyyn, olet kriittinen, ankara ja vihainen itsellesi. Ikään kuin sinussa olisi sisimmässäsi jotain häpeällistä ja vastenmielistä, joka pitää piilossa. Luultavasti peittelet ongelmiasi ja virheitäsi ja välttelet niistä puhumista ettei häpeän tunne valtaisi sinua. Joudut pitämään todelliset tunteesi ja ajatuksesi salassa, et halua myöntää muille olevasi tunteellinen tai tarvitseva ihminen. Esität ihmisille muuta kuin todella olet ja samalla pelkäät paljastumista. Koet muiden sanomiset herkästi arvosteluna ja kritiikkinä, jolloin vajavuuden tunteesi saattaa saada sinut suuttumaan. Ehkä hyökkäät vajavuuden tunnettasi vastaan olemalla kriittinen ja vähättelevä muita kohtaan - myös kumppaniasi tai lapsiasi kohtaan. Saatat tuntea vetovoimaa torjuviin ja kriittisiin ihmisiin, jotka entisestään voimistavat vajavuuden tunnelukkoasi.

En tiedä itsekään mitä niin häpeän, että (varsinkin sosiaalisissa tilanteissa) tunnen olevani limainen ja ällöttävä. Olemassaoloani kenties? Loukkaannun myös herkästi (vaikken sitä näytäkään) ja minun on vaikea erottaa, milloin joku tarkoittaa olla ilkeä ja milloin ei. Valitettavasti olen myös vähättelevä ja jopa ylimielinen, koska kriittisyys tosiaan helpottaa oloani. On mukava huomata, että muut ovat aivan yhtä huonoja ihmisiä kuin minä.

Epäonnistuminen
Tunnelukon voimakkuus: vahva
Uskot olevasi tuomittu epäonnistumaan, ikään kuin sinulta puuttuisi jotain olennaisia taitoja tai kykyjä. Olet saattanut oppia välttelemään haasteita tai vaikeita tehtäviä epäonnistumisen pelossa. Saatat uskoa että et osaa tai et kykene tekemään jotain, ja siksi viivyttelet etkä ole halukas yrittämään tosissasi. Saatat verrata itseäsi muihin ja pitää itseäsi epäonnistuneena, huonompana tai lahjattomampana kuin toiset. Ajattelet että toiset ovat menestyneet paremmin, etkä anna arvoa omille saavutuksillesi - aina löytyy joku joka on menestynyt tai pärjännyt paremmin. Epäonnistumien tunnelukko näyttäytyy varsinkin työelämässä. Saatat vältellä uralla etenemistä, haasteiden ottamista, ylennyksiä, työhön sitoutumista tai aloitteellisuutta. Saatat yrittää kompensoida epäonnistumisen tunnetta vaatimalla itseltäsi hyviä suorituksia ja virheettömyyttä. Ajan myötä usko omaan itseen heikkenee ja epäonnistumisen tunnelukko voimistuu jokaisen epäonnistumiseksi koetun tilanteen myötä. 

Vaikka pelkäänkin, olen samalla niin kunnianhimoinen, että piiskaan itseni vaikka sitten epäonnistumiseen. Se on sitä liikojen vaatimista.

Kaltoin kohtelu
Tunnelukon voimakkuus: vahva
Pelkäät, että ihmiset haavoittavat, huijaavat, loukkaavat, pahoinpitelevät tai käyttävät sinua jollain tavoin hyväkseen. Et luultavasti koe oloasi luottavaiseksi ja turvalliseksi vaan näet uhkakuvia ihmissuhteissasi. Sinun on yleensä vaikea luottaa ihmisiin. Saatat suhtautua epäillen toisten aikomuksiin ja uskot läheistesi pettävän sinut tavalla tai toisella. Et päästä ketään lähellesi etkä uskalla avautua ihmissuhteissasi. Olet varovainen ja saatat testata ovatko ihmiset luottamuksesi arvoisia. Saatat kuitenkin viehättyä ihmisistä jotka ovat hyväksikäyttäjiä ja annat heidän kohdella itseäsi huonosti. Toistuvat hyväksikäytön kokemukset vahvistavat tunnelukkoa ja syövät omanarvon tunnetta. Tämä voi johtaa siihen, että sinun on vaikea päästä suhteesta jossa sinua kohdellaan kaltoin.

Tämä ei yhtään helpota uusiin ihmisiin tutustumista. Onneksi en kuitenkaan viehäty kusipäistä, vaan etsin pääasiassa turvallista kumppania, johon säälittävästi ripustautua. Yksi asia, jota jaksan yhä hämmästellä on se, että olen tosiaan päästänyt toisen ihmisen lähelleni. Välillä havahdun tajuamaan, että jossain vaiheessa olen suojamuurini laskenut, ja sitten pitääkin hieraista silmiä. Onko tuo mies varmasti olemassa? Missä vaiheessa se noin lähelle tuli?

Vaativuus
Tunnelukon voimakkuus: vahva
Olet vaativa itseäsi kohtaan, vaikka luultavasti itse pidät vaativuuttasi ihan kohtuullisena. Sinusta tuntuu, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan tai pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä. Et voi olla tyytyväinen itseesi jos et täytä vaatimuksiasi - siksi tuntuu ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain tavoittelemisen arvoista. Riittämättömyyden, epäonnistumisen, huonommuuden ja häpeän tunteet vaanivat ja iskevät ellet yllä koviin vaatimuksiisi. Ponnistelet välttääksesi näitä ikäviä tunteita ja se aiheuttaa sinulle ahdistusta ja stressiä. Stressi saattaa ilmetä erilaisina fyysisinä oireina - unettomuutena, väsymyksenä, korkeana verenpaineena, vatsahaavana tai paniikkikohtauksina. Sinun on vaikea rentoutua ja vain nauttia elämästä. Saatat olla enimmäkseen turhautunut ja ärtynyt itseesi ja toisiin. Elämä on suorittamista, ja uskot että se joskus tuo sinulle palkinnon - vapauden tai täydellisyyden. Loppujen lopuksi saavutukset kuitenkin tuntuvat tyhjiltä ja hamuat seuraavia tehtäviä ja haasteita. Jos päätät menestyä jossain, luultavasti menestyt siinä - osaamatta kuitenkaan pysähtyä nauttimaan menestyksestä. Ehkä lyöt laimin ystäviäsi tai läheisiäsi - koska et ehdi rentoutua ja antaa toisille aikaasi.

Olen sotkuinen, enkä stressaa tavaroiden järjestyksestä.

Uhrautuminen
Tunnelukon voimakkuus: keskivahva
Olet oppinut huomioimaan toisten tarpeita herkästi ja niinpä omat tarpeesi jäävät helposti sivuun. Jos asetat omat tarpeesi etusijalle, tunnet todennäköisesti syyllisyyden tunteita. Uhraudut, jotta et joutusi kokemaan syyllisyyttä siitä, että et ole huomioinut riittävästi toisia. Uhraudut omasta tahdostasi, et toisten vaatimuksesta, koska muiden tarpeet yksinkertaisesti ylittävät omasi. Saatat olla luonnostasi empaattinen, etkä halua toisten kokevan mielipahaa. Koet itsesi vahvaksi ja kannat vastuuta toisten hyvinvoinnista. Sinun on helppo olla toisia kohtaan ymmärtäväinen ja myötätuntoinen. Kuuntelet yleensä toisten ongelmia ja kerrot omistasi vähän.

Saatan olla täällä kusipää, mutta oikeasti olen ulospäin niin kiltti, että minua pidetään valitettavan harmittona. Sellaisena kilttinä ressukkana, jonka päälle voi kaataa kaikki huolensa. Enpä minä kai täysin kusipää olekaan, sillä (valitettavasti) tunnen syyllisyyttä toisen mielen pahoittamisesta riippumatta siitä, onko hän ensin pahoittanut minun. En juuri koskaan sanokaan takaisin, vaan pidän jälleen kerran vihan kannen paikoillaan. Ajattelen liikaa, miltä muista tuntuu tai mitä huonoja asioita puoliensa pitämisestä voikaan seurata.

Hylkääminen
Tunnelukon voimakkuus: keskivahva
Menetyksen pelko ohjaa elämääsi - olet huolissasi yksin jäämisestä. Uskot että läheisesi kuolevat tai jättävät sinut. Pelkäät jääväsi yksin ja luultavasti takerrut läheisiin ihmisiisi, mutta samalla karkotat heidät luotasi; pahin pelkosi on kuin itseään toteuttava ennuste. Menettämisen pelkoa seuraa luottamuksen puute joka tulee usein ilmi kontrollointina, omistushaluisuutena ja mustasukkaisuutena. Riippuvuudet voivat olla selviytymiskeinosi, joilla yksinolon aiheuttama ahdistus tuntuu siedettävämmältä. Koet suhteisiin kuuluvat tavalliset erotilanteet ahdistaviksi etkä luota siihen että suhde kestäisi erot. Tulkitset herkästi toisen tekemisiä tai tekemättä jättämisiä eroaikeiksi ja saatat ylireagoida niihin, vaikkapa siihen kun toinen ei vastaa puheluusi tai tekstiviestiisi. Vaikka suhde olisi vakaa, se luultavasti tuntuu vain väliaikaiselta - ikään kuin se olisi koko ajan vaakalaudalla. Saatat itse epätoivoissasi uhata erolla, ikään kuin testataksesi odotustasi - joko suhde nyt päättyy. Menetyksien myötä tunnelukko vahvistuu ja alat uskoa ettei mistään löydy kestävää suhdetta.

Kun aloitimme seurustelun, oli suhde tätä yhtä rumbaa. Olen ihmeissäni, ettei Höpö jättänyt tätä hullua ämmää silloin. Olin kamala epävarma kyylä, joka oli varma, että ukko oli vaihtamassa toiseen tai oli kymmenen minuuttia kiehnäämättä, koska aikoo jättää. Olen aika hyvin päässyt tästä eroon, vaikka keskivahva näkyy vielä olevan.

Alistuminen 
Tunnelukon voimakkuus: keskivahva
Sinusta tuntuu että sinun pitää olla mieliksi läheisillesi, ystävillesi, työkavereillesi, jopa ventovieraille. Et halua olla hankala vaan kiltti ja mukava, niinpä myönnyt helposti asioihin jotka eivät tunnu sinusta erityisen tärkeiltä. Sinun voi olla vaikea pitää puoliasi niin pienissä kuin isoissa asioissa. Antaudut enemmän tai vähemmän toisten kontrolloitavaksi, koska haluat välttää ikävän seuraamuksen. Et ilmaise avoimesti tarpeitasi, koska et pidä niitä tärkeinä. Piilotat tunteitasi, varsinkin vihan tunnetta, mikä saa sinut välttelemään konflikteja. Vihan tukahduttaminen johtaa sen patoutumiseen, joka yleensä purkautuu joko passiivisena vihan ilmaisuna kuten pienimuotoisena kostamisena, juoruamisena, viivästelynä, kiukutteluna tai yllättävinä agressiivisina kiukunpurkauksina. Viha voi synnyttää myös halua kapinoida ja uhmata tahoja, jotka koet auktoriteetiksi (esim. esimiehet, viranomaiset, puoliso). Ihmissuhteissasi toiset ovat yleensä niskan päällä. Sinua saattavat kiehtoa ihmiset, jotka ovat hallitsevia ja määräileviä, jotka sanovat miten sinun kuuluu toimia, käyttäytyä tai tuntea.

Tämä on aika ristiriitainen, sillä toisaalta en voi sietää sitä, että minua pompotellaan ja toisaalta taas hyväksyn sen, jotta elämäni ei vaikeutuisi vielä lisää. Voisikin sanoa, että tämä pitää paikkaansa, mutta vain toisten tunnelukkojen takia.

Kylläpäs olen näköjään moniongelmainen, kun sain yli kymmenen tunnelukkoa. Tässä sitten tietenkin voisi taas kyseenalaistaa testin paikkaansapitävyyttä, sillä monet lukot kulkevat käsi kädessä ja ovat yhteydessä toisiinsa. Linkki testiin on kuitenkin kirjoitukseni alkupäässä. Tehköön ne, jotka haluavat oppia itsestään lisää, kaipaavat viihdettä tai ovat muuten vain tylsistyneitä lauantai-iltana kuten minä.

Ujon painajainen

Minulla on todella herkkä iho. Se inhoaa kylmyyttä, vettä, hikoilua ja jokaista saippuaa. Eniten se kuitenkin inhoaa masennusta ja stressiä. Sitä mitä enemmän kärsin, sitä enemmän se syyhyää ja pahentaa kärsimystä. Sitten se syyhyää lisää. Yläasteella koulukiusaamisaikoihin ihoni ilmestyi täyteen märkiviä ja kutiavia läiskiä. Niitä oli joka paikassa, johon yksikin vaate vähänkään hiersi. Iho vaivasi koko yläasteen ajan aiheuttaen ryntäyksen pukkarista ulos, mutta myös upean syyn kieltäytyä koulun uintitunneista.

Valitettavasti pahimmassa kunnossa ovat aina olleet käteni, jotka eniten altistuvat pesemiselle ja näin syksyisin ja talvisin myös kylmyydelle. Kiitos kylmän duunipaikan ja siellä pakollisen vedellä läträyksen, käteni näyttävätkin nyt siltä kuin olisivat saaneet happoa päälleen. Tilannetta ei parantanut ollenkaan se, että ollessani viikko takaperin niin ahdistunut, etten nukkunut juuri yhtään, kulutin kaiket yöt käsiäni puoliunessa repien. Muutenkin stressi aiheuttaa heti ikävää kihelmöintiä kaikkialla ihossa. Kädet ovat kuitenkin kaikista vittumaisimmat, koska ne ovat aina kaikkien näkyvillä. Jo edellisessä paskaduunissani, jossa jouduin pesemään paljon käsiä, sain todeta, että ihmisillä ei ole mitään hienotunteisuutta. Nokkansa pitää saada tunkea joka paikkaan. Nyt sama jatkuu taas. Päivästä toiseen yritän pitää hanskoja, vaikkeivat ne annakaan ihon ollenkaan hengittää, koska muuten olen joka asiakkaan ja työtoverin ihmetyksen ja kauhun aihe. "Mitä sun käsille on käyny!?" No ei vittu kuulu teille. Kerran erehdyin kertomaan totuuden eli, että kärsin ihottumasta. Johan sitten sainkin pahoinvoivia katseita siihen tyyliin kuin minulla olisi jokin tarttuva tauti. Tästä lähin valehtelen käteni jääneen silppuriin ja kerään kaikki säälipisteet.

Huoh. Masennus, stressi... Olen jäänyt verkko-opinnoistani pahasti jälkeen, koska en ole pariin viikkoon välittänyt tarpeeksi edes katsoakseni niitä. En pääse koskaan yliopistoon. Kaiken lisäksi anoppi yrittää parhaillaan kutsua itseään meille kylään. Lisää epätoivottua huomiota käsilleni, ujoudelleni ja kämpän epäsiisteydelle tässä kaipaisinkin. Sanoin aika terävästi kyllä, että se akka ei tänään meille varoittamatta tule. Nyt ei ole aikaa siivoamiselle ja sen viihdyttämiselle, kun muutenkin taidan olla kurkkuani myöten kusessa. Tämän johdosta mies onkin minulle vihainen. Olisi mukava tietää, miksei se laiskamato voisi itse ajaa muutaman kilometrin matkaa mutsilleen, eikä niinpäin, että eukko on raahattava meille. Muutenkin olen saanut huomata, että täällä ihmisillä ei ole mitään käytöstapoja kyläilyn suhteen. Meille on vähän väliä änkemässä joku tunnin varoitusajalla. Mahtaisivat olla kaikki tuttavat iloisia tämän suhteen päättymisestä, koska minä olen se, joka täällä blokkaa kovasanaisesti niiden tunkemisyritykset. Ujouteni ei tosiaan saa täällä hetkeäkään lepoa.

Katkera

En ole jaksanut päivittää. Olen taas syvällä. Mikään ei piristä, eikä edes ne hartaimmin odotetut asiat tunnu enää miltään. Haluaisin vain nukkua, mutta kun yritän en saa unta. Väsymys roikkuu niskassa kuin kasa rautaa. Ollessani hereillä ajattelen vain kuinka ihanaa olisi nukkua, mutta nukkumaan mennessäni kaikki tuskaiset ajatukset rynnivät päähän. En ole nukkunut tarpeeksi yli viikkoon ja silti viime yönkin vietin horteessa heräillen vähän väliä heti ensimmäisen unen päästyä alkuun. Jo tässä vaiheessa olen korjannut kymmenen kirjoitusvirhettä.

Luulin, että piristäisi nähdä onnekasta kaveriani. Kuinka väärässä olinkaan. Äiti oli hommannut sille kämpän melkein keskustasta - lempikaupunginosastani. Kaikki lempikauppani olivat siinä ympärillä. Kämppä oli 30-luvulla rakennetussa talossa. Siellä tuoksui vanha puu. Vuokra toki on kallis, mutta ei haittaa - äiti maksaa vuokran. "Siis mä tykkään tosi paljon näistä vanhoista taloista!", kaveri sanoi. Purin hammasta. Jos se koskaan kysyisi, mistä minä tykkään, tietäisi se, että rakastan vanhoja taloja. Olen haaveillut, että joskus asuisin sellaisessa, mutta minun äidilläni ei ole varaa maksaa vuokraani. Mentiin syömään ja kaveri hölötti. Hölöhölö, jätkät pyörii ympärillä, tämä on unelma-ala ja elämä on ihanaa. Samalla se sorkki ruokaansa. Loppuillan se naureskeli, miten harkitsin meneväni vielä ostamaan lisää ruokaa ja miten jotkut ihmiset syövät koko ajan. Lihavat ihmiset ovat huonoja. Kuulemma luuserit eivät ole vielä päässeet yliopistoon, vaan ovat jossain paskaduunissa. Nieleskelin hiljaa. Kysäisin, kokkaako se, kun nyt on oma keittiökin. Vaivautunut ilme ja mutinaa. Näköjään kun elämä on ihanaa, siltä saa anoreksian.

Illalla kotoonta "kotiin" tullessani muistin, että täällä bussit lakkaavat kulkemasta kello seitsemän. Kävelin pitkän matkan pimeässä ja mietin, riittäisikö pudotus tappamaan minut, jos hypppäisin tämän helvetin esikartanon sillalta alas. Äiti luuli pelottelevansa, kun povasi, että voisin kuolla, jos yksin kävelen yöllä metriäkään. Tämä teksti tökkii, mutta olkoon.

Toinen murrosikä

Olen tullut siihen lopputulokseen, että minusta tuntuu aivan samalta nyt kuin 15-vuotiaana. Silloin ei tosin tuntunut hääviltä. Podin identiteettikriisiä, olin ulkopuolinen, en tiennyt, mitä halusin, enkä sitäkään, mitä kaikkea vielä ehtisi tapahtumaan. Olin jatkuvasti ahdistunut ja masentunut. Halusin kuolla. Olin myös hyvin lähellä munata kaiken masennuksissani, sillä en päässyt lukioon, johon luulin haluavani, ja sitten meinasinkin olla menemättä mihinkään kouluun, ja sen jälkeen olin vielä lähellä jäädä loukkuun uuteen koulukiusaamishelvettiin. Tuntuu, että munaus, jonka olin vähällä tehdä silloin on nyt päässyt tapahtumaan. Tosin tämä on aivan eri asia kuin lukion valinta. Silti tulee ajatelleeksi, että vaikka kaikki silloin kerran järjestyikin, olen nyt onnistunut paskomaan asiani samaan pisteeseen uudestaan.

Déjà vu -kokemuksen herättää myös se, että nykyinen duunipaikkani tuo välillä huomattavasti mieleen yläasteen. Jaksan yllättyä, miten nelikymppiset naiset vielä naureskelevat sanojen "tussu" ja "tussi" samankaltaisuudelle ja miten jotkut tahot haluaisivat pystyä tunkemaan kaikki samaan muottiin. Kaiken lisäksi koko duunipaikassa on lisäkseni vain yksi, joka ei tupakoi. Minulla ei mitään tupakoivia ihmisiä vastaan ole, mutta röökipaikka tuo mieleen yläasteen ulkovaraston, jonka taakse teinit hipsivät mahdollisimman huomiotaherättävästi vetämään poskisauhuja. Puljussa on nimittäin aivan samanlainen ryhmäpaine tupakointiin. Monet ovat aloittaneet tupakoinnin uudestaan lapsen synnyttyä, kun heti ovat vain pystyneet. Vakioihmetyksenaiheet päivän kuluessa ovatkin: "Ai, etsä polta?" ja "Miten et tiiä, et tää on röökimerkki?". Kun tähän laskee vielä sen, että suurinosa työkavereista on punkenut kakaran tähän maailmaan ennen 25 vuoden ikää, tunnen oloni koko ajan varsin ulkopuoliseksi.

Aika kujalla tässä ollaan. Voi kun olisi nyt se joku kirjojen viisaas ihminen tässä seurana, tai edes jokin tylsä korkeampi voima, joka voisi kertoa minulle, mitä tällä elämällä oikein pitäisi tehdä. Tavallaan tiedän, etten voi pyytää paljon, toivoessani samanlaisia asioita itselläni kuin lähes jokaisella kaduntallaajalla on (ja ne perkeleet eivät edes ymmärrä olla kiitollisia), mutta silti minulla ne ovat alkaneet tuntua samalta kuin pyytäisi kuuta taivaalta. Ja minulla on huono omatunto, että tämä maan matoinen ylipäätään edes jotain kehtaa pyytää.

Jotain muutosta on kuitenkin vuosien varrella tapahtunut. Vaikka alussa sosialisointi olikin taas karmeinta ikinä, näin parin kuukauden vierähdettyä olen löytänyt itsestäni taas sen pienen sosiaalisen minäni, joka lukioaikoina heräsi. Luulin sen jo menehtyneen masin ikeen alla, mutta totta se on - minä pystyn pyytämään neuvoja, käsittelemään kusipäitä ja jopa pitämään yllä sitä iänikuisen paskamaista small talkia. Se kettumainen työkaveri on toki edelleen kuittaillut ujoudesta, mutta minkäs sille mahtaa, kun kyseinen henkilö on selvästi päättänyt, että minä en ole sosiaalinen edes sosiaalinen ollessani. Jokin muukin on luikkinut mieleni sopukoista. Pohdin sen aiheuttamia tuntemuksi tällä viikolla. Yhtäkkiä asiat, joihin olen pitkään myöntynyt, ovat alkaneet näyttää alistavilta ja herättäneet minussa ärtymystä. Nyt taisin tajuta, mikä on muuttunut - itsekunnioitukseni on palannut.

P.S. Olen lisännyt oikeaan palkkiin muutamia sivuja, joista ainakin itse olen löytänyt vertaistukea. Toivottavasti tekin.

Naapurin norsua naidaan

Yläkerran ylipainoinen pariskunta on näköjään päättänyt jättää ennen lopullista muuttoaan minulle muutakin muisteltavaa kuin koirat, joita räksytyksestä päätellen ei jaksettu ulkoiluttaa. Ennen kuutta aamuyöllä heräsin säikähtäen aivan helvetilliseen mylvintään. Ensin paniikki oli tehdä tulojaan kuten aina silloin, kun minut pelästytetään hereille. Pannukakkuja onkin tullut leivottua passiivis-aggressiivisen postinkantajan ja yöllä kavereiden luota kotiin hipsivän miehen johdosta. Hetken aikaa sydän kurkussa punkassa maattuani ja varmistaen, ettei ääni tullut suinkaan omasta päästäni, tulin siihen lopputulokseen, että joko yläkerrassa harjoitetaan maailman "kauneinta" asiaa tai sitten valaanpyyntikausi on alkanut. Pelästys hälveni nopeasti huvittuneisuuden ja inhorealismin tieltä. Varsinkin, kun tietää, miltä kyseinen pariskunta näyttää, naisen päästämä sanoinkuvaamaton ääntely huvitti ja inhotti kahta kauheammin. Välillä urosnorsu kävi kusta lorottamassa äänekkäästi pönttöön (ovi auki tietenkin) ja ilmeisesti palasi taas lykkimään, sillä mylvintä jatkui jälleen. Lopulta iskin korvatulpat korviin ja koitin nukkua.
On kyllä suuri myötähäpeä pariskunnan puolesta. Hienoa, että nyt koko taloyhtiö tietää, että Rouva Tossavainen ääntelehtii aktin aikana kuin kuoleva valas. Mitä tästä opimmekaan? Älä ulvo seksin aikana, kun suurin osa huonekaluista on jo viety muuton tieltä, ja koko asunto muodostaa oivan kaikukopan jokaiselle äänelle. Tässä tilanteessa olisi myös hyvä pitää huussin ovi kiinni kustessa. Olen tosin aina hämmästellyt, miksi joidenkin naisten täytyy ylipäätään ulvoa suureen ääneen. Ihme teeskentelyä sanon minä. Vai onko tullut katsottua liikaa telkkaria? Ei se seksi jumalauta edes parhaimmillaan oikeasti niin hyvää ole, että täytyisi karjua naapurit hereille. Tosin en kyseisestä toiminnasta ole kuullut ylhäältä narahdustakaan puoleen vuoteen, joten kaipa oli jokin erittäin kuiva kausi saamassa päätöstään. Mitenköhän sitä nyt naamansa vääntäisi, kun kyseisen pariskunnan seuraavan kerran rapussa näkee.

Vesilasia pitelevä tyttö

Le Déjeuner des canotiers (Veneseurueen juhlapäivällinen), (1880-1881)

Oletteko nähneet elokuvaa Amélie? Se on ehkä ainut elokuva, joka kertoo ihmisestä, jolla on jonkinasteinen sosiaalinen fobia. Tämä Renoirin maalaus esiintyy kyseisessä elokuvassa. Maalauksen taaimmaisessa pöydässä istuu tyttö, joka juo vettä lasista. Hän näyttää olevan keskellä kuvaa, mutta silti ulkopuolella. Ihmiset hänen ympärillään eivät edes näytä huomaavan häntä; viereinen mieskin katsoo kohti toista naista. Kaikille juova tyttö onkin kuin näkymätön.

P.S. Jos joku tietää muita elokuvia, jotka kertovat ujoudesta, saa kertoa.

Uskomaton

Luin tässä juuri loppuun kirjan nimeltä Metro 2033. Oli itseasiassa paras vähään aikaan lukemani kirja ja ensimmäinen yhtä hyvin ja tunnelmallisesti kirjoitettu. Minusta kirjoittamisessa kaikista vaikeinta on luoda tekstiin pelottava ja hyytävä tunnelma. Puuttuuhan kirjasta täysin kuvat ja musiikki, joten kaiken jännityksen ja pelon täytyy kummuta lukijan omasta mielikuvituksesta ja teoksen taitavan kirjoittajan kynästä. Tässä tapauksessa kirjaa olikin lähes mahdoton laskea käsistä tai sitten lukeminen oli lopetettava joka toiseen lauseeseen, jotta muistaisi hengittääkin.

Tarina kertoo Moskovan metroon paenneiden ihmisten elämästä ydinsodan jälkeen. Maa on muuttunut vaaralliseksi paikaksi, jota hallitsevat säteilyn vaikutuksesta useiksi kummallisiksi ja jättimäisiksi pedoiksi kasvaneet rotat. Metrossakaan ei ole täysin turvallista, vaan monet biologiset ja psyykkiset uhat ovat alati läsnä. Ihminen ei ole enää luomakunnan hallitsija, vaan torakan tasolle vajonnut ravintoketjun hännänhuippu, joka joutuu turvautumaan arveluttaviin keinoihin pysyäkseen hengissä edes yhden päivän pidempään. Lajityypiltään kirja on kauhua ja toimintaa, mutta siinä on myös yllättävä syvällinen vivahde. Vaikka kuivia filosofiaopuksiakin on tullut luettua, juuri tämä kirja sai minut ajattelemaan paljon. Ja jotta tämä ei nyt menisi pelkäksi kirja-arvosteluksi niin menen asiaan.

Eniten ajatuksiani herätti kirjassa usein käsitelty aihe uskomisesta. Maailma on ihmiselle enää pelkkä pimeä metrotunneli, jossa ei ole kunniaa, toivoa tai edes sivistystä. Elämä on lyhyt, julma ja murheellinen. Mitä mieltä ylipäätään on sellaista elämää edes jatkaa? Olen useinkin huomannut syvällä päässäni ihmetteleväni, miksi ihmiset eivät vain tapa itseään, kun kaikki näyttää menneen "pilalle". Lukiessani minulle kuitenkin valkeni, että ihmiset, jotka uskovat asiaansa jaksavat jatkaa eteenpäin, vaikka mitä tapahtuisi. Uskolla en välttämättä viittaa mihinkään jumaluskoon, vaan uskoa on mielestäni sekin, että joku ajattelee kaiken kääntyvän parhain päin tai vielä toipuvansa vaikeuksistaan. Usko onkin eräänlainen selviytymiskeino. Se on elämän kävelykeppi, jolla voi haparoida tietä pimeässä tai, kuten kirjassa hienosti ilmaistiin, "johon ihminen voi tukeutua ja jonka avulla nousta jaloilleen, jos on horjahtanut".

Uuden ajatuksen valaisemana aloin samalla myös pohtia, mihin itse uskon. En usko minkäänlaiseen jumalaan, en omaan ainutlaatuisuuteeni tai siihen, että minulla olisi jokin missio tässä elämässä, en usko itseeni, kohtaloon tai siihen, että kaikki tapahtuu syystä. Tajusin, että en usko mihinkään. Minulta puuttuu kävelykeppi tästä elämästä. Nyt luulen ymmärtäväni paremmin, miksi minusta elämä tuntuu niin turhalta ja toivottomalta, miksi jokainen vastoinkäyminen tuntuu tuhatkertaiselta ja miksi minua vaivaa jatkuvasti tunne siitä, että muille elämä on helpompi ja kevyempi "taakka" kantaa. Olen aina selittänyt sitä itselleni sillä, että minä olen vain niin paljon heikompi kuin muut. Lisäksi olen soimannut itseäni siitä, että jopa ne, jotka ovat kokeneet paljon rankempia asioita kuin minä, valittavat ja kärsivät vähemmän. Mutta ehken olekaan niin paljon huonompi. Ehkä minulta on vain jäänyt oivaltamatta jotain tärkeää siitä, miten tästä elämästä pitäisi selviytyä.

Internetin ihmeellisyyksiä

Tämä ei nyt varsinaisesti liity tämän blogin teemaan, mutta tunnen tarvetta avautua muutamasta minua jo vuosia hiertäneestä ihmetyksenaiheesta liittyen blogeihin.

1. Anonyymien tilille vaatiminen
Aika usein näkee negatiiviseen tai edes vähän kriittiseen kommenttiin liittyen kanssakommentoijien tai bloggaajan taholta "hyvä sun on siel huudella nimettömänä!" tai "vitun anonyymi, ite et ees kerro kuka oot!" -raivousta. Tiedän jopa blogeja, joissa anonyymien kommentteja ei edes julkaista, jolleivat he kerro kommentissa nimeään. Tässä huvittaa useampikin asia. Ensinnäkin kaikilla ei todellakaan ole omaa blogia tai bloggertiliä, jolloin ainoa vaihtoehto on "pelkurimaisesti" kommentoida anonyymina. Toiseksi bloginpitäjä ei tunne suurta osaa kommentoijista edes nimeltä ja monesti bloginpitäjä kirjoittaa itsekin blogia jollain muulla kuin omalla henkilöllisyydellään. Mitä hyötyä olisi jättää tämän tyylinen anonyymikommentti; "Olet vitun ruma! t. Pirkko", jollei bloggaaja edes ketään Pirkkoa tunne? Sehän ei hälvennä kommentoijan anonyymiteettia millään tavalla. Vai onko ideana, että anonyymi kertoisi koko nimensä, jotta päästäisiin sitten selaamaan turpakirjaa ja puhisemaan kiukusta? Mielestäni paras tapa on jättää paskamaiset kommentit kokonaan omaan arvoonsa tai sitten estää koko nimettömänä kommentointi, jos niitä ilkeiksi tarkoitettuja kommentteja liikaa satelee. Olisi myös hyvä muistaa, että kaikki kommentit (niin anonyymien kuin muiden bloggareidenkin) eivät ole automaattisesti ilkeitä, vaikka eivät aina olisikaan samaa mieltä bloginpitäjän kanssa tai jopa kritisoisivat tätä. Tässä tulee mieleen yksi esimerkki, jossa anonyymilukijat olivat huolissaan bloggaajan uhkarohkeasta käytöksestä ja varoittelivat tätä, jolloin saivat kypsän "haha nauran teille, idiootit" -tyylisen vastauksen. Katsoessani joidenkin reaktiota ihan rakentavaan kritiikkiinkin, en enää ollenkaan ihmettele, että jotkut kommentoivat anonyymina, vaikka heillä blogi olisikin.

2. "No älä sit lue mun blogia!"
Tämä liittyy löyhästi edelliseen. Jokainen on varmasti törmännyt blogiin, jossa kirjoittajalle on huomautettu (usein aiheesta) ja vastaus on kuulunut; "miks luet tätä, idiootti?!" tai "lopeta sit tän lukeminen!". Jälleen kerran negatiiviset kommentit kannattaa jättää omaan arvoonsa, mutta jos monet kommenteista kuitenkin ovat negatiivisia niin kannattaa myös pysähtyä miettimään, mistä se voisi johtua. Yleensä paljon vihaisia/ilkeitä kommentteja keräävät blogit ovat bloggaajan osalta niin suuria aivopieruja, että niitä luetaankin pelkästään siksi. Tästä voisi sanoa parikin hyvää esimerkkiä, mutta mainittakoon nyt vaikkapa kuuluisa Tuksun blogi. Itsekin myönnän lukevani muutamaa blogia (eivät kuitenkaan ole lukulistallani!) vain tahattoman huumorin ja kirjoittajan ärsyttävyyden takia.

3. "Blogiani ei tule lukea viihteenä tai uteliaisuudesta."
Kerran luin erästä blogia, joka läimäistiin yhtäkkiä salasanan taakse, koska kirjoittajasta tuntui, että ihmiset lukevat hänen ongelmiaan vain kevyenä viihteenä. Tavallaan ymmärrän, mitä hän tarkoitti, mutta samalla myös huvitti. Miten hänen blogiaan olisi oikein pitänyt lukea? Kaikkia blogeja (jopa niitä rankimpia) luetaan kuitenkin enemmän tai vähemmän viihteenä, vaikka kyse sitten olisikin vertaistuesta. Tullessani kotiin avaan tietokoneen ja luen lempibloggareitteni kirjoitukset, koska ne auttavat pakenemaan omasta arjesta ja on hyvä tietää, että muillakin on samoja ongelmia kuin minulla. Nämähän ovat nimenomaan niitä viihdetarkoituksia, mutteivat silti mielestäni millään tavalla halvenna bloggaajien vaikeuksia. Tuntuu myöskin itsekkäältä, että joku vaatii, että hänen blogiaan tulisi lukea vain sydän kurkussa, koska hänellä on vaikeaa. Itseasiassa jos jokin blogi herättäisi minussa niin voimakkaita tunteita lopettaisin sen lukemisen oitis. Tosiasia kuitenkin on, että jollei halua ongelmistaan luettavan kevyin perustein niin on parempi pitää koko blogi yksityisenä. Kehtaan myöskin väittää, että esim. mt-ongelmaisten ihmisten blogien lukeminen silkasta uteliaisuudesta on jopa hyvä asia. Silloin lukija pääsee näkemään, että hekin ovat vain ihmisiä, eivätkä suinkaan raunioita tai pelkkää harmaata limaista massaa kuten julkisissa puheissa.

4. Maailman paras äiti -kilpailu
Tämä ei nyt pelkästään koske blogeja, vaan olen havainnut tämän ilmiön ympäri nettiä. Erityisesti tätä näkee nuorten äitien (tällä en tarkoita teiniäitejä) pitämien blogien kommenttibokseissa ja kaiken maailman kaksplus ja vauva.fi foorumeilla. Minulla ei omakohtaista kokemusta asiasta ole, koska en ole äiti, enkä lapsista edes pidä, mutta käynnissä tuntuu olevan jokin äitien välinen kamppailu. Äidit syyttelevät toisiaan netissä huonoiksi äideiksi milloin mistäkin naurettavuuksista. Yleisimmät ovat: "Oot ostanut einesruokaa sun lapsille. Eks koskaan tee ite ruokaa? Tajuutko miten epäterveellisii noi einesruuat on?! Pilaa vaan oma elämäs mut älä lastes!", "Miks et oo laittanu poikas päähän pipoa?! Miten sä oot voinu tehä tolleen, siel on kylmä!" ja "Ai et otit lasin viiniä vaik oot äiti? Ootko useinkin kännissä lastes eessä?! Sulta pitäis ottaa lapset pois!" Kaiken maailman perhepalstoja tuleekin välillä selattua pelkästään hyvien naurujen takia, mutta voin kuvitella, että tuollainen paskanjauhanta voi tuntua jostakin oikeasti pahalta varsinkin, jos on taipuvainen muutenkin syyttelemään itseään turhasta. Kaiken huippu oli, kun eräs äiti oli kerran lukinnut lapsen yöksi huoneeseensa, koska tämä tolisi muuten tapansa mukaan valvottanut vanhempiaan ja koulussakäyviä sisaruksiaan monta tuntia nukkumaanmenokiukutteluillaan. Kommenteissa useampi mamma sitten ilmoittikin kaivavansa aloittajan ip-osoitteen selville ja tekevänsä ilmoituksen sossuille. Monet äidit eivät myöskään tunnu tajuavan sitä, että kaikki lapset eivät ole yhtä helppoja kuin heidän pentunsa.

5. Medialukutaito kunniaan
Jotkin blogit ovat aivan selvästi satua. Tällä tarkoitan sitä, että blogin kirjoittaja ei oikeasti ole se, joka väittää olevansa ja/tai hänen blogissa kertomansa asiat eivät ole hänelle oikeasti tapahtuneet. Satublogit tunnistaa yleensä shokeeraavasta aiheesta, elokuvamaisista tapahtumista ja niissä saattaa olla myös selvä juoni. Jollei kirjoittaja ole saanut kommentteja vähään aikaan, hän saattaa myös "vahingossa" pudottaa pommin eli kertoa jonkin rankan asian kuin ohimennen. Mysteeri on edelleen, miksi jotkut voivat käyttää vuosiakin satublogin pitämiseen, mutta yleensä kiinnijäätyäänkään he eivät blogia valheeksi tunnusta. Kaipa blogi on heille jonkinlainen harrastus ja pakkomielle? Tämä ilmiö tunnetaan jo hyvin ulkomailla nimellä Münchausen by Internet, mutta Suomessa asia on varsin uusi ja me sinisilmäiset suomalaiset lankeamme helposti uskomaan satublogeihin. Tämä taisi tulla kaikille selväksi viimekesäisen "Enkeli-Elisan" blogin myötä. Tosin näin jälkiviisaana voin todeta, että itse alunperinkin epäilin EE:n todenperäisyyttä epäuskottavan kirjoitustyylin takia. Toinen hyvä esimerkki satublogeista on paljon vihaa herättänyt Kolmas pyörä. Kuten näkyy blogi saa vieläkin osakseen paljon siihen uskovaa huomiota. Kuitenkin satublogejahan netissä riittää ja joitakin vieläpä on varsin vaikea höpöhöpöksi tunnistaa. Voisikin todeta, että jos jokin kuulostaa liian uskomattomalta ollakseen totta, ei se totta yleensä olekaan.

Pessimisti ei pety

Miksi aina, kun menen töihin ajatellen "yääääh mä en millään haluis lähteee, varmaan ihan karsee päivä, mä en jaksa, otan loparit", tuleekin päivästä ihan mukava, mutta kun menen sinne hyvillä mielin ajatellen "jee, tänään on sitä ja sitä, tulee varmaan kiva päivä", niin koko päivän saankin kuunnella mussutusta milloin keltäkin ja karsee hedarikin iskee? Tässäkö pitäisi nyt nähdä se positiivisen ajattelun maaginen vaikutus? Vai pitääkö se päässäni pyörinyt ajatus sittenkin paikkaansa ja koko maailmankaikkeus on minua vastaan? Aargh.

Itkettää

Näin unta, että Höpö jätti minut viimeaikaisen riitelymme takia. Olin todella maassa ja vihainen, mutta sitten aloin ajatella, että voisin muuttaa takaisin kaupunkiin, hakea jotain mielenkiintoisempaa työtä suuremmasta valikoimasta, mennä avoimeen opiskelemaan, matkustaa minne haluan ja milloin haluan, sillä bussiliput eivät ole törkykalliita ja kaikki bussit ovat yhtä nopeita. Lopulta tunsin unessa suurta helpotusta ja iloa. Herätessäni olin jopa hieman pettynyt, kun uni ei ollut totta.

Olen alkanut ymmärtää, mikä suhteessamme mättää. En ole koskaan uskaltanut osoittaa Höpölle todellisia tunteitani tai toiveitani, sillä olen aina pelännyt hänen hylkäävän minut pienimmästäkin "virheestä". Olen myös ollut huolissani siitä, mitä mielenterveydelleni tapahtuisi, jos hän minua satuttaisi. Kuinka masentuneeksi tässä voisi vielä vajota? Tämän kaiken takia en olekaan juuri koskaan sanonut hänelle vastaan. Hän on ohjaillut suhdettamme koko matkan, enkä minä ole välittänyt. Tärkeintä on ollut, että minulla on edes joku. Varsinkin sen jälkeen, kun parhaan kaverini kanssa menivät välit poikki, olen pitänyt kynsin ja hampain tästä suhteesta kiinni. Tämän puitteissa olen kuitenkin antanut muutaman kohtalokkaan virheen tapahtua. Höpö on tehnyt suhteemme kannalta huonoja valintoja, ja nyt niistä kärsivät sekä koko suhteemme, että minun mielenterveyteni. Olin naiivi luullessani, että voisin sopeutua mihin tahansa, kunhan minulla vain olisi hänet.

Nyt suhteemme on siinä pisteessä, että se on alkanut näyttää esteeltä omille toiveilleni ja unelmilleni. Olen ajautunut niistä kauemmas suhteessamme tehtyjen virheitten takia, ja se ahdistaa enemmän kuin mikään muu tähän asti. Rakastan Höpöä, mutta suhteemme ei silti ole tarpeeksi tekemään minua onnelliseksi. Vaikka toisaalta olemmekin luonteeltamme samanlaisia, kaikilta muilta osin olemme hyvin erilaisia. Minä haluan elämässä kokea paljon. Haluan matkustaa ja oppia uusia asioita. Olen aina odottanut, että poikaystävä olisi se, jonka kanssa voisin viimein alkaa elää, mutta Höpö lyö kapuloita rattaisiin koko ajan. Luultavasti häntä ei oikeasti nämä asiat edes kiinnosta, sillä meillä ei muutenkaan ole yhteisiä kiinnostuksenkohteita, joista keskustella. Tosin voi olla, ettei tällä olisi edes väliä, jos minulla olisi muitakin ihmissuhteita, mutta kun ei ole, enkä tiedä tuleeko ikinä olemaan.

Rasittavinta on kuitenkin se, että minusta tuntuu, ettei Höpö osaa tai edes ymmärrä arvostaa sitä, miten paljon olen tälle suhteelle antanut. Olen luopunut monista asioista ja nyt minua on alkanut kaduttaa tekemäni uhraukset yhä enemmän. Tämä ei näytäkään sen kaiken arvoiselta. Huomaankin välillä toivovani, että Höpö jättäisi minut, jotta minun ei tarvitsisi jättää häntä. Olen kuitenkin paljon hänelle velkaa, enkä halua satuttaa häntä. Minä taas ansaitsisin, että hän satuttaisi minua. Olen huono ja itsekäs ihminen. Mutta Höpö tuskin edes huomaa, millaisessa tilanteessa olemme.

Miksi tehdä tänään jotain, minkä voi tehdä huomenna?

Tuntuu nyt, että joka suunnasta tulee juttua siitä, miten syksy on vaikuttanut masentavasti ihmisiin ja miten saada mieli pidettyä virkeänä kaiken sateen ja pimeyden keskellä. Itse olen vähän yllättynyt, sillä tämä masennuspotilas on voinut suhteellisen siedettävästi heti kesän vaihduttua syksyyn. Kesällä oli koko ajan epämääräinen ahdistusmöykky rinnassa. Kevät on kaikista vuodenajoista kuitenkin pahin. Raskaimmat romahdukset tulevat aina silloin. Lähinnä kevääseen liittyy itselläni sellainen epätoivoinen pinkominen. Silloin aina jokin loppuu ja pitää tehdä kaikkensa, jotta taas syksyllä olisi jokin paikka minne mennä. Mutta nytpä ei ole. Sitä paitsi syksyisin on ulkona sentään kaunis ruska. Keväällä taas kuravellit ja koiranpaskat kurkistavat ensi kerran kinoksista.

Tänään yritin tehdä verkko-opintoja, mutta kohtalo, jota myös yläkerran naapuriksi kutsutaan, oli selvästi sitä vastaan. Joka kerta, kun laitoin luentotallenteen päälle, alkoi katonrajassa helvetinmoinen poraaminen. Lopulta sain tallenteen katsottua, mutta sillä luennoitsijalla on jotenkin maailman pitkäpiimäisin ja ontuvin puhetyyli. Periaatteessa koko video koostui ymmärtämättömästä "ööh", "ääh", "eiku", "tota" ääntelystä, ja ennen viimeistä puolituntista keskittyminen oli jo lentänyt ulos ikkunasta. No, ehkä katson tallenteen yksityiskohtaisemmin sitten huomenna. Suosittelen muuten verkko-opintoja kaikille sosiaalisille foobikoille. Tunneilla voi käydä näkemättä yhtäkään ihmistä, eikä kukaan vaadi, että tarvitsisi päästää inahdustakaan. (Aah, ihanaa.) Verkossa voi myös käydä keskusteluita, joissa pääsee näyttämään verbaalisia taitojaan ja sanomaan mielipiteensä vetämättä koko porukan katseita itseensä (minulle ehkä se kamalin asia). Tosin itse olen ollut joskus niin vaikeassa tilassa silloin kultaisessa teini-iässä, että olin liian ujo sanomaan mitään edes netissä. Näköjään jotakin edistymistä on sittenkin tapahtunut.

Pitäisi myös varmaan yrittää jututtaa miestä. On tullut taas kiukuteltua ja riideltyä keskenämme. Tällä kertaa en ole yksin syyllinen. Minulla ei ole muita ihmissuhteita kuin mies, ja siksi harmittaa, ettei hän ole kiinnostunut asioista, jotka kiinnostavat minua eniten. Välillä olo on yhdessäkin todella yksinäinen, kun ei ole ketään kenen kanssa näistä asioista vaahdota. Kaiken lisäksi minulla on kauhea kuume lähteä taas Lontooseen, mutta mitähän siellä yksin tekisi paitsi masentuisi.

Ihan tavallista kohtelua

Jollekin saattaa tämä olla jo vanha juttu, mutta itse vasta (valitettavasti) törmäsin tähän presidenttimme kuukauden takaiseen aivopieruun. Kyse on siis Ihan tavallisia asioita verkkosivustosta, jonne on listattu "pieniä arjen asioita, joilla auttaa syrjäytyneitä nuoria ja ehkäistä heidän syrjäytymistään". Ajatus on sinänsä hyvä, ja menin itsekin mielenkiinnolla (tosin ennakkoluuloisella sellaisella) katsomaan, josko edes jokin pieni apu heltiäisi. Valitettavasti koko sivusto olikin tilaani yhtä hyödyllinen kuin kilo paskaa.

Koko teeman keskiössä on stereotyyppinen kuva syrjäytyneestä nuoresta, joka on omasta valinnastaan laiska ja tyhmä, ja jonka vanhempien lepsuilu ja liika lelliminen ovat pilanneet. Sopiikin ihmetellä, että eikö maamme presidentti tosiaan ole tietoinen, että suurin osa  ruttotautisista syrjäytyneistä nuorista kärsii jonkinasteisesti mt-ongelmista tai päihderiippuvuudesta. Vai eikö hän ymmärrä, että harvemmin kyseiset ongelmat kumpuavat yksinomaan vanhemmista, jotka yltiömäisellä rakastamisellaan ja ymmärryksellään ovat lapsiparan todellisuudesta vieraannuttaneet? Onneksi syrjäytymisen ehkäisemiseen on nyt takuuvarma keino; tämän mitääntietämättömän kukkahattusedän neuvot. Tässä muutama kasvatuksellinen:

"Älä anna nuorelle liikaa rahaa, tavaraa tai herkkuja. Hän ei ehkä opi hankkimaan elantoaan työllä." "Älä hyväksy pinnaamista." "Älä ”tutustuta” alkoholiin tai edes sen hajuun." "Pelikoneet ja televisio nuoren omassa huoneessa altistavat hallitsemattomalle ajankäytölle." "Pahoille teille houkuttelevat kaverit voivat viedä suoraan suohon." "Suojaa lasta ja nuorta television, lehtien ja netin harhaanjohtavilta jutuilta ja kuvilta." (miten lasta muka pystyy koko ajan suojaamaan median kuvilta? eikö parempi olisi, jos näitä vääriä kuvia yritettäisiin korjata?)

Lisäksi ovat selitykset sille, mikä meni pieleen, kun tässä tuli syrjäydyttyä. Seuraavaksi muutama suosikkini, jotka ovat faktapohjaisuudeltaan kuin viime vuosituhannen alusta. Yksikään ei ole käypä hoitomuodoksi oikean masennuksen parantamiseen, vaan pikemminkin sellaisen pienen alakuloisuuden, mutta eihän näillä kahdella näköjään ole laatijan mielestä eroa.

"Univelka aiheuttaa masennusta ja muita mielenterveysongelmia."  (entä se , että masennuksissa voi nukkua välillä 15 tuntiakin?) "Liikkumattomuuden taustalla voi olla turhautuminen, yksinäisyys tai lohduttomuus. Liikkuminen lisää hyvinvointia: mieli virkistyy ja alakulo hälvenee." (lenkillä yksin juostessahan niitä kavereita saa ja masennuskin paranee!) "Nettiporno ja tositeeveen mauttomuudet voivat sekoittaa lapsen pään pahasti. Noudata tv-ohjelmien ikäsuosituksia."  (revittiinkö tämä kenties 1920-luvulta? tosin silloinkin oltiin tässä asiassa edistyksellisempiä.)

Minä itse kuulun niihin syrjäytymisuhan alla oleviin nuoriin. Vanhempani eivät koskaan ole hemmotelleet minua liikaa. Itse asiassa kotonamme oli tulehtunut ja vihamielinen ilmapiiri. Koulussa olin aina todella tunnollinen (jopa liiankin), enkä koskaan pinnannut. Alkoholiakin haistelin ensimmäisen kerran vasta lähes täysi-ikäisenä, eivätkä kaverini vieneet minua pahoille teille, sillä minulla ei niitä ollut. Kuitenkin olen ollut vuosikausia masentunut. En päässyt opiskelemaan, minulla ei ole jatkotutkintoa ja joudun kaikkien tilastojen (ja työkkärin konttorirottien) mukaan kohta pysyvästi sossunluukulle. Kaikkeni olen kuitenkin tehnyt ja tulen vastaisuudessa tekemäänkin, jotten sinne luukulle joutuisi. En nimittäin halua olla syrjäytynyt. En ole ottanut asennetta olla laiska ja tyhmä, vaan elämä ja ihmiset siinä jakoivat minulle kortit, joilla on vaikeampi pelata.

Kaikkenikin tulen tekemään yksin, vaikka avun kanssa matkani olisi varmasti moninkerroin helpompi. Tässä mättää se, että vaikka moni poliitikko on avun (kuten kaiken muunkin) lisäämisestä leukojaan lonksuttanut niin loppupeleissä tähän aiheeseen liittyy aina enemmän sanoja kuin tekoja. Lopulta avunanto kuitataan vielä isommalla kasalla turhia sanoja, kuten tässä tapauksessa tai ongelma leimataan joksikin yksilöistä itsestään johtuvaksi (sitten saadaankin jo tekosyy leikata tukia ja tehdä toisten elämä vielä kurjemmaksi). Miten tuollaiset vanhoilliset ja vääriin mielikuviin perustuvat arjen kasvatusvinkit muka auttaisivat niitä, jotka ovat aivan pohjalla? Tuskin presidentti kavereineen edes kovin tosissaan perehtyi syrjäytyneiden nuorten tilanteeseen. Muuten luulisi hänellä olevan tarpeeksi ymmärrystä edes hävetä (tai sitten ei).

Valitettavasti Niinistön ja kumppaneitten kaltaisia poliitikkoja on eduskunta, ministeriö ja muut päättävät elimet pullollaan. Nämä ihmiset asustelevat muhkealla palkalla ostamissaan luksusasunnoissa täysin vieraantuneina tavallisten ihmisten elämästä, ja eivät muutenkaan ole olleet todellisuuden kanssa kirjeenvaihdossa enää aikoihin.